Kirjoitukset avainsanalla metsä

Jää kantaa, jos on tarpeeksi kevyt.

Päivän sana on ”peruttu”. Lähikaupan ilmoitustaululla on kaikkien tapahtumailmoitusten päälle vedetty vinosti tuo sana ”peruttu”. Tulee sellainen tunne, että koko elämä on peruttu ja tämän kaiken sai aikaan yksi pieni ja silmille näkymätön virus. Uhkaava ilmapiiri leijuu kaikkialla, vaikka mitään uhkaa ei ole silmin nähtävissä.

Sateisen ja harmaan talven jälkeen paistaa vihdoin aurinko, linnut laulavat ja kotipihan tulppaanit nostavat lehtiään nurmen alta. Elämää ei siis ole peruttu ja päätän lähteä pitkälle ja rauhalliselle kävelylenkille.

Astuessani kotiovesta kadulle, näen ensimmäisenä tutun eläkeläispariskunnan lähdössä sauvakävelylle. Hehän ovat täällä, vaikka tähän aikaan vuodesta heidän pitäisi olla Espanjassa. Jotain on siis muuttunut.

Tunnelma metsäpolulla on rauhallinen, ihmisiä on liikkeellä, mutta kenelläkään ei tunnu olevan kiire minnekään. Näen useita vanhempia pienten lastensa kanssa, jollakin on mukana pallo, toinen vanhempi keinuttaa lastaan ja kolmas tutkii lapsensa kanssa maahan pudonneita käpyjä. Kun on tottunut näkemään lapsia ulkoilemassa isoissa päiväkotiryhmissä huomioliivit päällään tai sitten vanhempiensa kanssa kauppakeskuksissa tai hoplopeissa, tämän päivän näky näyttää suorastaan idylliseltä. Näinhän sen kuuluisi olla.

Vastaan tulee myös muutama vanhempi kouluikäisen lapsen kanssa. Ehkä he ovat suorittamassa koulusta annettua liikunnan tehtävää. Olkoon mikä tahansa tehtävä, on hienoa seurata heidän yhteistä kävelyään ja puheensorinaansa. En muista nähneeni tällaista viime vuosina ja se näyttää hyvältä.

Välillä poikkean polulta lammen rantaan. Vesi on paikoitellen kevyessä jääpeitteessä ja paikoitellen sulana. Ihmisellä ei ole jäälle mitään asiaa, mutta sorsan se näyttää kantavan. Ja jos ei kanna, niin sorsa pistää uinniksi. Jos jää pettää, niin vesi kantaa, ajatus tuntuu rohkaisevalta tämän koronatilanteen keskellä.

Rauhallisesti kävelen korkean harjun päälle ja jään sinne hetkeksi seisomaan. Vanha mies on myös kävellyt kovan nousun ja pysähtyy kuvailemaan tunnelmiaan nousun jälkeen. Puhumme toisillemme huomioiden turvallisen välimatkan. Nyt on aikaa pysähtyä juttelemaan.

Kävelyn päätteeksi, vielä keskellä aurinkoista puistometsää aukaisen puhelimesta työporukan whatsupin. Siellä on 78 lukematonta viestiä ja lisää tulvii koko ajan. Opettajakollegat ovat aloittaneet tehokkaasti etäopetuksen. Viesteissä vilahtelevat kaikki mahdolliset koulun sähköiset oppimisalustat, joku toimii, joku tökkii, joku on ylikuormittunut jne.

Kävelyni aikana olen mielessäni käynyt läpi vallitsevan poikkeustilanteen. Kaikkialla leijuva uhkaava ilmapiiri ei enää hallitse ajatuksiani eikä elämää ole peruttu, se on vain vähän erilaista. En ole enää ylikuormittunut, hoitakoon digimaailma sen tehtävän. Elämä on tässä ja nyt.

Ehkä on hyvä aloittaa etäopetus tehokkaasti, mutta minä olen tyytyväinen omaan aloitukseeni. Tämä kävely oli kuin retriitti, nyt olen valmis siirtymään tähän poikkeustilanteeseen. Kovasti toivoisin, että olisimme valmiit oppimaan jotain tästä tilanteesta. Meidän tehtävämme ei ole ensisijaisesti suorittaa, vaan elää niin kauan kuin meille elämää annetaan.

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapin sodan aikainen kranaatti

Kauniina alkukesän päivänä kävelin lappilaisilla metsäpoluilla. Alkukesän kukkaloisto oli parhaimmillaan, niityt täynnä kullankeltaisia kulleroita, aurinko paistoi täydeltä terältä sekä pilvettömällä taivaalla että sydämessäni. Kuljin kuunnellen lintujen laulua, kuvaten kukkia ja metsäpolkuja.

Kävellessäni kengän kärki potkaisi jotain kovaa ja näkymätöntä. Potkin ruohomättäältä ruohoja sivuun nähdäkseni, mihin olin astunut ja yllätyksekseni löysin jonkinlaisen ammuksen. Hain mieheni katsomaan löytöäni ja hän arveli sitä kranaatiksi. Soitettuamme poliisille meitä pyydettiin lähettämään heille kuvia oletetusta kranaatista ja me teimme työtä käskettyä. Myöhemmin kesällä armeijan miehet kävivät räjäyttämässä kranaatin ja löysivät vierestä sille vielä kaverinkin. Melkoinen pamaus kuului kahteen kertaan Ounasjoen rannalla Lapin sodan aikaisen saksalaisten tervehdyksen räjähtäessä savuna ilmaan. Olivat vielä täyttä tavaraa, vaikka ulkokuori oli ruosteessa ja kranaattien kylväjätkin todennäköisesti haudassa.

Minä, rauhan ajan lapsi ja nyt jo mummoikäinen nainen sain elävän muistutuksen sodan todellisuudesta. Aurinkoinen kesäpäiväni olisi saattanut saada tummia pilviä taivaalleen, jos olisin potkaissut kranaatin sokkaan. Yhden sukupolven aikana kylvetty viha olisi saattanut tuhota elämää yli 70: n vuoden aikana.

Vaikka olenkin rauhan ajan lapsi, sodan jäljet ovat vaikuttaneet elämääni paljon. Lapsuuteni ajan miehet kantoivat sisällään räjähtämättömiä ammuksia ja pienestäkin väärästä lauseesta tai liikkeestä jokin saattoi räjähtää. Lapsen näkökulmasta he olivat sulkeutuneisuudessaan pelottavia. Lapsuuteni ajan naiset olivat ahdistuneita ja ilottomia. Jokainen heistä kantoi omalla hiljaisella tavallaan vihan jälkiä sisällään. Ikävistä asioista ei puhuttu, huokaillen ne suljettiin sisälle sydämeen niin kuin ruohomätäs kätki sisälleen kranaatin. Lapsi ymmärsi, että on ikäviä asioita, joita hänelle ei kerrottu.

Lapin sodasta ja koko toisesta maailmansodasta on jo kauan ja jokainen sodan jälkeinen sukupolvi on vähän terveempi kuin edeltäjänsä. Viha on jättänyt jälkensä kolmanteen ja neljänteen sukupolveen, ehkä lastenlasteni sukupolvi saa elää jo täysin vapaana sodan haavoista. Ehkä tulee aika, jolloin ei enää löydy yhtään sodan aikaista kranaattia Lapin metsistä ja viimeinenkin sisälle padottu vihan mörkö on itketty ulos.

Yhden vanhan kranaatin löytäminen avasi minun sisälläni taas joitakin patoja, se oli konkreettinen muistutus siitä, että isovanhempieni sukupolvi on joutunut elämään keskellä sellaista todellisuutta, joka oli minulle vain yhden kesäpäivän säikähdys. Toivottavasti saamme elää niin, että viha ei pääse tuhoamaan maatamme, sillä sen jäljet kantavat surullisen pitkälle. Onneksi rakkaus voittaa vihan ja aurinko työntää tummat pilvet syrjään.

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Kategoriat