Kirjoitukset avainsanalla kirkko

Luin Antti Hurskaisen Finlandia-palkintoehdokkaana olleen kirjan Suntio. Kirjan innoittamana menin Hämeenlinnassa Olutravintola Birgerissä järjestettyyn tilaisuuteen, jossa keskustelijana oli Antti Hurskainen ja aiheena Kirkko ja politiikka.

Hurskaisen moneen kertaan toistama pääsanoma tuntui olevan, että kirkko on sössinyt hommansa ja siksi sunnuntain jumalanpalveluksissa kirkossa istuu vain kolme mummoa.

Osallistun sunnuntain jumalanpalveluksiin säännöllisen epäsäännöllisesti, mutta toistaiseksi en ole onnistunut osallistumaan näin vähäväkisiin kirkonmenoihin. Kokemukseni mukaan tuo lukumäärä kolme ei ole tilastollinen totuus.

En myöskään ole onnistunut osallistumaan jumalanpalvelukseen, jossa kaikki osallistujat olisivat olleet mummoja. Riippuu jumalanpalveluksesta ja paikkakunnasta, mutta joskus niissä on hyvinkin heterogeenista porukkaa.

Tämän kevään aikana olemme saaneet lukea useita uutisia uskonnollisuuden lisääntymisestä. Korona-ajan jälkeen moni nuori aikuinen on liittynyt ortodoksiseen kirkkoon. Ortodoksisen kirkon mukaan yli 30 % sen jäsenmäärästä on alle 29- vuotiaita. Alkuvuonna on myös uutisoitu nuorten miesten kiinnostuksesta kristinuskoon.

Pääsiäisen aikaan saimme lukea uutisia kristillisistä kouluista. Useat kunnat hakevat lupaa perustaa alueelleen kristillisen koulun, koska ne kiinnostavat perheitä. Selkeä, tuttu ja turvallinen arvopohja kiinnostaa.

Hurskaisen mummokommentissa kiinnitti huomiota myös sen väheksyvä sävy. Ovatko vanhat naiset (ilmaisulla ”mummo” tuskin tarkoitettiin vain heitä, joilla on lastenlapsia) jotenkin vähempiarvoisia kirkossakävijöitä kuin muut ihmiset?

Tässä maassa on joka paikassa syytä tottua vanhoihin ihmisiin, sekä mummoihin että pappoihin, sillä he ovat ainoa väestöryhmä, joka tulee vuosien mittaan lisääntymään. He eivät itse enää lisäänny, mutta heidän määränsä tulee lisääntymään. Tulevaisuudessa heitä on kaikkialla.

Mummot ovat siitä erikoinen porukka, että tulevaisuudessa heitä on entistä enemmän ja samalla entistä vähemmän. Mikäli syntyvyys ei nouse, niin yhä harvemmasta mummoikäisestä tulee mummo, se kun vaatii vähintään yhden vastasyntyneen. Siis, ei vauvoja, ei mummoja.

Kaipaamme asennemuutosta. Kolme mummoa kirkossa voi olla kirkon voimavara ja mahdollisuus, annetaan heille aktiivinen rooli, arvostetaan heidän elämänkokemustaan.

Hurskaisen mukaan kirkko on sössinyt hommansa unohtamalla perustehtävänsä, sirkustempuilla ja kansan suosion hakemisella ei saada väkeä kirkkoon. Onko ortodoksikirkko enemmän kirkon perustehtävän äärellä, koska se kiinnostaa nuoria aikuisia?

Isä Petri Korhonen Helsingin ortodoksiseurakunnasta arveli ylen uutisissa, että nuoret kokevat elämänsä merkityksettömäksi ja etsivät sitä merkityksellisyyttä kirkosta ja kristinuskosta.

Hommaansa ei ole sössinyt ainoastaan kirkko, vaan koko nykyaikainen elämänmuoto. Elämän merkityksellisyyden voi löytää palaamalla perustehtävän ääreen, elämään, johon kuuluvat sekä mummot että lapset. Sirkustemput ovat toisarvoisia.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Katse kiertää kirkon kattoa.

Istun kirkonpenkissä

pieni lapsi sylissäni.

En tuonut häntä kirkkoon

hallitakseni hänen uskoaan,

opettaakseni varomaan syntielämää tai

hallitakseni hänen tahtoaan.

 

Istun kirkonpenkissä

pieni lapsi sylissäni.

Toin hänet kirkkoon,

koska turvallinen sylini on rajallinen,

kätteni apu on puutteellinen ja

jalkani hitaat kulkemaan hänen edellään.

 

Istun kirkonpenkissä

pieni lapsi sylissäni.

Ota hänet syliisi, Jumala.

Levitä auttavat kätesi.

Kulje hänen rinnallaan,

turvaa hänen elämänpolkunsa.

Hämeenlinnan kirkko jouluvalaistuksessa

Hän oli kävelemässä töistä kotiin. Päivä oli ollut kiireinen, juuri sellainen, kuin hän oli odottanutkin. Viimeisinä päivinä ennen joulua kaupan kassalla ei lepäilty. Asiakkaita tuli tasaisena virtana ja kassakoneet käyttäjineen tekivät työtä tauotta. Kauppiaat tekivät parhaillaan vuoden parasta tiliään. Tässä kotimatkalla mielessä liikkuivat monenlaiset ajatukset ja työpäivän kokemukset.

Hän käveli läpi sumuisen harmaan kaupungin, jouluvalot loistivat kauniisti mustan asfaltin yläpuolella. Siellä täällä näkyi pieniä, likaisia lumikasoja muistona parin päivän takaisesta lumisateesta. Vaikka maa oli musta, ilma harmaa ja lämpötila plus-asteilla, kaikkialla näytti kuitenkin jouluiselta.

Hän oli katsellut kaupan kassalla onnellisen näköisiä nuoria pareja. Oli ollut aika, jolloin hän oli vielä uskonut löytävänsä oman rakkaan, mutta vuodet olivat kuluneet ja hän oli yhä yksin. Yksinäisyys oli alkanut jo peruskoulussa. Ei häntä kiusattu, kukaan ei vain kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Eikä hän herättänyt ihmisten huomiota edelleenkään. Hän vain oli käynyt koulunsa tunnollisesti ja nyt hän teki työnsä tunnollisesti ilman kiitoksia.

Lapsena ei ollut kavereita, nuorena ei ollut kavereita eikä nyt ollut seurustelukaveria. Ja jos jäi osattomaksi seurusteluasioissa, jäi osattomaksi myös vanhemmuudesta. Hänen kassallaan oli maksanut ostoksensa nuori perhe, jonka ostoskorissa oli ollut yksi mikropizza ja lukematon määrä olutta. Pieni poika odotti vanhempiensa keskellä pizzaansa katsellen häntä suoraan silmiin. Se katse satutti. Voi, kuinka mielellään hän olisi joskus pienen lapsen vanhempi, mutta niin pitkälle hän ei uskaltanut edes ajatella.

Ei kassatyö ollut ollut hänen unelmansa, jotenkin hän vain oli päätynyt kauppaan ja jäänyt sinne. Työkavereina oli paljon opiskelijoita ja erilaisia pätkätyöläisiä. He hankkivat lisätuloja kaupan työllä ja samalla suunnittelivat tulevaisuutta muualla. Hänkin haluaisi suunnitella tulevaisuuttaan muualla, jos vain rohkeus ja itseluottamus riittäisi tekemään asialle jotain. Usein hänestä tuntui siltä, että toiset oli luotu menestymään, ei häntä. Jospa ensi vuonna kuitenkin uskaltaisi yrittää jotain.

Hän oli kotimatkallaan saapunut kirkon luokse. Se loisti niin kauniina jouluvalaistuksessaan, että hänen oli suorastaan pakko pysähtyä ihailemaan tuota lähes taivaallista näkymää. Mieleen muistuivat jouluevankeliumin sanat: ”heille ei ollut tilaa majapaikassa”. Juuri siltä hänestä nyt tuntui, hänelle ei ollut tilaa tässä joulussa, hän oli jäänyt osattomaksi ja syrjäytetyksi elämän kilpajuoksussa.

Siltäköhän Jeesuslapsestakin tuntui. Kaikki olivat menneet ohi, vaikka oli hänen juhlansa. Syksyn aikana oli puhuttu niin paljon joulun kristillisyydestä ja siitä, kuinka paljon se sai näkyä. Joulussa ei siis enää ollut tilaa päivänsankarille.

Hän jatkoi matkaansa kohti pientä kotiaan, kerrostaloyksiötä, joka oli hänen oma, turvallinen tallinsa. Maria ja Joosef löysivät yöpaikan tallista, hän omasta yksinäisestä yksiöstään. Kotona hän tekisi iltatoimensa ja laittaisi itsensä nukkumaan jaksaakseen huomenna lähteä töihin palvelemaan jouluasiakkaita. Hän oli tämän päivän paimen laitumellaan, pienipalkkainen työntekijä, joka löysi joulun lapsen tallista. Ja niin hänen pienen yksiönsä täytti joulun rauha ja valo. Hän ei ollutkaan enää osaton, vaan hänellä oli aivan oma paikkansa seimen äärellä. Tästä hän lähtisi eteenpäin.

Kommentit (1)

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Blogiarkisto

Kategoriat