Kirjoitukset avainsanalla DIGITAALISUUS

Aikaan, jolloin puhelin oli puhelin eikä tietokone.

Forssan Lehdessä oli maanantaina 31.3.2025 artikkeli otsikolla ”Suomen uudet suuret ikäluokat ovat lama-ajan lapsia, kuuluuko heidän äänensä vaaleissa?” Samasta aiheesta kirjoitettiin muissakin medioissa. Syntymävuosia vertailtaessa Suomen suurimmat ikäluokat ovat vuosina 1990 ja 1992 syntyneitä.

Olen lama-ajan lasten äiti. Lapseni syntyivät epävarmaan ja ahdistavaan aikaan. Meidänkin perhettämme lama-aika kosketti ja raha oli todella tiukassa. Lama-ajan lapset saivat toiveisiinsa usein vastauksen, että ei ole rahaa. Baby Born-nukke oli aivan liian kallis joululahja tyttären toiveista huolimatta.

Lama-ajan lapset viettivät lähes digivapaan lapsuuden. He pelasivat pöytätietokoneella Rayman-pelejä ja kännykällä matopeliä. Ensimmäisen älypuhelimensa he saivat samaan aikaan ajokortin kanssa. Nuorina aikuisina he oppivat nopeasti hallitsemaan digitaalisen maailman ihmeet.

Nykyiset suuret ikäluokat eli kolmekymppiset aikuiset ovat kasvaneet lama-ajan lapsuudesta työikäisiksi. He saivat lapsuudessaan kuulla, että ei ole rahaa ja nyt he kuulevat sitä työpaikoillaan ja koko yhteiskunnassa. He syntyivät ahdistavien uutisten aikaan ja elävät nyt samanlaisissa tunnelmissa.

Lama-aika ei kohdellut perheitä tasapuolisesti. Jotkut harvat perheet hyötyivät lamasta, jotkut selvisivät ehjin nahoin, joillakin oli tiukkaa ja sitten oli se suuri joukko, joihin lama jätti pysyvän jäljen. Potkut työpaikalta veivät monet aikuiset henkilökohtaiseen lamaan.

Tasapuolisesti ei kohtele työelämä myöskään lama-ajan lapsia. Kovin harvassa ovat kolmekymppiset, jotka opiskelujen päätteeksi saavat vakituisen ja koulutustaan vastaavan työpaikan. Korkeakoulutuskaan ei sitä takaa.

Tarjolla on kymmenien työhakemusten laittamista.  Lopputuloksena työnhausta seuraa ehkä vain pätkätöitä pätkätöiden jälkeen. Toivottavasti lama-ajan lasten työelämä ei ala irtisanomisilla niin kuin monen heidän vanhempansa kohdalla kävi.

Osa saa vakituisen työpaikan. Onni saattaa kuitenkin loppua lyhyeen, sillä monella työpaikalla on menossa jonkinlainen kiristysmeininki, säästökuuri tai yt-neuvottelut. Eikö meillä todellakaan ole tarjota parempaa työelämää lama-ajan lapsillemme?

Kun on syntynyt ahdistavien uutisten aikaan ja elää varhaista aikuisuuttaan samoissa merkeissä, ei ole ihme, että joskus uuvuttaa. Nyt tarvittaisiin rohkaisua, kannustusta, työniloa ja uskoa tulevaisuuteen, sillä jatkuva huolipuhe lamaannuttaa.

Lehtiartikkelin mukaan Suomessa on vahva käsitys, että äänestäminen on eläkeläisten puuhaa ja kauaskantoisia suunnitelmia on vaikea tehdä, koska tulppana ovat aktiiviset, vanhemmat ikäluokat.

Lama-ajan lasten äitinä edustan tuota vanhempaa, aktiivista ikäluokkaa. En halua olla tulppana kenenkään tiellä, vaan päinvastoin poistamassa tulppia, jotka estävät lama-ajan lasten äänen kuulumista.

Nuorilla ikäluokilla on samanlainen mahdollisuus ottaa paikkansa yhteiskunnassa kuin meillä vanhemmilla oli omassa nuoruudessamme. Lama-ajan lasten ääni on tervetullut lisä työpaikoille ja yhteiskunnan päätöksentekoon. Antakaa äänenne kuulua.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aikaan, jolloin puhelin oli puhelin.

Lapsuus- ja teinivuosina ikkunaruutu oli ainoa ruutu, jota katselin. Televisio oli toki keksitty ja se kaunisti jo monen kodin olohuonetta, mutta meille se ostettiin vasta ollessani jo 15- vuotias. Tylsää, ajattelevat ehkä nuoremmat sukupolvet, mutta en muista lapsuutta ja nuoruutta tylsänä aikakautena.

Kovin kauaa en ehtinyt televisioruudusta nauttia, sillä muutin pois lapsuuskodistani 16- vuotiaana. Oman television ostin vasta 23- vuotiaana, joten siinä meni taas muutama vuosi olemattomalla ruutuajalla.

Ruutuaika on nykyajan termi ja sillä tarkoitetaan kaikkien digilaitteiden parissa vietettyä aikaa. Siis puhelimen, tietokoneen, konsolipelien, padien ja tv: n ruudun ääressä vietettyä aikaa. Ja tuosta ruutuajasta ollaan nyt kovin huolissaan.

Lapsilla on liikaa ruutuaikaa, nuorilla, aikuisilla ja vanhuksillakin on liikaa ruutuaikaa. Sitä pitäisi ehdottomasti tarkkailla ja rajoittaa, seurata suosituksia ja noudattaa niitä.

Eli siis paluu sinne 1960- luvun lapsuuteen ikkunaruutujen ääreen tai 1970- luvun nuoruuteen kahden televisiokanavan ääreen. Aikaan, jolloin puhelin ei ollut ruutu, vaan iso kone jossakin pöydällä, pelit olivat lauta- ja korttipelejä, kirjat kirjoja ja lehdet lehtiä. Nyt nuo kaikki ovat ruutuaikaa.

Ensimmäisen kännykkäni ostin melkein 40- vuotiaana eikä sen ruudussa ollut paljon katsomista, sillä siinä oli vain puhelin- ja tekstiviestitoiminnat. Ensimmäisen älypuhelimen omistin melkein 50- vuotiaana. On siis tullut elettyä ruutuvapaasti suurin osa elämästä.

Ei onnistu ruutuvapaus enää. Työt ja opiskelut ovat siirtyneet ruudun taakse ja siinä sitä tuleekin ruutuaikaa tuntitolkulla. Pankki- posti-, vakuutus-, veroasiat, matka- ja kaikki liput, ostokset, autoparkit, kaikki mahdollinen toiminta on ruudun takana. Et voi tehdä mitään ilman ruutua.

Voisiko joku kertoa, miten tässä maailmassa voi rajoittaa ruutuaikaa, kun jo leikki-iässä tungetaan joku ruutu käteen? Haluaisin kovasti vähentää ruutuaikaani, jos se vain olisi mahdollista. Tätäkin kolumnia kirjoitan ruudun ääressä.

Tämä nykymaailman meno on siitä ihmeellistä, että koko ajan keksitään erilaisia laitteita ja uusia systeemeitä, sitten niitä tyrkytetään ihmisille puoliväkisin ja kun saadaan ihmiset riippuvaisiksi niistä, aletaan kyttäämään ja kontrolloimaan. Jos koko elämä siirtyy väkisin ruudun ääreen, tulee ruutuaikaa.

Viime vuosituhannen lopussa isovanhemmillani oli paljon ruutuaikaa. Päivällä he istuivat ikkunan ääressä katsellen lintujen touhuja lintulaudalla ja oravien telmimistä pihapuiden oksilla. Illalla he katselivat televisiota, mitä sieltä niiltä kahdelta kanavalta tuli. Se oli rentouttavaa ja rauhoittavaa ruutuaikaa.

Nykyaikana me, heidän lapsenlapsensa teemme töitä pitääksemme heidän lapsensa ajan tasalla kaikkien ruutujen suhteen. Ikkunaruudun katselu ja ne televisiokanavat sujuvat, kaikki muut ruudut ovat jääneet meidän lasten huoleksi. Siis lisää ruutuaikaa omien vanhempien asioiden hoitamisesta. Saisinpa siirtyä lintujen ja oravien katseluun, pois ruutujen ääreltä.

Viidakossa vallitsevat viidakon lait ja erämaassa pärjää hallitsemalla erämaan lait. Nyt pitäisi luoda digitaalisen maailman lait.

”Käyttövirhe aiheutti Itä-Suomen yliopiston nettipääsykokeen epäonnistumisen” (Yle 8.5.2020).

”Yliopistot tyrivät oikeustieteellisen pääsykokeiden pisteiden laskussa” (Helsingin Sanomat 10.7.2020).

Tämän tapaisia otsikoita on esiintynyt mediassa kuluvan koronakevään ja -kesän aikana. Kuinka monen nuoren tulevaisuudensuunnitelmat, unelmat ja haaveet ovat olleet riippuvaisia näistä digitaalisista virheistä? Nämä otsikot pitävät sisällään paljon kyyneleitä, sekä ilon että pettymyksen.

Koronakevät vauhditti pääsykokeiden ja kaiken mahdollisen toiminnan siirtämistä digitaalisiksi nopeammin kuin mihin oltiin ehditty valmistautua. Digitaalinen innostus nostatti vauhtisokeuden ja kiivettiin ns. pylly edellä puuhun.

Lyhyessä ajassa kodit muuttuivat etätyöpisteiksi ja oppilaitoksiksi. Niin nopeasti, että käytännön ongelmia ei ehditty miettiä. Ihmiset sopeutuivat kukin tavallaan, joku hyvin ja joku hyvin huonosti.

Nyt olisi aika todella miettiä, mitä olemme saavuttaneet ja mikä on säilyttämisen arvoista. Olisi aika myös avata silmät ja nähdä se todellisuus, jonka tämä digitaalinen pikajuoksu on synnyttänyt.

Pääsykokeiden tuloksissa tapahtui virheitä, koska luotettiin liikaa optisen lukulaitteen tuottamaan automatisoituun päätöksentekoon. Inhimillisen virheen mahdollisuus ei ole pois suljettu, vaikka kone tekee valinnat.

Kone on hyvä renki, mutta huono isäntä. Ihmisen tehtävä on hallita sitä, mitä kone tekee. Kun siihen ohjelmoi yhden rastin väärään ruutuun, kone vetää sen virheen läpi koko ohjelman.

Digitaalisessa maailmassa vallitsevat viidakon lait. Vauhtisokeudessamme olemme luomassa maailmaa ilman sääntöjä. Tiedämmekö edes, millaista maailmaa olemme luomassa.

Koko digitaalinen keskustelu on keskittynyt teknisiin asioihin ja talouteen. Pääasia ei kuitenkaan ole tekniikka tai raha, vaan ihmisten elämä. Jokainen digitaalinen toiminta vaikuttaa yksittäisten ihmisten elämään.

Haluaisin elää sellaisessa digitaalisessa maailmassa, jossa koti on ensisijaisesti koti eikä jonkin oppilaitoksen, valtion viraston tai yrityksen ilmainen toimipiste.

Haluaisin elää sellaisessa digitaalisessa maailmassa, jossa ihmiset saavat asioidensa hoidossa tarvitsemaansa palvelua. Ei niin, että jokainen yrittää itku kurkussa yksin kotikoneella hoitaa kaikkea mahdollista, vaan niin, että jokaisella olisi halutessaan mahdollisuus myös henkilökohtaiseen palveluun.

Digitalisaation tarkoitus on luoda ihmisille hyvinvointia. Jos se luokin pahoinvointia, uskallammeko myöntää sen ja laittaa peruutusvaihteen päälle vai jatkammeko kiihtyvällä tahdilla eteenpäin? Koneet on keksitty ihmistä varten eikä toisinpäin.

Tämäkin on joskus ollut vaikeasti käytettävä tekninen laite.

Siinä se seisoi. Keskellä keittiön pöytää. Uusi, hieno kasettiradio.

Olin 15- vuotias ja käymässä mummolassa. Mummo oli ostanut uuden radion, mutta se oli niin hieno ja monimutkainen, ettei hän osannut käyttää sitä. Niinpä neuvoin hänelle, miten kasetteja soitetaan ja miten sillä pystyy nauhoittamaan radiosta Katri Helenan lauluja.

Muistellessani tuota tapahtumaa tajusin, että olen nyt saman ikäinen kuin mummoni oli tuolloin, kun neuvoin hänelle kasettiradion salaisuuksia. Ja mikä onkaan se teknisten ja digitaalisten laitteiden määrä, jota joudun päivittäin käyttämään. Ja mikä onkaan se uusien ohjelmien ja sovellusten määrä, joita joudun vuosittain opettelemaan. Ei riitä yksi kasettiradio ja väritelevisio.

Töissäkin tuntuu siltä, että laitteet ja ohjelmistot vain lisääntyvät, tahti kiihtyy ja vaatimustaso nousee. Valtakunnan tasolla kannetaan huolta siitä, miten yli 60- vuotiaat saataisiin pysymään työelämässä mahdollisimman pitkään.

Ja mikäs siinä, moni meistä pysyy mielellään töissä, jos vain kunto sen kestäisi. Mutta työhaluista huolimatta sitä vain huomaa, että enää ei tahdo jaksaa samalla tavalla kuin ennen. Kuinka moni on huolissaan meidän jaksamisestamme?

Mummo laittoi lehmät pois, kun ei enää jaksanut lypsää eivätkä maitotonkat nousseet omin voimin. Pitääkö minun lopettaa työt siksi, että en enää jaksa uusia laitteita ja digitaalisia oppimisalustoja?

Enkö saisi vain keskittyä oppilaisiin, heidän kanssaan osaan olla ja pidän heistä. Olisin oikein hyvä koulumummo. Opettaisin, ohjaisin, kuuntelisin ja välittäisin. Ja niin moni nuori janoaa aikuisen läsnäoloa enemmän kuin nettiä.

En luopuisi tietokoneistakaan, mutta haluaisin käyttää olemassa olevia ohjelmia, niitä, jotka jo osaan, nämä viimeiset työvuodet. En haluaisi enää opetella vuosittain uusia juttuja ja tuntea huonommuutta nuorempien rinnalla. Olen hyvä työssäni, tai ainakin olen ollut. Enää en taida olla niin hyvä missään, sillä kehitys kulkee liian nopeasti ja oma askel hidastuu vuosittain.

Haikeudella mietin sitä mummolan keittiön pöydällä seisovaa kasettiradiota. Sen pystyisin hallitsemaan edelleen ja paljon enemmänkin. Kunpa se riittäisi. Älkää viekö työelämässä meiltä vanhemmilta työntekijöiltä viimeisiä itsetunnon rippeitä näinä viimeisinä työvuosina.

Niin, ja Katri Helena laulaa edelleenkin, mutta ei samalla keikkatahdilla kuin mummoni eläessä. Ei tarvitse lopettaa, mutta vauhtia täytyy hidastaa.

Kommentit (1)

Gerd Eugen
1/1 | 

Etsitkö tapaa kuunnella suosikkiradioasemaasi verkossa? Älä etsi kauempaa kuin https://radiofmluisteren.nl/ ! Tämän kätevän verkkopalvelun avulla on helppo virittää suosikkiasemiasi mistä päin maailmaa tahansa.

Olitpa kotona, töissä tai liikkeellä, Radiofmluisterenin avulla on helppo pysyä yhteydessä rakastamaasi musiikkiin ja ohjelmiin. Yksinkertaisella hiiren napsautuksella pääset käsiksi laajaan valikoimaan radioasemia ympäri maailmaa. Ja mikä parasta, Radiofmluisteren on täysin ilmainen!

Joten, mitä sinä odotat? Aloita suosikkiradioasemiesi kuuntelu tänään Radiofmluisterenin avulla!

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Blogiarkisto

Kategoriat