Kirjoitukset avainsanalla työ

Rentukka kukkii rennosti, mutta ei rentusti.

Olen siinä iässä, jotenkin tuosta lauseesta tulee mieleen lapset ja nuoret, mutta kyllä minäkin olen siinä iässä. Jokainen meistä on siinä iässä. Minä olen nyt siinä iässä, että lähipiiristä ja omasta ikäluokasta alkaa ihmisiä siirtymään kiihtyvällä tahdilla eläkkeelle. Ja koska eläköityminen on joidenkin kohdalla jo tapahtunut, joillakin juuri tapahtumassa tai odottamassa muutaman vuoden sisällä, niin puheet liittyvät usein kyseiseen aiheeseen.

Tämä koronakevät on jotenkin kiihdyttänyt eläköitymistä. Vielä vuoden alussa joku saattoi kuvitella jatkavansa töissä muutaman vuoden, sitten tuli korona ja pikasiirto pois työelämästä.

Monissa keskusteluissa olen miettinyt näiden ikätovereiden kanssa, mitä tekisimme toisin, jos työelämää olisi vielä jäljellä pitemmän kaavan mukaan. Useimmiten vastaus on, että ottaisin rennommin. Ei sillä uskollisella ja tunnollisella uurastamisella ole saavuttanut mitään, ei edes kiitosta.

Siihen meidät kasvatettiin, tee työsi tunnollisesti ja ahkerasti, ensin työ ja sitten leikki, älä jätä huomiseksi sitä, minkä voit tehdä tänään jne. Ja moni yritti tehdä ensin kaiken työn, kunnes huomasi, että tehtävä on mahdoton, sillä työ ei lopu koskaan. Tunnollinen työntekijä palkitaan seuraavalla työtehtävällä ja niin jää leikit leikkimättä. Olisi kannattanut ottaa rennommin.

On sitten niitäkin, jotka ovat ottaneet niin rennosti, että työura ei ehtinyt koskaan edes alkaa. Ja jos ottaa oikein rennosti, saattaa päätyä rentun rooliin. Nämä elämän kovan korkeakoulun kasvatit jakavat elämänohjeitaan kovin mielellään, jos heidän kanssaan jää keskustelemaan. Jotenkin he tuntuvat ajattelevan, että tällainen tunnollinen, keskiluokkainen työntekijä ei olisi tässä samalla käynyt myös sitä elämän kovaa korkeakoulua. Eiköhän tässä olla elämänkoululaisia kaikki vauvasta vanhukseen, rentusta uraohjukseen.

Elämä olisi siis hyvä ottaa rennosti, mutta ei rentusti. Monissa lehdissä on julkaistu juttuja siitä, mitä julkkikset sanoisivat nuorelle itselleen. Hassu kysymys, sillä nuorelle itselleen ei voi sanoa mitään. Jos voisin, sanoisin nuorelle itselleni, että ota rennosti, mutta älä liian rennosti. Parempi käydä muutakin koulua kuin elämänkoulua. Tätähän en voi itselleni sanoa, koska sitä nuorta itseäni en saa takaisin.

Siispä sanon eläkeikää lähentelevälle itselleni, että ota rennosti. Sipilän hallitus siirteli eläkeikää sen verran eteenpäin, että jäljellä on vielä muutama työvuosi, siis ehdin harjoitella tuota rennosti ottamista töissäkin. Siitä taitaa tulla melkoinen korkeakoulu. Rentuksi en aio ryhtyä, työ hoidetaan asiallisesti loppuun asti, mutta ei se tässä elämässä aina ole niin viimeisen päälle tarkkaa. Vähemmälläkin pärjää.

Nuorelle itselleni en voi enää sanoa mitään, sillä oma nuoruus on eletty niin kuin on eletty. En ole enää siinä iässä. Minulla on siitä hieno työ, että saan sanoa jotain niille ihmisille, jotka parhaillaan elävät omaa nuoruuttaan eli ovat nyt siinä iässä. Elämän voi ottaa vakavasti, mutta ei kannata ottaa liian vakavasti. Ei se niin vakavaa ole, jos ei aina jaksa tehdä parastaan, toiseksi paraskin riittää usein. Pääasia, että jaksaa olla tekemättä pahintaan. Eläkää rennosti ihmisiksi, älkää alkako rentuiksi.

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

"Voisit purkaa itse sitä lattiaa valmiiksi:" sanoi remonttimies miehelleni hänen sopiessaan talomme lattiaremontista.

"Pystytät sen varmaan itse:" sanoi tuttavamies miehelleni, kun kerroimme hänelle tilaamastamme ekokäymälästä.

Vaikka elämme tasa-arvon aikaa, yleinen käsitys tuntuu olevan, että jokainen mies osaa, haluaa ja ehtii rakentaa tai remontoida itse kaiken mahdollisen, mitä omakotitalossa tai mökillä pitää tehdä. Yleinen käsitys tuntuu myös olevan, että jokainen mies omistaa kaikki mahdolliset pelit ja vehkeet näitä rakennus- ja remonttihommia varten. Ja tietenkin se mies on terve ja hyväkuntoinen, sillä miesten työt vaativat fyysistä kuntoa.

Ja samalla, kun mies hoitaa remontit ja rakentamiset, se käy töissä, hoitaa lapset ja kotityöt, on hellä ja huomaavainen puoliso.

Me naiset vaadimme miehiltä paljon. Unelmien miehen pitää olla hyväpalkkainen, hyvännäköinen, hyväkuntoinen, hallita sekä perinteiset miesten työt ja naisten työt, lista on loputon. On siinä selviämistä yhdelle ihmiselle. Jos ei selviä, joutuu viikonloppuisien leiriin.

Miehet vaativat paljon myös toinen toisiltaan. He saavat kilpailun aikaiseksi joka asiasta ja surkeaa on sillä, joka tässä kilpailussa ei jaksa tai pärjää. Sen sijaan, että keskustelisivat keskenään siitä, miltä elämä tuntuu, he kehuvat toisilleen saavutuksillaan urheilussa, töissä, kaikessa mahdollisessa.

Työnantajat vaativat miehiltä paljon. Koko media huutaa nykyisin, kuinka suomalaiset ovat ahneita ja laiskoja työntekijöitä, sekä miehet että naiset. Pitäisi tehdä enemmän ja aina vain vanhemmaksi asti.

Ja pojat ovat aivan hukassa, eivät menesty koulussa, eivät jaksa armeijassa eivätkä pääse opiskelemaan korkea-asteelle. Pojat ja nuoret miehet jäävät täysin tyttöjen ja nuorten naisten jalkoihin.

Mikä ihme meihin nykyihmisiin on mennyt, kun mikään ei enää riitä. Naisille ei riitä tavallinen mies, työnantajille ei riitä tavallinen työntekijä ja koulussa ei pärjää tavallinen poika, joka on kiinnostunut mopoista ja tytöistä enemmän kuin opettajan puheista.

Ei tämä maailma niin ihmeellinen paikka ole, että täällä pitäisi jokaisen miehen ylittää itsensä ja pärjätä kympin tytöille. Loppujen lopuksi ne bensantuoksuiset seiskan pojat saattavat pärjätä elämässä paremmin kuin ylistressaantuneet kympin tytöt.

Jos tavallinen mies tai tavallinen poika ei pärjää tässä maailmassa, niin onko vika miehessä vai yhteiskunnassa. Minun mielestäni yhteiskunnassa, sillä niin hyviä puolisoita, isiä tai työntekijöitä en muista nähneeni lapsuudessani tai nuoruudessani, kuin mitä ovat tämän päivän nuoret miehet. Olisiko jo aika myös kehua heitä.

Kommentit (0)

Tämäkin on joskus ollut vaikeasti käytettävä tekninen laite.

Siinä se seisoi. Keskellä keittiön pöytää. Uusi, hieno kasettiradio.

Olin 15- vuotias ja käymässä mummolassa. Mummo oli ostanut uuden radion, mutta se oli niin hieno ja monimutkainen, ettei hän osannut käyttää sitä. Niinpä neuvoin hänelle, miten kasetteja soitetaan ja miten sillä pystyy nauhoittamaan radiosta Katri Helenan lauluja.

Muistellessani tuota tapahtumaa tajusin, että olen nyt saman ikäinen kuin mummoni oli tuolloin, kun neuvoin hänelle kasettiradion salaisuuksia. Ja mikä onkaan se teknisten ja digitaalisten laitteiden määrä, jota joudun päivittäin käyttämään. Ja mikä onkaan se uusien ohjelmien ja sovellusten määrä, joita joudun vuosittain opettelemaan. Ei riitä yksi kasettiradio ja väritelevisio.

Töissäkin tuntuu siltä, että laitteet ja ohjelmistot vain lisääntyvät, tahti kiihtyy ja vaatimustaso nousee. Valtakunnan tasolla kannetaan huolta siitä, miten yli 60- vuotiaat saataisiin pysymään työelämässä mahdollisimman pitkään.

Ja mikäs siinä, moni meistä pysyy mielellään töissä, jos vain kunto sen kestäisi. Mutta työhaluista huolimatta sitä vain huomaa, että enää ei tahdo jaksaa samalla tavalla kuin ennen. Kuinka moni on huolissaan meidän jaksamisestamme?

Mummo laittoi lehmät pois, kun ei enää jaksanut lypsää eivätkä maitotonkat nousseet omin voimin. Pitääkö minun lopettaa työt siksi, että en enää jaksa uusia laitteita ja digitaalisia oppimisalustoja?

Enkö saisi vain keskittyä oppilaisiin, heidän kanssaan osaan olla ja pidän heistä. Olisin oikein hyvä koulumummo. Opettaisin, ohjaisin, kuuntelisin ja välittäisin. Ja niin moni nuori janoaa aikuisen läsnäoloa enemmän kuin nettiä.

En luopuisi tietokoneistakaan, mutta haluaisin käyttää olemassa olevia ohjelmia, niitä, jotka jo osaan, nämä viimeiset työvuodet. En haluaisi enää opetella vuosittain uusia juttuja ja tuntea huonommuutta nuorempien rinnalla. Olen hyvä työssäni, tai ainakin olen ollut. Enää en taida olla niin hyvä missään, sillä kehitys kulkee liian nopeasti ja oma askel hidastuu vuosittain.

Haikeudella mietin sitä mummolan keittiön pöydällä seisovaa kasettiradiota. Sen pystyisin hallitsemaan edelleen ja paljon enemmänkin. Kunpa se riittäisi. Älkää viekö työelämässä meiltä vanhemmilta työntekijöiltä viimeisiä itsetunnon rippeitä näinä viimeisinä työvuosina.

Niin, ja Katri Helena laulaa edelleenkin, mutta ei samalla keikkatahdilla kuin mummoni eläessä. Ei tarvitse lopettaa, mutta vauhtia täytyy hidastaa.

Kommentit (0)

Lapsuuden pyykit pestiin pulsaattorikoneella.

On kaunis, aurinkoinen kesäpäivä. Jalkojeni juuressa on korillinen puhdasta pyykkiä, jota olen ripustamassa kuivumaan lapsuuden kotini pihan pyykkinaruille. Mieli on korkealla ja ajatukset tulevaisuudessa. Kuvittelen itseni perheenäidiksi, joka ripustaa oman perheensä pyykkejä kuivumaan.

Tuosta päivästä ja hetkestä on kulunut yli neljä vuosikymmentä. On jälleen kaunis ja aurinkoinen päivä. Jalkojeni juuressa on korillinen puhdasta pyykkiä, jota olen ripustamassa oman kodin pyykkinaruille. Mieli on korkealla ja ajatukset menneisyydessä. Muistelen aikaa, jolloin lapset olivat vielä kotona ja pyykkiä riitti jokaiselle viikonpäivälle. Se, mistä nuorena unelmoin, on toteutunut, sillä lukemattomia kertoja olen ripustanut oman perheeni pyykkejä kuivumaan oman talon pihan pyykkinaruille.

Oli minulla nuorena muitakin unelmia, osa on toteutunut, osa jäänyt toteutumatta ja osa odottaa vielä toteutumistaan. On myös uusia unelmia, sellaisia, joita ei nuorena osannut unelmoida. Ei ihminen ole koskaan liian vanha unelmoimaan.

Unelmat voivat olla suuria tai pieniä. Kannattaa unelmoida suuria, sillä koskaan ei voi tietää, mitä elämä antaa. Viime aikoina olen kuitenkin alkanut arvostamaan pieniä unelmia, sillä lopulta pienet unelmat ovatkin niitä kaikkein suurimpia. Unelma pyykin ripustamisesta oman kodin pihalla oli pieni ja arkinen unelma, joka iän myötä on osoittautunut yhdeksi elämän tärkeimmistä asioista. Siinä toteutuvat rakkaus, läheiset ihmiset, kyky tehdä työtä ja huolehtia arjen sujumisesta.

Nykyaikana meille markkinoidaan monelta taholta suuria unelmia. Minulla on usein sellainen tunne, että olen jäänyt pyykkikorini kanssa tien sivuun katselemaan kauniiden ja menestyneiden ihmisten ohimarssia. He kulkevat suurten unelmiensa perässä kohti suuria elämyksiä ja raportoivat sosiaalisen median eri alustoilla onnen täyteisistä päivistä ja loputtomasta auringonpaisteesta. Näyttää siltä, että he elävät maanpäällisessä paratiisissa.

En tiedä, ovatko he suurten unelmiensa ja mahtavien elämystensä kanssa sen onnellisempia kuin minä pyykkikorini kanssa. Illalla kerään narulta puhtaat lakanat, petaan kesäisen tuulen raikastamat lakanat sänkyyni, kääriydyn saunapuhtaana niiden väliin ja nukahdan onnellisena unelmoiden uuden päivän mahdollisuuksista. Elämä on oikeastaan aika hienoa ihan näin tavallisena arkipäivänä. Tämä on minun maanpäällinen paratiisini.

 

 

 

 

Kommentit (1)

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Kategoriat