Kirjoitukset avainsanalla kevät

Sateisen talven jälkeen pajunkissat aukeavat lammessa.

Ensin oli talvi, jota ei koskaan tullut, sitten tuli kevät, joka yllätti monella tavalla ja edessä on kesä, jota ei oikein osaa odottaa eikä ainakaan suunnitella. Jotenkin vain koko elämä on heittänyt kuperkeikkaa eikä kukaan tiedä, miten tästä keikauksesta selvitään.

Elämä on ennenkin heittänyt kuperkeikkaa ja keikauksen jälkeen jatkunut.

Ensin uutisoitiin koronakuolemia Kiinasta, sitten Italiasta, Espanjasta ja lopulta koko maailmasta, myös Suomesta. Kuolemasta on tullut jokapäiväinen puheenaihe, mutta ei se mikään uusi asia ole. Kun kuolema osuu lähelle, se pysäyttää ja muuttaa elämää, oli kuolinsyy korona tai joku muu.

Sairaustapauksia tilastoidaan päivittäin. Paljonko on sairastuneita, montako potilasta on sairaalahoidossa ja kuinka moni heistä on tehohoidossa. Kautta ihmiskunnan historian sairaudet ovat muuttaneet ihmisten elämäntilanteita, usein väliaikaisesti ja usein myös pysyvästi.

Yrittäjät menettävät tulonsa, työntekijöitä lomautetaan ja talous romahtaa. Monen ihmisen elämässä taloudelliset huolet ja suoranainen köyhyys ovat olleet osa jokapäiväistä elämää jo ennen koronaepidemiaa.

Suuri osa meistä viettää aikaansa kotona karanteenissa. Kodista on tullut monille ihmisille pelkkä nukkumispaikka vasta tällä vuosituhannella. Vuosisatojen ajan ihmisten elämä on keskittynyt kotipiiriin.

Koko elämä tuntuu nyt oudolta, mutta mikä tässä on niin outoa. Eihän tämä ole tuonut mitään uutta elämään ja kuitenkin kaikki on muuttunut.

Outoa on ilmiön laajuus. Me länsimaisen hyvinvoinnin keskellä elävät ihmiset olemme kehitelleet illuusion siitä, kuinka elämä on hallittavissamme. Olemme kuvitelleet olevamme turvassa ja nyt tämä kuvitelma on pettänyt.

Oman perheeni elämä on matkan varrella särkynyt kuolemantapausten, vakavien sairastumisten ja taloudellisten huolien takia. Usein on tuntunut siltä, että tästä emme selviä. Joka kerta ympäröivä yhteiskunta on jatkanut kulkuaan niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Tänä keväänä ympäröivä yhteiskunta ei jatka kulkuaan, vaan tilanne vaikuttaa jokaisen elämään. Tämä kriisi ei ole vain henkilökohtainen, vaan myös maailmanlaajuinen. Tämä maailmanlaajuinen poikkeustilanne on outoa.

Poikkeustila kestää aikansa, siitä selviäminen vie aikansa ja sen jälkeen elämä jatkuu. Jotain on todennäköisesti muuttunut, mutta uusi todellisuus saattaa olla parempaa kuin se, mitä meillä oli ennen tätä kevättä.

Uusi ja outo tilanne on pelottava, mutta vähitellen outous häviää, ihminen sopeutuu ja uskaltaa katsella elämää uudesta näkökulmasta. Ei elämää tarvitse suunnitella, sen voi vain ottaa vastaan päivä kerrallaan.

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Istun koulun liikuntahallin katsomossa katselemassa päättöluokkalaisten tanssia, kauniita ja komeita, onnellisen näköisiä nuoria. Omassa mielessä on helppo yhtyä nuorten onneen. Opettajan sydämessä tuntuu sekä haikealta että ylpeältä. Tunnen itseni etuoiketetuksi saadessani tehdä töitä näiden nuorten kanssa.

Mieleen muistuvat myös omat ja omien lasten juhlat. Nuorten tanssi on herkkä hetki vanhemmille. Eläydyn takanani istuvien äitien tunteisiin ja silmäkulmat kostuvat. Heidän kasvoistaan paistaa rakkaus ja ylpeys, juuri nyt elämä hymyilee leveintä hymyään. Nämä ovat niitä tilanteita, jotka säilyvät vanhempien muistoissa elämän loppuun asti.

Vieressäni istuu tulevia päättöluokkalaisia. Ehkä he näkevät jo ajatuksissaan itsensä vuoden päästä tanssimassa tuolla lattialla. Viimeinen tanssi on omistettu heille ja osa heistä lähtee tanssilattialle, myös lähinnä minua istuva poika.

Hetken kuluttua poika tulee takaisin ja sanoo: ”Kukaan ei huolinut minua.” Kyynel vierähtää poskelle, kohta toinen ja pienen ajan kuluttua hän itkee valtoimenaan. Pettymys ja hylätyksi tulemisen tunne on suunnattoman suuri. Avuttomana ojennan hänelle nenäliinan.

Hallissa soi Monrepos- valssi ja vieressäni virtaavat kyyneleet. Istun hiljaa paikallani ja muistoihin hiipivät lukaisat elämän varrella virranneet kyyneleet. Kuinka monesti elämässä toisen onni on toisen suru. Matka naurusta itkuun voi olla lyhyt.

Kevät ja kesä ovat täynnä elämän vastakohtaisuuksia, joku pääsee ylioppilaaksi ja joku reputtaa, joku saa opiskelupaikan ja joku ei, joku viettää häitä ja joku kantaa hylätyksi jääneen taakkaa. Jonkun vanhemman sydämen täyttää onni ja toisen sydän on täynnä huolta ja murhetta oman lapsen tulevaisuudesta. Sellaista on elämä.

Mieleeni tulevat laulun sanat: ”On ilo sulla, mut suru mulla, on mulla hautajaiset, sulla häät…” Myös vieressäni itkevällä pojalla on äiti. Hänenkin tilanteeseensa osaan eläytyä. Tuota Suomen synkimmäksikin lauluksi nimettyä häätanhua voi sanoa myös lohdulliseksi. Elämä osaa yllättää ja osat voivat vaihtua. Se, joka tänä keväänä ja kesänä itkee, saattaa vuoden päästä iloita. Keväinen aurinko joka tapauksessa paistaa kaikille, kukat kukkivat ja linnut laulavat. Myös matka itkusta nauruun voi olla lyhyt.

Tunnen itseni etuoikeutetuksi saadessani istua itkevän pojan vieressä. Ehkä jopa etuoiketetummaksi kuin mitä olisin onnellisten keskellä. Onnelliset eivät kaipaa lohduttajaa. En osaa lohduttaa itkijää enkä voi poistaa hänen suruaan, mutta jospa ojentamani nenäliina välittää hänelle toivon siitä, että elämällä on vielä jotain hyvää varattuna hänellekin.

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Kategoriat