Kirjoitukset avainsanalla nälkä

Nuotiolla syntyvät parhaat keskustelut

”Ei ole mitään tekemistä. Mulla on tylsää.” Tuttu lause lapsuudesta. Muistan sanoneeni nuo sanat usein äidille, äiti hymähti ensin ja vastasi sitten: ”Mene ulos leikkimään, äidillä on nyt töitä.” Minä menin siskoni kanssa ulos tai sitten en, joka tapauksessa keksimme jotain tekemistä tylsyyden voittamiseksi.”Ei ole mitään tekemistä. Mulla on tylsää.” Tuttu lause lapsuudesta. Muistan sanoneeni nuo sanat usein äidille, äiti hymähti ensin ja vastasi sitten: ”Mene ulos leikkimään, äidillä on nyt töitä.” Minä menin siskoni kanssa ulos tai sitten en, joka tapauksessa keksimme jotain tekemistä tylsyyden voittamiseksi.

Jos riitelimme siskon ja veljen kanssa, äiti tai isä sanoivat: ”Menkää ulos siitä mekastamasta.” Jos valitti ruokapöydässä, että on pahaa ruokaa, äiti korjasi ruuan pois pöydästä ja sanoi: ”Menkäähän ulos, niin seuraavalla aterialla on nälkä.” Jos huusi ja kiukutteli sanottiin, että mene ulos ja tule takaisin, kun olet rauhoittunut.

Sama juttu oli koulussa. Joka välitunti piti mennä ulos, vaikka siellä ei ollut muuta kuin avonainen piha. Tunnilta saattoi joutua ulos luokasta ellei joutunut nurkkaan seisomaan. Ja jos luokasta poistaminen ei tehonnut ja rikkeet jatkuivat, saattoi lentää ulos koko koulusta.

Aikuisten vakiolause meille 1960- luvun lapsille oli: ”Menkää ulos.” Sillä tavalla ratkaistiin moni kasvatuksellinen kysymys. Ulkona taltutettiin kiukku, liikuttiin, leikittiin, tavattiin kavereita, hankittiin ruokahalu ja hyvät yöunet. Eikä siellä ulkona ollut aikuisia vahtimassa tai järjestämässä kehittävää toimintaa.

Siinä, missä meille menneiden vuosikymmenten lapsille sanottiin ”menkää ulos”, sanotaan nykyään ”lisää rahaa”. Kun lapsilla ei ole tekemistä, tarvitaan lisää rahaa, jotta voidaan järjestää jokaiselle hyviä harrastuksia. Kun lapset eivät liiku tarpeeksi, tarvitaan työryhmiä ja lisää rahaa lasten liikuttamiseen. Kun lapset eivät syö, tehdään kyselyitä ja pyritään parantamaan ruokapalveluja ja siihen tarvitaan rahaa. Kun lapset käyttäytyvät huonosti koulussa eivätka jaksa opiskella, tarvitaan monenlaisia ammattilaisia, tukitoimia ja lisää rahaa. Ja jos nämä asiat eivät toimi, tarvitaan taas lisää rahaa, jotta voidaan hoitaa liikkumattomia, masentuneita ja syrjäytyneitä nuoria.

Meidän vanhempien ikäluokkien lapsuudessa ja nuoruudessa olisi voitu joitakin asioita hoitaa myös tukitoimilla ja meitäkin olisi voitu joskus kuunnella. Nykyisin voitaisiin moni kasvatuksellinen asia hoitaa sanomalla mene ulos ja tee itse. Johonkin hävisi se kultainen keskitie. Meistä, joita ei lapsena kuunneltu eikä palveltu, tuli ikäluokka, joka kuuntelee ja palvelee nuorempia ikäluokkia uupumukseen asti. Jossain vaiheessa katosi terve maalaisjärki ja tilalle tuli turvallisuuskupla.

Unelmoin koulusta, jossa voisin korvata suuren osan kasvatuskeskusteluista, jälki-istunnoista ja oppilaspalavereista metsäretkellä. Huonosti käyttäytyvälle ja haistattelevalle oppilaalle laittaisin rinkan selkään ja sanoisin: ”Kanna itse ruokasi, tee itse nuotiosi, paista omat makkarasi ja lettusi ja keitä kahvisi.” Neuvoisin tarvittaessa, mutta en tekisi mitään hänen puolestaan. Kävelyn ja ruokailun jälkeen istuisin hänen kanssaan nuotiolla ja keskustelisin elämästä isolla E: lla. Siinä hoituisi samalla kertaa liikunta, raitis ilma, käytösongelmat ja liiallinen puhelimen käyttö. Metsä ja erämaa saisivat hoitaa sen, mihin loputtomat palaverit ja hoitosuunnitelmat eivät tehoa.

”Mene ulos:” siinä olisi ilmiöoppimista tälle diginatiiville sukupolvelle.

 

 

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Syksyn 2018 pellot olivat surullista katseltavaa

Kahta edellistä vuotta on mediassa nimitetty katovuosiksi. Vuoden 2017 kesä oli sateinen ja kylmä, ja vuoden 2018 kesä kuiva ja kuuma. Alkanut vuosi 2019 on meille vielä arvoitus.

Muistan, kuinka viime keväänä katselin kotiseutuni kylvettyjä ja kauniin vihreitä peltoja. Edessä oli kesä ja toiveet tulevasta viljasadosta, joka saataisiin syksyllä korjata. Syksyllä katselin samoja peltoja hiljaisella ja surullisella mielellä. 

Sana katovuosi tuo mieleeni jotain, mitä en osaa liittää nykyaikaan. Mieleeni tulevat lähinnä 1600- ja 1800- lukujen suuret nälkävuodet, eihän sellaista tapahdu minun elinaikanani. Nykyajan katovuodet ja nälänhätä ovat jossain kaukana omasta todellisuudesta, ne ovat Afrikassa, eivät sivistyneessä ja vauraassa Euroopassa.

Katovuonna kesän huonosta sadosta seuraa nälkätalvi. Tämän talven keskustelunaihe ei ole ollut se, riittääkö leipää suomalaisten ruokapöydissä tai kuolevatko lapset nälkään. Olemme keskustelleet siitä, tarjotaanko kouluissamme riittävän laadukasta kouluruokaa ja syömmekö liikaa lihaa.

Kouluihin ja armeijaan ovat tulleet säännölliset kasvisruokapäivät. Minun puoli vuosisataa kestäneen koulu-urani aikana koulussa on aina ollut kasvisruokapäiviä, on ollut kesäkeitto-, pinaattilettu-, puuro- ja makaroonivellipäiviä, niitä ei vain ole kutsuttu kasvisruokapäiviksi.

Nykyajan suomalainen katovuosi on toistaiseksi vain maanviljelijän tappio, me muut jatkamme elämäämme ruuan suhteen täysin turvallisella mielellä. Tuskin ymmärrämme, että meidän hyvinvoinnillamme on jokin yhteys maanviljelijöiden työn kanssa.

Onhan meillä viljavarastot ja ulkomaankauppa ja kohta saa ruokaakin tietotekniikan ja tekoälyn avulla. Ei siis mitään hätää, ei ainakaan nälänhätää, joten elämä jatkukoon. Kaupan leipähyllyjen äärellä ongelmamme eivät ole tyhjät hyllyt, vaan valinnan vaikeus kymmenien eri tuotteiden välillä, löytyisikö jotain, mihin en vielä ole kyllästynyt.

Olen kiitollinen siitä, että edelliset katovuodet eivät konkreettisesti koskettaneet jokaista suomalaista, niin kuin on ollut suurina nälkävuosina. Samalla olen surullinen siitä, että emme ymmärrä sitä valtavaa hyvinvointia, jonka keskellä saamme elää.

Nälkä on todellisuutta myös tämän päivän maailmassa eikä ole mahdottomuus, että se joskus saavuttaa myös meidät hyvinvointisuomalaiset. Jokapäiväinen leipä ei ole itsestäänselvyys edes jokaisen suomalaisen ruokapöydässä. Nälkäinen ihminen ei mieti kasvisruokapäiviä, hän on kiitollinen kaikesta saamastaan ruuasta.

Ruoka on lahja. Olemme kulkemassa kohti uutta satokautta. Toivottavasti tänä alkaneena vuonna saamme hyvän sadon ja jos saamme, niin toivottavasti osaamme myös olla siitä kiitollisia.

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Kategoriat