Kirjoitukset avainsanalla työ

Jos työ käy liian raskaaksi tai vaikeaksi, kannattaa miettiä työpaikan vaihtamista.

Yksi tämän syksyn teema ovat olleet ammatinvaihtajat, tai alat, joiden työntekijöillä on suuri halu vaihtaa ammattia. Ainakin hoitoalalla, opettajissa ja varhaiskasvatuksessa on paljon työntekijöitä, jotka harkitsevat ammatinvaihtoa.

Olen 40 vuotta kestäneen työurani aikana vaihtanut työpaikkaa viisi kertaa ja opiskellut kolme ammattitutkintoa. Jokainen omasta halusta, ei olosuhteiden pakosta. En kadu yhtään muutosta.

Muutoksen takana voi olla monenlaisia syitä eivätkä ne aina ole raha- tai resurssikysymyksiä. Jokaiselta työpaikan vaihtajalta kannattaisi kysyä, miksi hän lähtee muualle ja ne vastaukset kannattaisi kuunnella.

Puhutaan paljon koulukiusaamisesta, mutta sitä tapahtuu myös työpaikoilla. Jos kiusaajia ei saada muuttamaan käytöstään koulussa, he todennäköisesti jatkavat samaa käyttäytymistä työpaikoilla. Kiusattu työntekijä vaihtaa työpaikkaa, mikäli se on mahdollista.

Esimiehiäkin on monenlaisia. Joskus hekin saattavat tehdä työnteosta melkoista painajaista. Jos ainoa keino selvitä esimiehen kanssa on vaihtaa esimiestä, niin se kannattaa tehdä, mikäli mahdollista.

Iän myötä oma jaksaminen muuttuu. Jossain vaiheessa saattaa huomata, että ei enää jaksakaan epäsäännöllisiä työaikoja, vuorotyötä, pitkää työmatkaa, fyysisesti raskaita työtehtäviä, jatkuvaa uuden opettelemista yms. Omaa jaksamistaan kannattaa kuunnella ja itseään suojella vaihtamalla työpaikkaa.

Kun olen haaveillut työpaikan vaihtamisesta, aina on löytynyt arvostelijoita. He ovat sanoneet, että ei se sen kummempaa ole muuallakaan, pitää vain sopeutua, katsoisit peiliin tai ei se ruoho ole sen vihreämpää aidan toisella puolella.

Minä olen ajatellut, että jos työ on pelkkää sopeutumista ja sietämistä, asialle kannattaa tehdä jotain niin kauan kuin se on mahdollista. Olen huomannut, että on myös peilejä, jotka vääristävät todellisuutta ja ruoho todella saattaa olla vihreämpää aidan toisella puolella.

Jos työpaikalla tai samalla ammattialalla on useita henkilöitä, jotka haaveilevat työpaikan tai ammatin vaihtamisesta, heidän viestinsä pitäisi kuulla. Silloin työntekijöiden syyllistäminen tai tyhjät neuvot eivät auta, vaan työpaikalla saattaa olla isoja ongelmia, joihin pitäisi puuttua.

Syyllistämisen ja arvostelun sijaan työpaikoilla tarvitaan rohkaisua ja kannustusta. Kannattaa miettiä, millaista ilmapiiriä olen luomassa työpaikallani.

Myös me erilaisten ammattiryhmien asiakkaat voimme miettiä omaa käytöstämme. Jospa me käyttäytyisimme niin, että kukaan ei halua vaihtaa työpaikkaa siksi, että minä olen hankala ja aggressiivinen asiakas.

Tai sitten se ammatinvaihtohalukkuus on puhtaasti raha- ja resurssikysymys ja niiden kysymysten ratkaisu ei ole yksittäisten ihmisten käsissä.

Kommentit (1)

Vierailija
1/1 | 

Kerrassaan hyvä kirjoitus! Täyttä asiaa! 

nimimerkki Jatkuvan uuden opettelun uuvuttama hoitaja

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaupallinen yhteistyö
Ylämäkeen hiihtäminen ei tunnu ihanalta.

Sain päätökseen taas kerran yhden kirjan. Suljettuani sen otin saman tien käteeni seuraavan, odottamassa olevan kirjan. Kirja on Annie Proulxin ”Maan tomua” ja sen alkulehdellä oli seuraava teksti:

”Väitetään että tässä maailmassa on ihmeen ihana elää, mutta minä en katso todellakaan eläneeni missään ihmeen ihanassa maailmassa.

Sarjamurhaaja Charlie Starkweather tunnustuksessaan vuonna 1958.”

Ei siitä kirjasta sen enempää, koska en ole kirjaa vielä lukenut, mutta tuo aloitussivu pysäytti minut. En ole sarjamurhaaja eikä minusta toivottavasti sellaista koskaan tulekaan, silti samaistun noihin sanoihin täysin. En koe eläneeni missään ihmeen ihanassa maailmassa enkä tiedä, onko tämä elämäkään ollut niin ihmeen ihanaa. Silti tämä on ollut elämisen arvoista.

Usein koen eläväni aivan toisenlaista todellisuutta kuin suurin osa kanssaihmisistä. Ainakin mikäli uskon sosiaalisen median julkaisuja. Minun elämäni ei ole niin ihmeellisen ylellistä ja juhlavaa kuin se näyttää muilla olevan. En edes koe, että hyvä elämä olisi jokin tavoite itsessään, miksi elämän pitäisi olla hyvää, kunhan vain elän elämääni sellaisena, kun se minulle annetaan. Suurempi tavoite kuin hyvän elämän tavoittelu olisi tuoda jonkin toisen ihmisen elämään jotain hyvää.

Työelämässä olen aina miettinyt, miksi muut ovat niin päteviä, jaksavia ja osaavia, kun minä en ole. Koulut ovat täynnä suuria asiantuntijoita, innostuneita uudistajia ja nyt etäopetuksen myötä mahtavan digiloikan ottaneita teamsmestareita. Hyvin olen minäkin selvinnyt, vaikka uskalsinkin sanoa ääneen, että tämä etäopetus ahdistaa minua. Ei ahdista enää, mutta ei tämä silti mitään mahtavaa ole eikä ainakaan ihmeen ihanaa.

Sitäkin olen miettinyt, että niin monilla kristityillä on niin ihmeen hyvä Jumala. Sellainen, joka johdattaa elämässä hienosti, antaa hyviä asioita, ihania ihmisiä ja tekee mielen niin iloiseksi. Kyllä minullakin on hyvä Jumala ja kai minäkin olen matkalla taivaaseen, mutta on tämä kristityn taival usein melkoista rämpimistä. Ei tässä kuljeta siunauksesta toiseen. Tai kuljetaan, vaikka ei se siltä tunnu.

Nuorten kanssa työtä tekevät ihmiset tuntuvat aina kohtaavan vain ihania nuoria. Jostain syystä olen tämän melkein 40 vuotta kestäneen työurani aikana kohdannut lukuisten ihanien nuorten lisäksi myös tosi vaikeita nuoria. Eiväthän kaikki nuoret voi olla ihania, tai mistä sitten tulevat kaikki kiusaamisjutut tai nuorten tekemät rikokset. Tekevätkö niitä ne ihanat nuoret? Ja sitten ihmetellään, miksi kukaan ei huomannut mitään.

Tulin vähän aikaa sitten juoksulenkiltä. Aurinko paistoi, hanki kimalsi, tuuli oli myötäinen ja tuntui ihmeen ihanalta juosta. Mutta sitten, tie kääntyi ja tuuli sen mukana, lunta kinostui hangelle ja juokseminen alkoikin tuntua raskaalta. Yhden lenkin aikana tunne voi muuttua raskaasta taapertamisesta euforiseen hyvän olon tuntuun ja päinvastoin.

Kolikolla on aina kaksi puolta, siitä vähemmän ihanastakin puolesta on uskallettava puhua, sillä jos kaikki on aina vain ihanaa, ei ole tarve muuttua tai kehittyä. Elämä riittää, välillä se on hyvää ja välillä ahdistavaa. Parasta on aitous ja se, millaisen jäljen jätämme jälkeemme.

Kommentit (0)

Lapsena kiltti tyttö leikki kiltisti ja hiljaa paperinukeilla

”Olehan sitten kiltisti”, sanoivat vanhemmat lähtiessäni lapsena johonkin ja tullessani kotiin he kysyivät: ”Olitko kiltisti?” Ja minähän olin kiltisti, ainakin useimmiten.

Jossain vaiheessa ymmärsin, että vanhemmat kehottivat olemaan kiltisti oman, ei minun etuni vuoksi. Aikuiset saivat rauhassa keskittyä omiin töihinsä tai asioihinsa, kun lapset olivat kiltisti eivätkä häirinneet heitä. Hiljainen lapsi on kiltti lapsi.

Viimeistään koulussa opin, että kiltteydestä ei ole etua. Kaveriporukoissa ei saanut suosiota olemalla kiltti, ihan toisenlaiset asiat olivat arvossa. Seurustelurintamallakaan kiltteys ei lisännyt vastakkaisen sukupuolen kiinnostusta.

Työpaikoilla kiltteys palkitaan antamalla lisää töitä ja töiden lisäksi vielä ylimääräinen kahvinkeittovuoro. Uralla etenemiseen tai palkannousuun kiltteys ei auta.

Kirjailijoiden ja elokuvan tekijöiden ei kannata etsiä aiheita kilteistä ihmisistä, koska suuri yleisö ei ole kiinnostunut kilteistä kertovista tarinoista. Kansa janoaa verta ja väkivaltaa ja sitä sille myös tarjotaan.

Miksi siis kannattaa olla kiltti, jos se ei kannata? Entä, jos tänä alkaneena vuonna 2021 nostaisimme kiltteyden kunniaan. Jospa pyrkisimme olemaan kilttejä muillekin kuin itsellemme.

Kannattaa olla kiltti, koska tämä maailma kaipaa kiltteyttä ja hyväntahtoisuutta. Kaipaamme sitä, että meitä kohdellaan hyvin, meistä ajatellaan kauniisti ja meille puhutaan ystävällisesti.

Kaipaamme kiltteyttä emmekä kuitenkaan palkitse siitä. Entäpä, jos koulussa kaveriporukat ihailisivat kilttejä, puolisoiksi valittaisiin vain kilttejä ihmisiä ja työpaikoilla valittaisiin parhaille paikoille ja palkoille kilteimmät työntekijät.

Ehkä pelkkää unelmaa, mutta saahan sitä unelmoida. Unelmaa ovat myös maailmanrauha ja koulujen nollatoleranssi. Ainakaan niitä eivät toteuta ne kaikista röyhkeimmät ja äänekkäimmät ihmiset, ja juuri he saavat äänensä kuuluville.

Kehitämme toinen toistaan hienompia strategioita suojellaksemme lapsia ja nuoria kiusaamiselta ja väkivallalta. Perustamme turvakoteja perheväkivallan uhreille ja laadimme lakeja kansalaisten turvaamiseksi. Turhia ovat lait ja strategiat, jos emme halua kohdella toisiamme kiltisti.

Tämän uuden vuoden ja uuden lukuvuoden alussa haluaisin nostaa kiltteyden sille kuuluvalle paikalle. Kannustetaan toisiamme kiltteyteen ja palkitaan siitä. Kiltteys ei ole alistumista eikä nössöilyä, vaan se on turvallisen maailman perusehto.

Kommentit (0)

Hän käveli sisään työhuoneeseeni ja ilmoitti asiansa hyvin päättäväisesti:

”Olen ajatellut, että en mene tettiin.”

TET, lyhenne sanoista työelämään tutustuminen kuuluu osana peruskoulun opetussuunnitelmaan ja jokaisen peruskoululaisen pitäisi suorittaa TET-jaksot saadakseen peruskoulun päättötodistuksen.

No, hän ei siis aio mennä tettiin, siinä pieni pähkinä opolle purtavaksi. Sinunhan kuuluu mennä tettiin, koska se kuuluu peruskoulun opetussuunnitelmaan. Ei OPS kiinnosta nuorta, joten huono perustelu, pitää sanoa jotain, mikä on lähellä hänen omaa elämäänsä.

Siispä sanon, että siellähän sinä voit tutustua erilaisiin työpaikkoihin ja siitä on hyötyä omaa työelämää ajatellen. Ei kelpaa. Hän ilmoittaa yhtä päättäväisesti:

”En aio mennä töihin.”

Aha, siis tällainen pähkinä purtavaksi. Tässä pähkinässä olisi purtavaa koko hallitukselle. Hän ei ole ensimmäinen nuori, joka on ilmoittanut minulle, ettei aio mennä töihin. Todennäköisesti hän ei ole viimeinenkään.

Siis taas yksi luuseri ja syrjäytynyt. Väärin päätelty. Fiksu nuori, koulumenestys hyvä, ei poissaoloja, vapaa-ajalla hyviä harrastuksia ja tarkoitus siirtyä peruskoulun jälkeen lukioon. Hän ja moni muu nuori vain yksinkertaisesti haluaa elämältä jotain muuta.

Miksi minä aikanaan opiskelin? Siksi, että pääsisin töihin ja saisin aloittaa oman elämän. Toiveeni toteutui. Valmistuin ammattiin 21-vuotiaana, sain ensimmäisen vakituisen virkani ja kykenin aloittamaan oman elämän.

Myöhemmin jatkoin opiskelua saadakseni paremman aseman, paremmat työehdot ja paremman palkan. Kaikki se toteutui. Siis pelkkiä itsekkäitä tavoitteita. Olen opiskellut itseni ja perheeni hyvinvoinnin vuoksi, en kartuttaakseni Suomen kansantaloutta.

Miksi nuoret haluaisivat opiskella? Siksikö, että pääsevät kirjoittamaan satoja hakemuksia päästäkseen lyhyeksi ajaksi töihin ja sen jälkeen taas kirjoittamaan satoja hakemuksia seuraavaa lyhytaikaista työpaikkaa varten.

Pitäisikö heidän opiskella päästäkseen työpaikkaan, joka vaatii heiltä kaiken eikä anna paljon mitään? He ovat niin fiksuja, että ymmärtävät tämän kuvion. Niitä työmarkkinoita, joille me vanhemmat olemme joskus opiskelleet, ei enää ole.

”En ole menossa töihin” ei ole sama asia kuin ”en aio tehdä töitä”. Eivät nämä nuoret aio jäädä toimettomiksi tai yhteiskunnan elätettäviksi, he eivät vain halua astua kilpailuyhteiskunnan rattaisiin. He haluavat tehdä töitä vain sen verran, että se riittää omaan, vaatimattomaan elämään.

Työ on arvovalinta ja jokainen sukupolvi haluaa elää oman arvomaailmansa mukaan. Nykyisen työelämäpuheen ja nuorten arvomaailman välillä on iso arvoristiriita. Niin iso, että sitä pähkinää ei toistaiseksi ole uskallettu ottaa purtavaksi.

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Blogiarkisto

Kategoriat