Kirjoitukset avainsanalla työ

Ilmaisetkin asiat on usein joku maksanut.

Seison koulun käytävällä ja yht´ äkkiä kuulen olkani takaa kuiskauksen: ”Anna kymppi.” Mietin mielessäni, olenko velkaa työkaverille tai mihin hän nyt niin pikaisesti tarvitsee rahaa.

Mutta ei työkaveri pyydä rahaa. Hän on käynyt keskustelun oppilaan kanssa, joka vaatii todistukseen kymppiä ja oli käynyt sanelemassa opettajalle vaatimuksensa. Myös oppilaan huoltaja oli esittänyt viestillä saman vaatimuksen.

Kerjätään kympin seteliä tai kympin arvosanaa, kyse on samasta asiasta, kerjääjä olettaa, että jollakin ihmisellä on velvollisuus antaa hänelle jotain ilmaiseksi. Koulussa arvosanat saadaan lukuvuoden aikana tehdyn työn tuloksena ja rahaa saadaan palkkana työstä eikä viranhaltijoiden palveluna.

Olemme kehittäneet tähän maahan niin valtavan määrän ilmaisia palveluita ja avustavia tahoja, että osa ihmisistä on unohtanut oman vastuullisuutensa elämänsä asioissa. Tärkeämpää olisi miettiä, miten voin ansaita itse kymppini kuin olettaa, että jollakin toisella on velvollisuus antaa se minulle.

Muistan nuoruudestani tapauksen, jolloin isäni oli luvannut yhdelle avun pyytäjälle yösijan kotoamme. Yösijan saatuaan avun tarvitsija johdattikin koko perheensä meille yöksi ja pian saimme huomata jääneemme täysin ”vieraidemme” jalkoihin omassa kodissamme.

Tullessaan ”yövieraamme” ylistelivät isääni lähes jumalolennoksi. Seuraavana aamuna vanhempieni hyväntahtoisuutta oli käytetty niin rankasti väärin, että isäni joutui ajamaan vieraat takaisin maantielle. He lähtivät kiroten auttajansa alimpaan helvettiin.

Se oli hyvä opetus isälleni ja jäi myös tyttären mieleen. Muistan, kuinka helpottunut olin ”vieraidemme” lähdettyä. Olin pelännyt heitä. Sokeassa auttamishalussa ei kannata saattaa itseään eikä läheisiään vaaraan.

Auttamisen halu ja heikoimmista huolehtiminen kuuluvat sivistyneen ihmisen ja yhteiskunnan toimintatapoihin. Auttaminen kääntyy itseään vastaan, jos osa ihmisistä katsoo oikeudekseen elää toisten avustusten ja työn varassa.

Kympit eivät tipahtele taivaasta kenenkään todistukseen tai pankkitilille. Joku saa ne helpommin kuin joku toinen, sillä elämä ei jaa korttejaan tasaisesti. Mutta suurenkin perinnön voi tuhlata lyhyessä ajassa ja pienen perinnön avulla voi päästä käsiksi suuriin tuloihin, kunhan vain ryhtyy viisaasti töihin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Naisia kaivataan sorvin ääreen.

Olimme oppilaiden kanssa vierailulla yrityksessä, joka tekee alihankintatöinä metalliosia hammaslääkäreiden laitteisiin ja työvälineisiin.

Ryhmässäni oli tyttöjä, jotka kuuntelivat kiinnostuneena yrittäjän esitystä ja tehdaskierroksella he esittivät hyviä kysymyksiä. Yrittäjän mukaan työ sopii yhtä hyvin naisille kuin miehillekin, silti firman työntekijöistä vain noin 20 % oli naisia.

Yritysvierailun jälkeen keskustelimme koululla heidän kokemuksistaan. Vierailulla ajattelin, että tytöt olisivat kokeneet työpaikan mielenkiintoisena, mutta keskustellessani heidän kanssaan tajusin olleeni väärässä. He eivät missään tapauksessa halunneet teknologiateollisuuteen töihin.

Miksi teknologiateollisuus ei kiinnostanut heitä? He eivät halunneet tehdä töitä koneen äärellä. Insinöörienkään työ ei kiinnostanut, koska hekin tekevät työnsä koneella. Tunnilla oli mukana myös ryhmä tyttöjä, jotka olivat olleet vierailulla ilmastointiputkia valmistavassa yrityksessä eivätkä hekään halunneet alalle töihin.

Hammaslääkäreiden laitteita valmistava yritys oli siisti teollisuuslaitos, toisin kuin ilmastointiputkia valmistava yritys. Siellä vierailleet tytöt sanoivatkin, etteivät halua työpaikkaan, jossa pitää olla likainen työhaalari päällä, syödä likaisessa taukotilassa sekä työskennellä likaisessa ja meluisassa hallissa. Tytöt olivat kokeneet negatiivisena myös vähäpukeisten naisten kuvat seinillä ja työntekijöiden tupakoinnin.

Julkisuudessa pidetään kovasti esillä ajatusta, että ei ole olemassa miesten tai naisten työpaikkoja ja kaikille pitäisi markkinoida kaikkia aloja. Huonolla menestyksellä yritin saada tyttöjä innostumaan teknologiateollisuudesta. Lopulta yksi tyttö kysyi: "Miksi meidän pitäisi haluta tehdä metallitöitä, kun pojat kuitenkin tekevät niitä mielellään? Eikö se riitä?"

Hyvä kysymys. Miksi tyttöjen pitäisi kiinnostua koneista, jos ne eivät vaan kiinnosta? Ehkä siksi, että koneita käyttävät sekä miehet että naiset, joten suunnittelussakin voisi näkyä molempien sukupuolten näkemys.

Yhtä nihkeästi, kuin tytöt hakeutuvat teknologiateollisuuteen, pojat hakeutuvat kasvatus- ja hoitoaloille. Jos teknologiateollisuudessa kaivataan naisnäkökulmaa, niin kasvatus- ja hoitoaloilla kaivattaisiin miesnäkökulmaa. Kasvatettavissa ja hoidettavissa ihmisissä kun on molempien sukupuolten edustajia.

On hienoa, että jokaisella on mahdollisuus sukupuoleen katsomatta hakeutua itseään kiinnostavalle alalle. Ei ole hienoa, että sukupuolten välisiä eroja yritetään väkisin rikkoa.

Toivottavasti tämän kevään yhteishaussa nuoret ovat saaneet tehdä valintansa ilman painostusta suuntaan tai toiseen. Opona toivotan jokaiselle onnea valitsemalleen tielle.

Kommentit (0)

Niittäminen on kovaa työtä ja vaatii taitoa.

Koulupäivän päätteeksi juttelin opettajanhuoneessa yhden työkaverin kanssa. Hänen työpäivänsä ei ollut sujunut parhaalla mahdollisella tavalla ja keskustelun lopuksi hän sanoi: ”Sitä minä vaan mietin, että miten olen tähän joutunut ja miten tästä voisi päästä pois?” Melkoinen kysymys akateemisen tutkinnon suorittaneelta kolmekymppiseltä opettajalta.

Melkein 40: n vuoden työuran teollisuudessa tehnyt mies kertoilee sairauksistaan ja vaivoistaan. Niska ja olkapäät ovat rappeutuneet, selkä on kipeä ja sydämessä on eteisvärinää. Keskustelu päättyy kysymykseen: ”Sitä minä vaan mietin, että miten jaksan tehdä töitä eläkeikään asti?” Kysymys on pelottava, entä sitten, jos ei jaksa.

Työelämänsä kaupan työntekijänä aloittanut nuori aikuinen näyttää niskassaan olevia naarmuja ja mustelmia. Iltayön aikaan huumeissa ollut tupakka- ja olutvaras oli paljastuttuaan innostunut hakkaamaan paikalla olleita kahta työntekijää oluttölkeillä. ”Tämä on jo neljäs kerta, kun joudun kutsumaan vartijan ja poliisit kauppaan. Sitä minä vaan mietin, että ei tällaista työtä voi kauaa tehdä.”

Erityisoppilaiden integroiminen yleisopetuksen luokkiin, eläkeiän nostaminen ja kauppojen aukioloaikojen pidentäminen vaikuttavat konkreettisesti työntekijöiden arkielämään ja jaksamiseen. Sitä minä vaan mietin, että kiinnostaako se ketään.

Viimeisten viikkojen aikana olen lukenut ja kuullut mediasta useita hälyttäviä uutisia työelämästä. Sote-alojen työntekijöihin kohdistuva väkivalta on lisääntynyt, kolmivuorotyö uuvuttaa tekijänsä, lääkärit eivät halua tehdä yöpäivystyksiä, ylipitkät työviikot lisäävät masennusriskiä naisilla ja nuoret työntekijät sairastuvat työuupumukseen.

Nyt, kun työllisyys on lisääntynyt, eläkeikä noussut, palkankorotukset lähes jäädytetty ja kiky-tunnit tulleet osaksi työntekijöiden elämää, olisiko aika miettiä työikäisen väestön jaksamista. Kuka hoitaa lapset ja vanhukset, jos työikäiset ihmiset väsyvät ja masentuvat? Kuka maksaa ilmaisen varhaiskasvatuksen tai toisen asteen koulutuksen, jos veronmaksajat uupuvat?

Sadut päättyvät siihen, että he saavat toisensa ja elävät onnellisina elämänsä loppuun asti. Sadut ovat satuja, mutta voisiko työelämän suhteen tavoitteena olla onnellinen loppu.

Jospa työelämän saisi aloittaa onnellisella uutisella työpaikan saamisesta. Töitä saisi tehdä tyytyväisenä elämäntilanteensa, osaamisensa ja jaksamisensa mukaan. Työelämän päätteeksi voisi päästä eläkkeelle suhteellisen hyväkuntoisena ja ylpeänä hyvin suoritetusta työurasta. Sitä minä vaan toivon.

Kommentit (0)

Kuva vuoden 1935 Meidän lasten aapisesta

Lapsuudessani 1960- luvulla meillä oli naapuri, nainen, joka ei koskaan käynyt töissä. Hän oli tullut kylälle nuorena naisena sodan jälkeen karjalan evakkona miehensä, vanhempiensa ja miehensä siskon kanssa. He rakensivat talon, johon asettuivat asumaan ja naisen mies sai töitä poliisina. Ensin nuori nainen hoiti vanhempansa kotona hautaan asti. Hänen miehensä sairastui vakavasti ja nainen hoiti kotona miehensä hautaan asti. Seuraavaksi hän hoiti miehensä siskon kotona hautaan asti ja lopulta hän asui yksin talossaan, kunnes muutti viimeisiksi elinvuosikseen kunnan keskustaan vanhusten rivitaloihin. Hänellä oli aina avointen ovien päivät ja kahvipannu kuumana vieraiden varalle. Iltaisin  hänellä oli usein saunakin lämpimänä. Me lapset ja nuoret tunsimme itsemme aina tervetulleiksi hänen luokseen. En osannut lapsena ajatella, millä rahalla hän eli, luultavasti ensin miehensä palkalla, sitten leskeneläkkeellä ja lopuksi pienellä kansaneläkkeellä, mutta ei hänellä näyttänyt olevan puutetta mistään. Omassa pihassa kasvoivat vihannekset, hedelmäpuut ja marjapensaat, metsässä marjat ja sienet. Leivinuuni oli ahkerassa käytössä ja kyläläiset tilasivat häneltä tuoreita karjalanpiirakoita. Meidänkin perheen juhlissa oli usein hänen tekemiään karjalanpiirakoita. Hän ei käynyt koskaan töissä, mutta teki töitä koko elämänsä.

Koko kylä oli täynnä samanlaisia naisia. En muista kylällä asuneen yhtään naista, joka olisi aamulla lähtenyt kotoaan töihin. Useimmat naiset menivät aamulla navettaan lypsämään muutamaa lehmää ja siitä käynnistyivät päivän työt. Kauppiaan, postin ja pankin rouvat siirtyivät kodeistaan samassa talossa sijainneeseen työpaikkaansa. Töiden aloittamisen ohessa laitettiin lapset kouluun ja iltapäivällä otettiin lapset vastaan koulupäivän jälkeen. Pienemmät lapset hoidettiin siinä töiden ohessa. Joku nainen leikkasi kotonaan kyläläisten hiukset, joku ompeli tilauksesta vaatteita, samalla kylällä asunut mummuni kutoi kyläläisten matot, monet naiset olivat erikoistuneet johonkin työhön. He tekivät jokainen töitään omaan tahtiinsa kotipiirissä ja siinä samalla tulivat lapset hoidetuiksi. Tämän päivän mittapuun mukaan kylä oli täynnä työttömiä naisia, mutta en muista koskaan kuulleeni sanaa työtön, se oli heidän elämäänsä ja työtänsä.

Usein aamuisin lähtiessäni ajamaan 80 kilometrin työmatkaani kelillä kuin kelillä, muistelen näitä lapsuuteni kylän naisia. En tiedä, tunnenko olevani etuoikeutettu saadessani käydä töissä kodin ulkopuolella tai olisivatko nuo 60- luvun naiset olleet onnellisempia päästessään töihin kodin ulkopuolelle ansaitsemaan omaa rahaa. Ihminen on suuressa viisaudessaan rakentanut kummallisen maailman. Ihminen, joka hoitaa kotona perheensä, lapsensa ja vanhuksensa on työtön, kotihoidossa olevat lapset ovat vailla laadukasta varhaiskasvatusta, maailman paras koulujärjestelmä tuottaa psykiatrista hoitoa tarvitsevia nuoria ja tavallista, vaatimatonta elämää kaipaava nuori elää syrjäytymisuhan alla. Mitä enemmän luomme ympärillemme hyvinvointia, sitä huonommin me voimme. Koen saaneeni lapsuudessani laadukasta varhaiskasvatusta äidiltäni ja muilta kylän naisilta, koulussa olen ehtinyt oppia riittävästi kieliä, vaikka en olekaan aloittanut kielikylpyryhmässä 3- vuotiaana, moni asia on selvinnyt yrityksen ja erehdyksen kautta ilman terapiaa. Oikeastaan olen kiitollinen siitä, että olen saanut kasvaa ilman yhteiskunnan jatkuvaa holhoamista ja asioihini puuttumista. Nyt, melkein 60- vuotiaana naisena olisin aivan tyytyväinen saadessani keskittyä kotitöihin ja läheisten ihmisten hoitamiseen.

Miksi elämästämme on tullut niin kallista, että tämä yhteiskunta tarvitsee jokaisen ihmisen työpanoksen kodin ulkopuolelle ikään ja sukupuoleen katsomatta? Yhteiskunnalla on varaa maksaa lasten päivähoidosta, terveydenhoidosta, harrastusmahdollisuuksista, koulutuksesta ja kaikesta mahdollisesta, mutta sillä ei ole varaa antaa halukkaiden aikuisten hoitaa kotona näitä asioita ihan itse. Miksi meidät kaikki pakotetaan rakentamaan taloudellisesti tuottavaa yhteiskuntaa, kun osalle meistä riittäisi tavallinen ja vaatimaton elämä? Mitä enemmän juoksemme helpomman ja taloudellisesti tuottavamman elämän perässä, sitä suuremmaksi kasvatamme avuttomien ja masentuneiden ihmisten armeijaa. Helppo elämä on pelkkä kupla, ei sellaista kannata tavoitella, sillä elämä asettaa joka tapauksessa omat haasteensa. Kannattaa tavoitella mielekkäitä ja itselleen sopivia haasteita. Jatkuva taloudellinen kasvukin on pelkkä kupla, joka ruokkii vain ihmisen ahneutta ja kateutta. Ihmiselle riittää perustarpeiden täyttäminen. Työttömien naisten kylässä naiset tekivät työtä, jonka tuloksen he näkivät päivittäin. Työ ei ollut aina helppoa eikä rahallisesti tuottavaa, mutta sen avulla pidettiin elämää yllä.

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Kategoriat