Kirjoitukset avainsanalla metsä

Puhdas luonto on suuri lahja.

Peruskoulun opona kuulen usein lauseen: ”Miksi me tällaista tehdään, tämä on ihan itsestäänselvyys”. Joskus vastaan siihen jotain tilanteeseen sopivaa, aina en jaksa vastata mitään. Useimmiten sanoja ei edes odota vastausta, se on vain hänen tapansa kyseenalaistaa koko koulunkäynti.

Marraskuisella kävelylenkillä elämän itsestäänselvyydet alkoivat puhutella minua. Olemme perheeni kanssa viettäneet lähes kolmenkymmenen vuoden ajan viikon Vuokatissa. Ostimme lomaosakkeemme aikana, jolloin yöunet eivät olleet minulle lainkaan itsestäänselvyys. Toinen lapsemme oli kahden kuukauden ikäinen koliikkivauva ja osakekaupatkin tehtiin neljän tunnin yöunien jälkeen väsymyksenhuuruisessa olotilassa. Tällä lomaviikolla vauva ei valvota, mutta ikä on tuonut tullessaan häiriötekijöitä yöuniin, nukkuminen ei siis edelleenkään ole itsestäänselvyys. Hyvä yöuni on suuri lahja.

Kävellessämme vuosikymmenten aikana tutuksi tulleella lenkkipolulla mieheni tokaisee pysäyttävän lauseen: ”Kävelen täällä, kun vielä pystyn”. Se ei ole pessimismiä, vaan hänen sairauksiensa mukanaan tuoma realiteetti. Saman realiteetin alainen olen minäkin, jolle käveleminen on vielä itsestäänselvyys. Kävelen niin kauan kuin pystyn, se on lahja.

Vuokatti on täynnä kovakuntoisia, nuoria urheilijoita. Heitä juoksee ohitsemme ja vastaamme. Katselemme heidän menoaan ja mietimme, millaisella kilometrivauhdilla he todennäköisesti juoksevat ja millainen treeni on menossa. Niin monta kertaa olemme juosseet samat polut, silloin, kun juokseminen vielä oli meille itsestäänselvyys. Toinen meistä ei juokse enää ollenkaan ja toisellakin on kilometrivauhti hiipunut jo monen vuoden ajan. Minä juoksen niin kauan kuin pystyn ja sellaisella vauhdilla kuin pystyn, se on realiteetti.

Polun varrella virtaa puro. Iloisella solinalla vaaran laelta virtaa kirkasta vettä alas laaksoon. Pysähdymme puron äärelle. Niin paljon puhdasta vettä ja meille suomalaisille niin tuttu näky. Entä, jos olisikin toisin. Ei olisi iloisesti virtaavaa puroa, ei puhdasta juomavettä tai pesuvettä. Entä, jos ei olisi käsienpesuvettä näin korona-aikana. Meille niin jokapäiväinen itsestäänselvyys ei ole maailmanlaajuisesti ollenkaan selvä asia. Käytämme puhdasta vettä niin kauan kuin sitä riittää. Puhdas vesi suuri ja elämän kannalta välttämätön lahja.

Koko lenkkipolku kulkee läpi erämaametsän.  Niin puhdasta luontoa, rauhallista tunnelmaa ja raikasta ilmaa, ja samalla niin jokapäiväistä. Nousen ison kiven päälle ja katselen ympärilläni avautuvaa maisemaa, silmänkantamattomiin metsää, joka puolella metsää. Kuinka onnellinen olenkaan saadessani seistä siinä kivellä. Vielä tämän kerran sain kävellä tämän vaaran päälle oman rakkaani kanssa, katsella ja kuunnella puhdasta luontoa. Tämä ei ole itsestäänselvyys, tämä on suuri lahja. Tämän haluan säilyttää sydämessäni.

Elämä on hienoa, kun ymmärtää sen, että yksikään itsestäänselvä asia ei oikeasti ole itsestäänselvyys. Kaikki on lahjaa ja lainaa. Kaiken voi jonain päivänä menettää. Onnellisuus tulee siitä, että näkee oman elämänsä lahjana, ei itsestäänselvyytenä. Miten voisin tämän oman elämänkokemukseni siirtää niille nuorille ihmisille, joille koulu on täynnä itsestäänselvyyksiä. He ovat saaneet suuren lahjan, mahdollisuuden opiskella. Ehkä jokaisen on opittava ja ymmärrettävä se itse.

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vielä on matkaa hillapaikkaan.

Jalkaan pitkät housut, mukaan pitkähihainen, kevyt takki tai pusero, sekä housut että pusero mielellään sellaiset, että niistä ei pääse sääsket syömään läpi. Taskuun hyttysmyrkky ja mukaan hyönteishattu. Mukaan vielä marjasanko, vesipullo, kompassi ja puhelin, jonka akku on ladattu täyteen. Jalkaan kumisaappaat, joiden varsi ylettyy mahdollisimman korkealle ja jotka ovat ehjät. Olen varustautunut kosteaa maastoa, erämaata ja hyönteisiä vastaan. Täältä tullaan, joka kesäinen hillasuo.

Matka alkaa Lapissa sijaitsevalta kesäasunnoltamme. Ensin ajamme autolla muutaman kilometrin valtatietä pitkin, sitten ajamme muutaman kilometrin hiekkatietä pitkin ja lopulta ajamme muutaman sata metriä metsätietä pitkin. Tie kapenee ja huononee tasaiseen tahtiin, ja auton nopeusmittarin lukemat laskevat tien kunnon mukaan. Lopulta saavumme paikkaan, josta on jatkettava kävellen.

Heti alkumatkasta loikkaamme melkoisen ojan yli. Kävellessämme ojan vartta etsien sopivaa ylityskohtaa, ojan penkalta pyrähtää lentoon metsäkanalintuparvi. Lähtevät niin nopeasti, että sen tarkempaa lajinmääritystä emme ehdi tekemään. Lähinnä ehdimme vain säikähtää. Ylityskohta löytyy ja loikkaamme ojan yli.

Kävelemme heinikkoista metsätietä pitkin. Sateisten viikkojen jäljiltä maasto on niin märkää, että saapas uppoaa nilkkaa myöten kosteikkoon melkein joka askeleella. Kesäinen tuuli humisee korvissa ja aurinko paistaa lämpimästi kasvoihin. Myös monenlainen surina ja ininä kuuluu korvissa ja mietin, että täältä ei ainakaan pörriäisiä puutu. Hyönteishattu pysyy toistaiseksi repussa, sen sijaan hyönteismyrkylle on käyttöä. Kasvoille ei uskalla hyönteismyrkkyä laittaa, sillä sieltä se valuu hien mukana silmiin.

Heinikkoinen tie päättyy ja tulemme avosuon reunalle. Yksi meistä päättää kävellä suoraan suon läpi, sillä jos suolla kasvaa harvakseltaan pieniä koivuja, voi päätellä, että siihen ei uppoa. Me muut emme uskalla astua avosuolle koivuista huolimatta, vaan päätämme kiertää sen metsän reunan kautta. Kiertäessä joudumme ylittämään useita suolta lähteviä ojia. Ehjille kumisaappaille on käyttöä.

Avusuon jälkeen seuraa metsäinen taival. Maasto on märkää ja epätasaista. Tarkkaan havainnoiden ympäröivää luontoa ja etsien sopivia kulkureittejä etenemme metsäosuuden yli. Samalla muistelemme edellisten kesien hillareissuja tällä samalla alueella. Muistoja on paljon, sillä tieto tästä paikasta on kulkeutunut isältä pojalle ja edelleen pojanpojalle. Muistoihin palaa myös yksi eksyminen. Kolme tuntia eksyksissä vesisateessa keskellä erämaata aikaan ennen älypuhelimia. Siitäkin on selvitty ja se rohkaisee jatkamaan. Älypuhelin ja siihen ladattu karttaohjelma on hyvä apuvälinen metsässä.

Olemme kävelleet vajaan tunnin ja lähes 1,5 km. Koko matkan ajan hilloja on vilahdellut siellä täällä, mutta olemme halunneet jatkaa kohti määräpaikkaamme. Edessämme aukeaa metsäinen suoalue, jonka mättäät kutsuvat hillankeltaisina. Hajaannumme eri puolille aluetta poimimaan. Astiat täyttyvät vähitellen ja aika kuluu. Voimat loppuvat aikaisemmin kuin suo tyhjenee hilloista. Jätämme siis syötävää karhuillekin ja päätämme lähteä paluumatkalle.

Yli tunnin paluumatkan jälkeen kotipihassa on väsynyt, nälkäinen ja tyytyväinen hillaporukka. Yksi meistä vannoo, ettei enää koskaan lähde hillaan. Edessä on vielä marjojen puhdistus ja pakastaminen. Osa päätyy heti jälkiruokamaljoihin vaniljajäätelön seuraksi.

Meillä ei ole tarkoitus myydä marjojamme, mutta uteliaisuuttamme katsomme, että poimijalle maksetaan hillakilosta vähän yli kympin. Hyvänäkin hillavuonna ämpärillisen poimiminen päivässä on iso työ ja siitä ämpärillisestä saisi noin 80 euroa. Todennäköinen päiväsaalis on puoli ämpäriä eli 40 euroa eli 5 euroa tunnilta. Ja tietenkin siitä pitää vähentää bensakulut, sillä ilman autoa hillastus on melkein mahdotonta.

Hillastus on myös mahdotonta, jos ei asu sopivalla paikalla eikä ole tottunut liikkumaan erämaassa. Ja jos ei ole tottunut liikkumaan erämaassa, niin ei edes tiedä, mihin lähteä. Hillapaikat täytyy tietää valmiiksi, sillä kaverilta kysymällä saa vain vastauksen: ”Jossain suolla”. Hillastajat kun tunnetusti eivät ole kovin auttamishaluisia, ainakaan tässä asiassa. Saat siis selvitä yksin, mutta yksin ei ole viisasta lähteä suolle.

Puskista on helppo huudella, että menkää työttömät marjaan. Käytännössä se ei vaan ole kaikille mahdollista. Puskista on helppo myös huudella, että thaimaalaiset ovat paljon ahkerampia marjastajia kuin suomalaiset. Minä olen tyytyväinen, että asun maassa, jossa saa vapaasti marjastaa ja nauttia metsän antimista. Olen myös tyytyväinen, että asun maassa, jossa on niin hyvä elintaso, että kenenkään ei ole pakko marjastaa elääkseen. En siis pakottaisi ketään marjaan enkä vertaisi suomalaisia thaimaalaisiin. Menköön marjaan, kuka haluaa, minä valmistaudun jo seuraavaan marjareissuun.

Kommentit (1)

Jää kantaa, jos on tarpeeksi kevyt.

Päivän sana on ”peruttu”. Lähikaupan ilmoitustaululla on kaikkien tapahtumailmoitusten päälle vedetty vinosti tuo sana ”peruttu”. Tulee sellainen tunne, että koko elämä on peruttu ja tämän kaiken sai aikaan yksi pieni ja silmille näkymätön virus. Uhkaava ilmapiiri leijuu kaikkialla, vaikka mitään uhkaa ei ole silmin nähtävissä.

Sateisen ja harmaan talven jälkeen paistaa vihdoin aurinko, linnut laulavat ja kotipihan tulppaanit nostavat lehtiään nurmen alta. Elämää ei siis ole peruttu ja päätän lähteä pitkälle ja rauhalliselle kävelylenkille.

Astuessani kotiovesta kadulle, näen ensimmäisenä tutun eläkeläispariskunnan lähdössä sauvakävelylle. Hehän ovat täällä, vaikka tähän aikaan vuodesta heidän pitäisi olla Espanjassa. Jotain on siis muuttunut.

Tunnelma metsäpolulla on rauhallinen, ihmisiä on liikkeellä, mutta kenelläkään ei tunnu olevan kiire minnekään. Näen useita vanhempia pienten lastensa kanssa, jollakin on mukana pallo, toinen vanhempi keinuttaa lastaan ja kolmas tutkii lapsensa kanssa maahan pudonneita käpyjä. Kun on tottunut näkemään lapsia ulkoilemassa isoissa päiväkotiryhmissä huomioliivit päällään tai sitten vanhempiensa kanssa kauppakeskuksissa tai hoplopeissa, tämän päivän näky näyttää suorastaan idylliseltä. Näinhän sen kuuluisi olla.

Vastaan tulee myös muutama vanhempi kouluikäisen lapsen kanssa. Ehkä he ovat suorittamassa koulusta annettua liikunnan tehtävää. Olkoon mikä tahansa tehtävä, on hienoa seurata heidän yhteistä kävelyään ja puheensorinaansa. En muista nähneeni tällaista viime vuosina ja se näyttää hyvältä.

Välillä poikkean polulta lammen rantaan. Vesi on paikoitellen kevyessä jääpeitteessä ja paikoitellen sulana. Ihmisellä ei ole jäälle mitään asiaa, mutta sorsan se näyttää kantavan. Ja jos ei kanna, niin sorsa pistää uinniksi. Jos jää pettää, niin vesi kantaa, ajatus tuntuu rohkaisevalta tämän koronatilanteen keskellä.

Rauhallisesti kävelen korkean harjun päälle ja jään sinne hetkeksi seisomaan. Vanha mies on myös kävellyt kovan nousun ja pysähtyy kuvailemaan tunnelmiaan nousun jälkeen. Puhumme toisillemme huomioiden turvallisen välimatkan. Nyt on aikaa pysähtyä juttelemaan.

Kävelyn päätteeksi, vielä keskellä aurinkoista puistometsää aukaisen puhelimesta työporukan whatsupin. Siellä on 78 lukematonta viestiä ja lisää tulvii koko ajan. Opettajakollegat ovat aloittaneet tehokkaasti etäopetuksen. Viesteissä vilahtelevat kaikki mahdolliset koulun sähköiset oppimisalustat, joku toimii, joku tökkii, joku on ylikuormittunut jne.

Kävelyni aikana olen mielessäni käynyt läpi vallitsevan poikkeustilanteen. Kaikkialla leijuva uhkaava ilmapiiri ei enää hallitse ajatuksiani eikä elämää ole peruttu, se on vain vähän erilaista. En ole enää ylikuormittunut, hoitakoon digimaailma sen tehtävän. Elämä on tässä ja nyt.

Ehkä on hyvä aloittaa etäopetus tehokkaasti, mutta minä olen tyytyväinen omaan aloitukseeni. Tämä kävely oli kuin retriitti, nyt olen valmis siirtymään tähän poikkeustilanteeseen. Kovasti toivoisin, että olisimme valmiit oppimaan jotain tästä tilanteesta. Meidän tehtävämme ei ole ensisijaisesti suorittaa, vaan elää niin kauan kuin meille elämää annetaan.

Kommentit (0)

Lapin sodan aikainen kranaatti

Kauniina alkukesän päivänä kävelin lappilaisilla metsäpoluilla. Alkukesän kukkaloisto oli parhaimmillaan, niityt täynnä kullankeltaisia kulleroita, aurinko paistoi täydeltä terältä sekä pilvettömällä taivaalla että sydämessäni. Kuljin kuunnellen lintujen laulua, kuvaten kukkia ja metsäpolkuja.

Kävellessäni kengän kärki potkaisi jotain kovaa ja näkymätöntä. Potkin ruohomättäältä ruohoja sivuun nähdäkseni, mihin olin astunut ja yllätyksekseni löysin jonkinlaisen ammuksen. Hain mieheni katsomaan löytöäni ja hän arveli sitä kranaatiksi. Soitettuamme poliisille meitä pyydettiin lähettämään heille kuvia oletetusta kranaatista ja me teimme työtä käskettyä. Myöhemmin kesällä armeijan miehet kävivät räjäyttämässä kranaatin ja löysivät vierestä sille vielä kaverinkin. Melkoinen pamaus kuului kahteen kertaan Ounasjoen rannalla Lapin sodan aikaisen saksalaisten tervehdyksen räjähtäessä savuna ilmaan. Olivat vielä täyttä tavaraa, vaikka ulkokuori oli ruosteessa ja kranaattien kylväjätkin todennäköisesti haudassa.

Minä, rauhan ajan lapsi ja nyt jo mummoikäinen nainen sain elävän muistutuksen sodan todellisuudesta. Aurinkoinen kesäpäiväni olisi saattanut saada tummia pilviä taivaalleen, jos olisin potkaissut kranaatin sokkaan. Yhden sukupolven aikana kylvetty viha olisi saattanut tuhota elämää yli 70: n vuoden aikana.

Vaikka olenkin rauhan ajan lapsi, sodan jäljet ovat vaikuttaneet elämääni paljon. Lapsuuteni ajan miehet kantoivat sisällään räjähtämättömiä ammuksia ja pienestäkin väärästä lauseesta tai liikkeestä jokin saattoi räjähtää. Lapsen näkökulmasta he olivat sulkeutuneisuudessaan pelottavia. Lapsuuteni ajan naiset olivat ahdistuneita ja ilottomia. Jokainen heistä kantoi omalla hiljaisella tavallaan vihan jälkiä sisällään. Ikävistä asioista ei puhuttu, huokaillen ne suljettiin sisälle sydämeen niin kuin ruohomätäs kätki sisälleen kranaatin. Lapsi ymmärsi, että on ikäviä asioita, joita hänelle ei kerrottu.

Lapin sodasta ja koko toisesta maailmansodasta on jo kauan ja jokainen sodan jälkeinen sukupolvi on vähän terveempi kuin edeltäjänsä. Viha on jättänyt jälkensä kolmanteen ja neljänteen sukupolveen, ehkä lastenlasteni sukupolvi saa elää jo täysin vapaana sodan haavoista. Ehkä tulee aika, jolloin ei enää löydy yhtään sodan aikaista kranaattia Lapin metsistä ja viimeinenkin sisälle padottu vihan mörkö on itketty ulos.

Yhden vanhan kranaatin löytäminen avasi minun sisälläni taas joitakin patoja, se oli konkreettinen muistutus siitä, että isovanhempieni sukupolvi on joutunut elämään keskellä sellaista todellisuutta, joka oli minulle vain yhden kesäpäivän säikähdys. Toivottavasti saamme elää niin, että viha ei pääse tuhoamaan maatamme, sillä sen jäljet kantavat surullisen pitkälle. Onneksi rakkaus voittaa vihan ja aurinko työntää tummat pilvet syrjään.

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Blogiarkisto

Kategoriat