Kirjoitukset avainsanalla DIGITAALISUUS

Viidakossa vallitsevat viidakon lait ja erämaassa pärjää hallitsemalla erämaan lait. Nyt pitäisi luoda digitaalisen maailman lait.

”Käyttövirhe aiheutti Itä-Suomen yliopiston nettipääsykokeen epäonnistumisen” (Yle 8.5.2020).

”Yliopistot tyrivät oikeustieteellisen pääsykokeiden pisteiden laskussa” (Helsingin Sanomat 10.7.2020).

Tämän tapaisia otsikoita on esiintynyt mediassa kuluvan koronakevään ja -kesän aikana. Kuinka monen nuoren tulevaisuudensuunnitelmat, unelmat ja haaveet ovat olleet riippuvaisia näistä digitaalisista virheistä? Nämä otsikot pitävät sisällään paljon kyyneleitä, sekä ilon että pettymyksen.

Koronakevät vauhditti pääsykokeiden ja kaiken mahdollisen toiminnan siirtämistä digitaalisiksi nopeammin kuin mihin oltiin ehditty valmistautua. Digitaalinen innostus nostatti vauhtisokeuden ja kiivettiin ns. pylly edellä puuhun.

Lyhyessä ajassa kodit muuttuivat etätyöpisteiksi ja oppilaitoksiksi. Niin nopeasti, että käytännön ongelmia ei ehditty miettiä. Ihmiset sopeutuivat kukin tavallaan, joku hyvin ja joku hyvin huonosti.

Nyt olisi aika todella miettiä, mitä olemme saavuttaneet ja mikä on säilyttämisen arvoista. Olisi aika myös avata silmät ja nähdä se todellisuus, jonka tämä digitaalinen pikajuoksu on synnyttänyt.

Pääsykokeiden tuloksissa tapahtui virheitä, koska luotettiin liikaa optisen lukulaitteen tuottamaan automatisoituun päätöksentekoon. Inhimillisen virheen mahdollisuus ei ole pois suljettu, vaikka kone tekee valinnat.

Kone on hyvä renki, mutta huono isäntä. Ihmisen tehtävä on hallita sitä, mitä kone tekee. Kun siihen ohjelmoi yhden rastin väärään ruutuun, kone vetää sen virheen läpi koko ohjelman.

Digitaalisessa maailmassa vallitsevat viidakon lait. Vauhtisokeudessamme olemme luomassa maailmaa ilman sääntöjä. Tiedämmekö edes, millaista maailmaa olemme luomassa.

Koko digitaalinen keskustelu on keskittynyt teknisiin asioihin ja talouteen. Pääasia ei kuitenkaan ole tekniikka tai raha, vaan ihmisten elämä. Jokainen digitaalinen toiminta vaikuttaa yksittäisten ihmisten elämään.

Haluaisin elää sellaisessa digitaalisessa maailmassa, jossa koti on ensisijaisesti koti eikä jonkin oppilaitoksen, valtion viraston tai yrityksen ilmainen toimipiste.

Haluaisin elää sellaisessa digitaalisessa maailmassa, jossa ihmiset saavat asioidensa hoidossa tarvitsemaansa palvelua. Ei niin, että jokainen yrittää itku kurkussa yksin kotikoneella hoitaa kaikkea mahdollista, vaan niin, että jokaisella olisi halutessaan mahdollisuus myös henkilökohtaiseen palveluun.

Digitalisaation tarkoitus on luoda ihmisille hyvinvointia. Jos se luokin pahoinvointia, uskallammeko myöntää sen ja laittaa peruutusvaihteen päälle vai jatkammeko kiihtyvällä tahdilla eteenpäin? Koneet on keksitty ihmistä varten eikä toisinpäin.

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämäkin on joskus ollut vaikeasti käytettävä tekninen laite.

Siinä se seisoi. Keskellä keittiön pöytää. Uusi, hieno kasettiradio.

Olin 15- vuotias ja käymässä mummolassa. Mummo oli ostanut uuden radion, mutta se oli niin hieno ja monimutkainen, ettei hän osannut käyttää sitä. Niinpä neuvoin hänelle, miten kasetteja soitetaan ja miten sillä pystyy nauhoittamaan radiosta Katri Helenan lauluja.

Muistellessani tuota tapahtumaa tajusin, että olen nyt saman ikäinen kuin mummoni oli tuolloin, kun neuvoin hänelle kasettiradion salaisuuksia. Ja mikä onkaan se teknisten ja digitaalisten laitteiden määrä, jota joudun päivittäin käyttämään. Ja mikä onkaan se uusien ohjelmien ja sovellusten määrä, joita joudun vuosittain opettelemaan. Ei riitä yksi kasettiradio ja väritelevisio.

Töissäkin tuntuu siltä, että laitteet ja ohjelmistot vain lisääntyvät, tahti kiihtyy ja vaatimustaso nousee. Valtakunnan tasolla kannetaan huolta siitä, miten yli 60- vuotiaat saataisiin pysymään työelämässä mahdollisimman pitkään.

Ja mikäs siinä, moni meistä pysyy mielellään töissä, jos vain kunto sen kestäisi. Mutta työhaluista huolimatta sitä vain huomaa, että enää ei tahdo jaksaa samalla tavalla kuin ennen. Kuinka moni on huolissaan meidän jaksamisestamme?

Mummo laittoi lehmät pois, kun ei enää jaksanut lypsää eivätkä maitotonkat nousseet omin voimin. Pitääkö minun lopettaa työt siksi, että en enää jaksa uusia laitteita ja digitaalisia oppimisalustoja?

Enkö saisi vain keskittyä oppilaisiin, heidän kanssaan osaan olla ja pidän heistä. Olisin oikein hyvä koulumummo. Opettaisin, ohjaisin, kuuntelisin ja välittäisin. Ja niin moni nuori janoaa aikuisen läsnäoloa enemmän kuin nettiä.

En luopuisi tietokoneistakaan, mutta haluaisin käyttää olemassa olevia ohjelmia, niitä, jotka jo osaan, nämä viimeiset työvuodet. En haluaisi enää opetella vuosittain uusia juttuja ja tuntea huonommuutta nuorempien rinnalla. Olen hyvä työssäni, tai ainakin olen ollut. Enää en taida olla niin hyvä missään, sillä kehitys kulkee liian nopeasti ja oma askel hidastuu vuosittain.

Haikeudella mietin sitä mummolan keittiön pöydällä seisovaa kasettiradiota. Sen pystyisin hallitsemaan edelleen ja paljon enemmänkin. Kunpa se riittäisi. Älkää viekö työelämässä meiltä vanhemmilta työntekijöiltä viimeisiä itsetunnon rippeitä näinä viimeisinä työvuosina.

Niin, ja Katri Helena laulaa edelleenkin, mutta ei samalla keikkatahdilla kuin mummoni eläessä. Ei tarvitse lopettaa, mutta vauhtia täytyy hidastaa.

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Blogiarkisto

Kategoriat