Kirjoitukset avainsanalla RUKOUS

Rakkauden kaipuu ei ole pelkkä tuulen tupa.

Seison olohuoneeni ikkunan ääressä katsellen pimenevää syksyistä iltaa. Edessäni aukeaa Länsi-Suomalainen peltomaisema, laskeva aurinko punertaa taivaan peltojen takana. Aurinko on laskemassa myös mielessäni ja tunnen, kuinka yksinäinen syksy hiipii elämääni. Levylautasella laulaa Mireille Mathieu ranskan kielellä kielletyistä leikeistä. En osaa ranskaa, mutta osaan ulkoa laulun suomen kieliset sanat ja laulan hiljaisella äänellä mukana.

”Ei ole lupaa mun onneen sua johtaa…”

Olin niin kovasti toivonut yhteistä tulevaisuutta ja olisin niin kovasti halunnut johtaa hänet onneen. Sitä mahdollisuutta ei minulle annettu. Olin juuri saanut tietää, että hänellä onkin toinen tyttö. Joku toinen sai sen, mistä minä olin unelmoinut. Tässä minä seison yksin tyhjässä asunnossani katsellen ulos ikkunasta. Olen niin pohjattoman yksin.

”Toiselle kuuluvan sun kaikki tietää…”

Kyynel vierähtää poskelle, pian toinen ja kolmas. Laulan Mathieun mukana ja kohta kyyneleet virtaavat solkenaan. Ääni katkeilee, mutta jatkan laulamista. Miksi minun piti taas kerran pettyä, sillä tämä ei ole ensimmäinen kerta. Tälläkään kertaa minä en kelvannut, joku toinen tuli ja särki minun unelmani.

”Oot osa untani mun…”

Oliko se kaikki pelkkää unta. Se, mikä minulle on pelkkä unelma, on jollekin toiselle elävää todellisuutta. Haluaisin uskoa, että kaikki kääntyy vielä parhain päin, mutta juuri nyt en jaksa enää uskoa siihen. Unelmani on särkynyt jo aivan liian monta kertaa, ehkä minun osani tässä elämässä on tyytyä pelkkään unelmaan.

”Ei ole lupaa mun toivoa mitään…”

Sydämeni pohjasta uskon siihen, että en tule koskaan kokemaan rakkautta. Hänen mukanaan katosi viimeinen toivo. Olen niin monta kertaa uskonut, toivonut ja rakastanut, ja lopulta pettynyt. Sydämeni huokailee epätoivoista rukousta, Jumala, tämäkö on sinun tahtosi, miksi sinä haluat jättää minut yksin. Miksi minun pitää vuodesta toiseen katsella vierestä toisten onnea?

Laulu loppuu, kävelen levysoittimen luokse, nostan neulan levyltä, siirrän sitä taaksepäin ja laitan laulun soimaan uudestaan, ja sitten uudestaan ja taas uudestaan. Kuuntelen samaa laulua kerta toisensa jälkeen, kunnes väsyn itkuuni enkä jaksa enää nousta nostamaan neulaa.

”Tein tuulelle tupaa, nyt tuuli mua hyytää…”

Minulla olisi niin paljon rakkautta annettavana, että sydän pakahtuu kaikkeen siihen rakkauteen. Miksi maailmassa ei ole yhtään miestä, jolle kelpaisi minun rakkauteni? Sydämeeni koskee niin kovasti, niin kovasti. Miten ihmeessä minä koskaan selviän tästä?

En ole katkera sille toiselle tytölle. Olen vain niin pohjattoman väsynyt ja toivoton. En ole katkera hänellekään, se oli hänen valintansa.

”Vaan vaikka kuljen nyt länteen ja itään…”

Ja silloin se välähtää mieleeni. En lähde länteen enkä itään, minä lähden pohjoiseen. Tulee syksy, tulee talvi ja sen jälkeen tulee uusi kevät ja kesä. Vuoden päästä en ole enää täällä itkemässä. Jumala, jos annat minulle täällä pelkkiä sydänsuruja, niin nyt riittää. Laitan kielletyt leikit syrjään, laulu on tehnyt tehtävänsä ja tämä itku on itketty.

Eräänä syksyisenä päivänä 36 vuotta myöhemmin olen kävelyllä Lapin mieheni kanssa. Hän pysähtyy metsätien varteen, katsoo läheisen männyn latvaan ja sanoo: ”Katso, miten hieno tuulen tupa.” Minä katson ja mielessäni alkaa soida ”tein tuulelle tupaa…”. En tiedä, miksi se kaikki hylkäämisen kipu piti kokea, muisto on edelleen kipeä. Mutta se on vain muisto. Jumala kuuli rukoukseni ja lähetti minut pohjoiseen.

Kommentit (1)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tässä koulussa aloitin kansakoulun neljännen luokan syksyllä 1970.

On syyslukukauden ensimmäinen koulupäivä vuonna 1970. Takana on ihana kesäloma, mutta edessä vielä ihanampi kouluvuosi. Olen niin odottanut koulun alkua, kavereiden näkemistä, uusia ja ihania koulukirjoja ja kaikkia mielenkiintoisia asioita, joita koulu tuo tullessaan. Elän onnellista lapsuutta.

Tuosta päivästä on 50 vuotta, seison saman koulun pihalla, muistot ja tunnelmat palaavat hyvin elävinä mieleen. Silloin oli edessä ainutkertainen lukuvuosi, viimeinen vuoteni kansakoulussa. Rakastin luokkaani, opettajaani, kavereitani ja uusien asioiden oppimista. Seuraavana syksynä aloitin oppikoulussa.

Sen jälkeen on tullut monia ainutkertaisia vuosia, ensimmäisiä ja viimeisiä monessa eri koulussa ja oppilaitoksessa. Kaikki ne vuodet ovat osa henkilökohtaista historiaani.

Opettajana lukuvuodet seuraavat toisiaan. Jokainen uusi lukuvuosi on kuin tyhjä paperi, siihen on mielenkiintoista alkaa kuvaamaan uusia asioita. Lukuvuodet eivät kuitenkaan enää ole ainutkertaisia, ne tulevat ja menevät, oppilaat vaihtuvat, mutta jokaisen ikäluokan kanssa toistuvat samat rutiinit.

Siksi on hyvä palata ajatuksissaan niihin omiin ainutkertaisiin lukuvuosiin. Minun jokavuotinen rutiinini on oppilaille ainutkertainen lukuvuosi. Jokainen aloittaa elämässään yhden kerran ensimmäisen luokan, seitsemännen luokan tai sitten sen viimeisen yhdeksännen luokan. Minä opona olen osa hänen ainutkertaista lukuvuottaan.

Tämä lukuvuosi 2020–2021 on kuitenkin ainutkertainen myös minulle. Tämän lukuvuoden alussa jännitän asioita, joita en ole koskaan ennen joutunut jännittämään. Miten kykenen luomaan läheisen suhteen uusiin seiskoihin, kun koko ajan pitää korostaa fyysistä välimatkaa. Yksi pieni virus tekee tästä lukuvuodesta ainutkertaisen meille kaikille.

Edessäni on jälleen uusi lukuvuosi, tyhjä paperi. Haluaisin täyttää sen paperin kauniilla väreillä ja sanoilla. Toivon, että se ei minusta tai kenestäkään meistä riippumatta täyty tummilla sävyillä.

Valtakunnan päättäjät lupaavat, että kouluun voi palata turvallisin mielin. He lupaavat jotain, mitä eivät kykene takaamaan. Korona ei kysele lupaa Suomen tai maailman päättäjiltä. Se elää omaa elämäänsä.

Tiedän, että syksyllä 1970 vanhempani lähettivät minut ja pikkusiskoni rukoillen koulutielle. Maailmani oli silloin turvallinen, en osannut pelätä mitään kovin mullistavaa, pelkäsin hammaslääkäriä ja makkarakeittopäiviä.

Nyt syksyllä 2020 lähden rukoillen tähän ainutkertaiseen lukuvuoteen. Toivon, että oppilaitteni ei tarvitse aloittaa lukuvuottaan pelon vallassa. Me viranomaiset teemme parhaamme turvataksemme tämän lukuvuoden turvallisen opiskelun, mutta meidän mahdollisuutemme ovat rajalliset. Viime kädessä luotan kuitenkin enemmän Jumalan varjelukseen kuin yhteenkään ihmiseen. Hänen mahdollisuutensa ovat rajattomat.

Kommentit (0)

Vanhempien arvomaailma siirtyy lapsille.

Saman päivän aikana katselin TV-uutisista juttua lestadiolaisten Suviseuroista Muhokselta ja Pridekulkueesta Helsingistä. Molemmat kesätapahtumat ylittävät vuosittain uutiskynnyksen. Suviseuroissa näkyi olevan useita vanhempia, jotka työnsivät pieniä lapsia rattaissa. Lestadiolainen liike on yleisesti tunnettu monilapsisista perheistä ja Suviseuroihin lähdetään koko joukolla. Myös Pridekulkueessa kiinnitin huomiota lastenrattaita työntäviin aikuisiin. Rattaissa istuvat lapset heiluttelivat sateenkaarilippuja muiden marssijoiden tapaan.

Lapsi ei valitse, lähteekö hän mukaan Suviseuroihin vai Pridekulkueeseen tai jonnekin muualle. Naisten jalkapallon MM-kisojen katsomoissa näkee lapsia fanilippujen kanssa, Tuskafestivaaleilla istui lapsia rattaissa mustiin vaatteisiin puettuina. Onko pienen lapsen unelma lähteä mukaan näihin tapahtumiin? Pienen lapsen unelma on olla siellä, missä hänen vanhempansa tai isovanhempansa, hänelle turvalliset aikuiset ovat.

Uskonnollista kasvatusta arvostellaan usein siitä, että lapset kasvatetaan valmiisiin ajattelumalleihin, kun heidän pitäisi saada kasvaa vapaana uskonnoista ja sitten aikuisena tehdä oma valitansa. Ajatus uskonnosta vapaasta kasvatuksesta on mahdoton, sillä silloin lapsen vanhemmilla ei olisi oikeutta eikä mahdollisuutta harjoittaa omaa uskontoaan. Uskovaisen kodin lapsi kasvaa vanhempiensa uskonnon piirissä ja sateenkaariperheen lapsi kasvaa vanhempiensa suuntautumisen piirissä.

Henkinen väkivalta tai uskoon pakottaminen ovat aivan eri asioita kuin uskonnollinen kasvatus. Henkinen väkivalta ei myöskään ole sidottu uskontoon, vaan sitä osataan harjoittaa kaikissa ideologioissa, työpaikoilla, kouluissa, kaikkialla, missä on ihmisiä. On ajatus tai ideologia mikä tahansa, aina on syytä miettiä, miten sen kanssa elää niin, ettei vahingoita toisia ihmisiä tai rajoita heidän ajattelun vapauttaan.

Alakouluikäisenä tyttäreni kärsi yöllisistä peloista eikä sen takia meinannut uskaltaa nukkua. Eräänä koulupäivänä hän oli päättänyt mennä kouluterveydenhoitajan luo puhumaan uniongelmistaan. Terveydenhoitaja oli pyytänyt tytärtä kirjoittamaan kolme asiaa, jotka auttaisivat pelkojen kanssa ja tytär kirjoitti paperiin: 1) ajattelen mukavia asioita, 2) kerron äidille ja 3) rukoilen.

Terveydenhoitaja oli kirjoittanut omat kommenttinsa kahden ensimmäisen asian kohdalle, mutta kolmannen hän oli jättänyt huomioimatta. Ehkä hän ajatteli olevansa suvaitsevainen ja arvovapaa aikuinen, kun ei puhunut uskonnosta, todellisuudessa hänen vaikenemisensa oli arvovalinta. Hän vaikeni yhdestä asiasta, jonka lapsi oli itse ottanut esille, rukouksesta ei voinut puhua.

Tyttären listaamista asioista toinen ja kolmas liittyivät toisiinsa. Hän oli kertonut peloistaan äidilleen eli minulle. Koska itse olen elämässäni oppinut turvautumaan rukoukseen, olen puhunut rukouksesta myös hänelle. En ole pakottanut häntä rukoilemaan, rukous oli silti tullut hänen mieleensä.

Jokainen vanhempi välittää väistämättä lapselleen omaa arvomaailmaansa ja niin sen kuuluukin olla. Arvoista vapaa kasvatus on arvotonta kasvatusta. Arvoton kasvatus muistuttaa enemmän robotista huolehtimista kuin ihmisen kanssa elämistä. Tultuaan tarpeeksi vanhaksi, lapsi kyllä tekee omat valintansa ja siihen hänellä on täysi oikeus.

Lapsella, joka istuu lastenrattaissa Suviseuroissa, olkoon vapaus aikuisena siirtyä Pridekulkueeseen ja toisinpäin. Tai olkoon vapaus osallistua molempiin, paitsi että on mahdotonta olla samaan aikaan Muhoksella ja Helsingissä. Jos sitä vapautta ei ole, silloin on kyse henkisestä väkivallasta eikä siitä seuraa mitään hyvää.

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Blogiarkisto

Kategoriat