Kirjoitukset avainsanalla unelmat

Joskus väsyttää.

Helmareiden maalitykki Linda Sällström totesi jalkapallon MM-kisakarsinoissa Ruotsille koetun 5–0 tappion jälkeen: ”Olen niin väsynyt häviämään.” Suomen joukkue voitti karsinnoissa ainoastaan Georgian.

Suurelta yleisöltä Helmareiden tappioputki on vaipunut unholaan, sillä olemme saaneet nauttia lentopallonaisten pääsystä EM-kisoihin ja koripallon Susijengin menestyksestä. Häviäjät jäävät hiljaisuuteen nuolemaan haavojaan.

Voittajan on helppo hymyillä. Menestyneiden joukkueiden edustajat ovat hymyilleet haastatteluissa, kehuneet joukkueidensa yhteishenkeä ja todenneet, että tämän eteen olemme tehneet töitä ja olemme tämän ansainneet. Siis voittajat ovat ansainneet voittonsa ja häviäjät tappionsa.

Huippu-urheilussa ei ole yhtään joukkuetta eikä yksilöurheilijaa, joka ei olisi tehnyt töitä voiton eteen, silti joku kärsii aina tappion. Urheilu on epäreilua, niin kuin elämä yleensäkin. Kaikki tekevät töitä, mutta yksi saa kiitoksen ja voittopalkinnon.

Yhden tappion jälkeen voi ajatella, että ensi kerralla sitten. Muutama tappio kasvattaa luonnetta ja opettaa sopivaa nöyryyttä. Tappioputken jatkuessa alkaa väsyttää ja lopulta loppuu usko omaan tekemiseen.

Jos tappioputki alkaa kovin nuorena ja harrastuksen alkumetreillä, saattaa ura loppua ennen kuin alkoikaan. Huipulle pääsevät vain he, jotka ovat voittaneet riittävästi ja se vaatii muutakin kuin kovaa harjoittelua.

Tämän päivän voittaja voi olla huomisen häviäjä ja päinvastoin. Susijengi pelasi hienon turnauksen, pääsi puolivälierään ja hävisi lopulta hallitsevalle MM-mestarille, Espanjalle. Hyväkään peli ei aina riitä.

Suurimmankin mestarin ura loppuu joskus ja on aika siirtyä syrjään. Uransa päättävä Petteri Koponen sanoi pelin jälkeen haastattelussa, että harmittaa tämä peli. Takana hieno ura ja hieno turnaus, ja kuitenkin harmittaa.

Koponen kehotti nuoria pelaajia nauttimaan koripallosta, uskomaan unelmiinsa, sillä kaikki on mahdollista. Mutta kaikki ei ole mahdollista, jos pituutta ei tule riittävästi. Urheilu on epäreilua, 170 cm pituutta ei riitä, vaikka olisi kuinka taitava ja valmis tekemään töitä unelmansa eteen.

Jokainen pelaa elämässään niillä korteilla, jotka on saanut. Jokaisella ei ole kädessään kortteja, joilla pelataan huipulle. Kaikki unelmat ovat sallittuja, mutta kaikki eivät ole toteutumiskelpoisia.

Elämä ei jaa lahjojaan tasapuolisesti, ei urheilussa eikä muuallakaan. Joku saa voittoja ja joku kohtuuttoman paljon tappioita. Ja kun saa kohtuuttoman paljon tappioita, väsyy.

Väsyneelle ihmiselle ei kannata sanoa, että ajattele positiivisesti, ota itseäsi niskasta kiinni tai vaikeudet vahvistavat. Tappion hetkellä kyyneleet ovat sallittuja. Jos harmittaa, niin sen saa sanoa ääneen.

Elämässä ei pelata ansioilla. Joku saa enemmän kuin ansaitsee ja joku toinen ansaitsisi paljon enemmän kuin saa. Ripaus nöyryyttä pitää elämän arvot kohdillaan sekä voiton että tappion hetkellä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva, jossa on monta toteutunutta unelmaa

”Sinusta tulisi hyvä opo:” nämä sanat sanoi minulle oma oponi ollessani peruskoulun yhdeksännellä luokalla. Sen pitempi se keskustelu ei ollut. En tainnut osata vastata hänelle mitään, ajatus oli minulle täysin uusi.

Se oli yksi pieni lause ja silti niin tärkeä. Minulla oli takana kouluhistoriani surkein vuosi ja tulossa oli kouluhistoriani surkein todistus. Siis päättötodistus ja surkein ikinä. Hyvästä oppilaasta oli tullut vuodessa huono. Opon pieni lause nosti esiin ajatuksen, että tämä surkeus ei määrittele koko loppuelämääni, vielä minä nousen täältä. Ainakin opo uskoi minun mahdollisuuksiini.

Osa ikäluokastani ja luokkakavereistani pääsi ylioppilaiksi vuonna 1979. Siis osa, en minä. Surkea peruskoulun päättötodistus oli johtanut surkeaan lukiomenestykseen ja keskeytykseen vuoden opiskelun jälkeen. Sain katsella vierestä ikätovereideni lakitusta. Mummuni, eli isäni adoptioäiti julisti suureen ääneen, että koska minusta ei tullut ylioppilasta, niin suvun perintösormus menee pikkusiskolleni. Niin myös tapahtui.

Minusta tuli ylioppilas seitsemän vuotta myöhemmin eikä edes surkea ylioppilas. Iltalukion päättötodistus ja ylioppilastodistus olivat paljon paremmat kuin peruskoulun päättötodistus. Unelmani ylioppilaslakista toteutui.

”Nyt on kaikkien rouvien saunavuoro!” Näin huuteli juuri avioitunut kurssikaverini. Olimme viettämässä viimeisiä viikkoja Opistolla ennen valmistumistamme nuorisonohjaajiksi. Kaksi opiskelukaveria oli ollut naimisissa aloittaessamme opintoja ja päättäessämme rouvien määrä oli kasvanut. Minä en ollut rouva ja tuo huuto satutti minua.

Ennen omia häitäni ehdin olla mukana monen ikätoverin häissä. Olin onnellinen ystävieni puolesta ja samalla ajattelin, että tuleeko koskaan minun vuoroni olla morsian. Äitini isäpuoli oli jo ollessani 13- vuotias julistanut minulle, että sinua ei kukaan koskaan huoli. Jossakin syvällä sydämessäni uskoin hänen olevan oikeassa. Mutta hän oli väärässä ja kaksi kuukautta ennen hänen kuolemaansa sain sanoa ”Tahdon” rakastamalleni miehelle. Unelmani avioliitosta toteutui.

”Mikään ei ole niin ihanaa, kuin saada rinnoilleen oma, vastasyntynyt lapsi.” Kuinka monen ihmisen suusta kuulin tämän lauseen. Ystävät ja saman ikäiset sukulaiset saivat lapsia ja minä unelmoin omista lapsista. Halusin niin kovasti lasta, mutta sitä ei vain kuulunut. Ensin ei ollut miestä ja sitten, kun oli mies, sitä lasta ei vain yrityksistä huolimatta kuulunut. Olin jo melkein luopunut toivosta ja ryhtynyt toteuttamaan B-suunnitelmaa, kun uusi elämä ilmoitti itsestään. Viiden vuoden sisällä minusta tuli kolmen lapsen äiti. Unelmani äitiydestä toteutui.

”Te olette etuoikeutettu joukko.” Nämä sanat kuulin Yliopiston salissa aloittaessani maisteriopintoja. Olin kulkenut kohti unelmaani, kasvatustieteiden opiskelua, 20 vuotta ja tunsin todella olevani etuoikeutettu. Tosin nuoremmat sisarukseni olivat jo maistereita (siis ne terveet ja elossa olevat), samoin monet ikätoverini. Minä olin toteuttamassa opiskelu-unelmaani yli 40- vuotiaana. Siinä vaiheessa minulla oli nuorisonohjaajan virka, perhe ja opiskelupaikka yliopistossa. Vuorokaudessa oli 24 tuntia, jotka olivat tehokkaasti aikataulutettuja. Unelmani yliopisto-opinnoista toteutui.

Olin 45- vuotias, kun minusta tuli kasvatustieteiden maisteri opettajan pätevyydellä. Olin jälleen saavuttanut yhden unelmani. Myöhemmin ja vanhempana kuin moni muu, mutta se ei onneani laimentanut. Unelmani maisterin tutkinnosta toteutui.

Oma oponi oli sanonut minulle 30 vuotta aikaisemmin, että sinusta tulisi hyvä opo. Tuore maisteri aloitti ensimmäisessä opon paikassaan epäpätevänä sijaisena vähän ennen 46- vuotissyntymäpäiväänsä. Vielä olivat edessä ohjauksen opinnot seuraavassa yliopistossa. Ehdin saada opon pätevyyden ennen kuin täytin 50 vuotta. Monien vaiheiden kautta minusta siis tuli peruskoulun opo, kuten oma oponi oli aavistanut.

”Lastenlapset ovat parasta, mitä elämässä voi kokea.” Tämä on lause, jota nyt kuuntelen. Paitsi että olen päättänyt olla kuuntelematta. Sekin lause satuttaisi, jos antaisin sen satuttaa, mutta olen väsynyt kipuilemaan. Mieluummin iloitsen siitä, mitä olen saavuttanut kuin suren sitä, mitä minulla ei ole. Sureminen tekee vain kateelliseksi ja katkeraksi.

Lapsenlapsettomuus satuttaa niitä, joita on joskus satuttanut lapsettomuus. Pitääkö se kipu käydä uudelleen läpi. Ja lapsenlapsettomuus satuttaa meitä, joilla on lapsia, koska sen surkuttelu sisältää ajatuksen, että lapseni ovat epäonnistuneet. Lapsillani on oma elämänsä ja omat unelmansa. He ovat minulle rakkaita joka tapauksessa. Ehkä saan joskus kokea isovanhemmuuden, ehkä en. Joka tapauksessa olen toteuttanut omat unelmani.

Matkallani kohti unelmia minua on kantanut Raamatun lause: ”He tulevat itkien, hartaasti rukoillen, ja minä itse johdatan heitä. Minä vien heidät runsasvetisten purojen äärelle tasaista tietä, jolla hei eivät kompastu” (Jer 31: 9). Näin minua on johdatettu ja näin on hyvä. Jokaisella on oma tiensä.

Lapsuuden pyykit pestiin pulsaattorikoneella.

On kaunis, aurinkoinen kesäpäivä. Jalkojeni juuressa on korillinen puhdasta pyykkiä, jota olen ripustamassa kuivumaan lapsuuden kotini pihan pyykkinaruille. Mieli on korkealla ja ajatukset tulevaisuudessa. Kuvittelen itseni perheenäidiksi, joka ripustaa oman perheensä pyykkejä kuivumaan.

Tuosta päivästä ja hetkestä on kulunut yli neljä vuosikymmentä. On jälleen kaunis ja aurinkoinen päivä. Jalkojeni juuressa on korillinen puhdasta pyykkiä, jota olen ripustamassa oman kodin pyykkinaruille. Mieli on korkealla ja ajatukset menneisyydessä. Muistelen aikaa, jolloin lapset olivat vielä kotona ja pyykkiä riitti jokaiselle viikonpäivälle. Se, mistä nuorena unelmoin, on toteutunut, sillä lukemattomia kertoja olen ripustanut oman perheeni pyykkejä kuivumaan oman talon pihan pyykkinaruille.

Oli minulla nuorena muitakin unelmia, osa on toteutunut, osa jäänyt toteutumatta ja osa odottaa vielä toteutumistaan. On myös uusia unelmia, sellaisia, joita ei nuorena osannut unelmoida. Ei ihminen ole koskaan liian vanha unelmoimaan.

Unelmat voivat olla suuria tai pieniä. Kannattaa unelmoida suuria, sillä koskaan ei voi tietää, mitä elämä antaa. Viime aikoina olen kuitenkin alkanut arvostamaan pieniä unelmia, sillä lopulta pienet unelmat ovatkin niitä kaikkein suurimpia. Unelma pyykin ripustamisesta oman kodin pihalla oli pieni ja arkinen unelma, joka iän myötä on osoittautunut yhdeksi elämän tärkeimmistä asioista. Siinä toteutuvat rakkaus, läheiset ihmiset, kyky tehdä työtä ja huolehtia arjen sujumisesta.

Nykyaikana meille markkinoidaan monelta taholta suuria unelmia. Minulla on usein sellainen tunne, että olen jäänyt pyykkikorini kanssa tien sivuun katselemaan kauniiden ja menestyneiden ihmisten ohimarssia. He kulkevat suurten unelmiensa perässä kohti suuria elämyksiä ja raportoivat sosiaalisen median eri alustoilla onnen täyteisistä päivistä ja loputtomasta auringonpaisteesta. Näyttää siltä, että he elävät maanpäällisessä paratiisissa.

En tiedä, ovatko he suurten unelmiensa ja mahtavien elämystensä kanssa sen onnellisempia kuin minä pyykkikorini kanssa. Illalla kerään narulta puhtaat lakanat, petaan kesäisen tuulen raikastamat lakanat sänkyyni, kääriydyn saunapuhtaana niiden väliin ja nukahdan onnellisena unelmoiden uuden päivän mahdollisuuksista. Elämä on oikeastaan aika hienoa ihan näin tavallisena arkipäivänä. Tämä on minun maanpäällinen paratiisini.

 

 

 

 

Kommentit (1)

Raili
Liittynyt31.5.2019
1/1 | 

Puhtaan, ulkona kuivatetun pyykin tuoksu tuo mieleen paljon lapsuusmuistoja.

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Blogiarkisto

Kategoriat