Kirjoitukset avainsanalla häät

Kuva, jossa on monta toteutunutta unelmaa

”Sinusta tulisi hyvä opo:” nämä sanat sanoi minulle oma oponi ollessani peruskoulun yhdeksännellä luokalla. Sen pitempi se keskustelu ei ollut. En tainnut osata vastata hänelle mitään, ajatus oli minulle täysin uusi.

Se oli yksi pieni lause ja silti niin tärkeä. Minulla oli takana kouluhistoriani surkein vuosi ja tulossa oli kouluhistoriani surkein todistus. Siis päättötodistus ja surkein ikinä. Hyvästä oppilaasta oli tullut vuodessa huono. Opon pieni lause nosti esiin ajatuksen, että tämä surkeus ei määrittele koko loppuelämääni, vielä minä nousen täältä. Ainakin opo uskoi minun mahdollisuuksiini.

Osa ikäluokastani ja luokkakavereistani pääsi ylioppilaiksi vuonna 1979. Siis osa, en minä. Surkea peruskoulun päättötodistus oli johtanut surkeaan lukiomenestykseen ja keskeytykseen vuoden opiskelun jälkeen. Sain katsella vierestä ikätovereideni lakitusta. Mummuni, eli isäni adoptioäiti julisti suureen ääneen, että koska minusta ei tullut ylioppilasta, niin suvun perintösormus menee pikkusiskolleni. Niin myös tapahtui.

Minusta tuli ylioppilas seitsemän vuotta myöhemmin eikä edes surkea ylioppilas. Iltalukion päättötodistus ja ylioppilastodistus olivat paljon paremmat kuin peruskoulun päättötodistus. Unelmani ylioppilaslakista toteutui.

”Nyt on kaikkien rouvien saunavuoro!” Näin huuteli juuri avioitunut kurssikaverini. Olimme viettämässä viimeisiä viikkoja Opistolla ennen valmistumistamme nuorisonohjaajiksi. Kaksi opiskelukaveria oli ollut naimisissa aloittaessamme opintoja ja päättäessämme rouvien määrä oli kasvanut. Minä en ollut rouva ja tuo huuto satutti minua.

Ennen omia häitäni ehdin olla mukana monen ikätoverin häissä. Olin onnellinen ystävieni puolesta ja samalla ajattelin, että tuleeko koskaan minun vuoroni olla morsian. Äitini isäpuoli oli jo ollessani 13- vuotias julistanut minulle, että sinua ei kukaan koskaan huoli. Jossakin syvällä sydämessäni uskoin hänen olevan oikeassa. Mutta hän oli väärässä ja kaksi kuukautta ennen hänen kuolemaansa sain sanoa ”Tahdon” rakastamalleni miehelle. Unelmani avioliitosta toteutui.

”Mikään ei ole niin ihanaa, kuin saada rinnoilleen oma, vastasyntynyt lapsi.” Kuinka monen ihmisen suusta kuulin tämän lauseen. Ystävät ja saman ikäiset sukulaiset saivat lapsia ja minä unelmoin omista lapsista. Halusin niin kovasti lasta, mutta sitä ei vain kuulunut. Ensin ei ollut miestä ja sitten, kun oli mies, sitä lasta ei vain yrityksistä huolimatta kuulunut. Olin jo melkein luopunut toivosta ja ryhtynyt toteuttamaan B-suunnitelmaa, kun uusi elämä ilmoitti itsestään. Viiden vuoden sisällä minusta tuli kolmen lapsen äiti. Unelmani äitiydestä toteutui.

”Te olette etuoikeutettu joukko.” Nämä sanat kuulin Yliopiston salissa aloittaessani maisteriopintoja. Olin kulkenut kohti unelmaani, kasvatustieteiden opiskelua, 20 vuotta ja tunsin todella olevani etuoikeutettu. Tosin nuoremmat sisarukseni olivat jo maistereita (siis ne terveet ja elossa olevat), samoin monet ikätoverini. Minä olin toteuttamassa opiskelu-unelmaani yli 40- vuotiaana. Siinä vaiheessa minulla oli nuorisonohjaajan virka, perhe ja opiskelupaikka yliopistossa. Vuorokaudessa oli 24 tuntia, jotka olivat tehokkaasti aikataulutettuja. Unelmani yliopisto-opinnoista toteutui.

Olin 45- vuotias, kun minusta tuli kasvatustieteiden maisteri opettajan pätevyydellä. Olin jälleen saavuttanut yhden unelmani. Myöhemmin ja vanhempana kuin moni muu, mutta se ei onneani laimentanut. Unelmani maisterin tutkinnosta toteutui.

Oma oponi oli sanonut minulle 30 vuotta aikaisemmin, että sinusta tulisi hyvä opo. Tuore maisteri aloitti ensimmäisessä opon paikassaan epäpätevänä sijaisena vähän ennen 46- vuotissyntymäpäiväänsä. Vielä olivat edessä ohjauksen opinnot seuraavassa yliopistossa. Ehdin saada opon pätevyyden ennen kuin täytin 50 vuotta. Monien vaiheiden kautta minusta siis tuli peruskoulun opo, kuten oma oponi oli aavistanut.

”Lastenlapset ovat parasta, mitä elämässä voi kokea.” Tämä on lause, jota nyt kuuntelen. Paitsi että olen päättänyt olla kuuntelematta. Sekin lause satuttaisi, jos antaisin sen satuttaa, mutta olen väsynyt kipuilemaan. Mieluummin iloitsen siitä, mitä olen saavuttanut kuin suren sitä, mitä minulla ei ole. Sureminen tekee vain kateelliseksi ja katkeraksi.

Lapsenlapsettomuus satuttaa niitä, joita on joskus satuttanut lapsettomuus. Pitääkö se kipu käydä uudelleen läpi. Ja lapsenlapsettomuus satuttaa meitä, joilla on lapsia, koska sen surkuttelu sisältää ajatuksen, että lapseni ovat epäonnistuneet. Lapsillani on oma elämänsä ja omat unelmansa. He ovat minulle rakkaita joka tapauksessa. Ehkä saan joskus kokea isovanhemmuuden, ehkä en. Joka tapauksessa olen toteuttanut omat unelmani.

Matkallani kohti unelmia minua on kantanut Raamatun lause: ”He tulevat itkien, hartaasti rukoillen, ja minä itse johdatan heitä. Minä vien heidät runsasvetisten purojen äärelle tasaista tietä, jolla hei eivät kompastu” (Jer 31: 9). Näin minua on johdatettu ja näin on hyvä. Jokaisella on oma tiensä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kesä on kauneimmillaan, mutta aika ei pysähdy, vaan virtaa eteenpäin kuin joki.

Jalkapalloa, jalkapalloa ja vielä kerran jalkapalloa. Jos jalkapallo kiinnostaa, niin nyt sitä on tarjolla enemmän kuin riittävästi.

Kesä 2020 oli historiallinen, koska jalkapallon EM-kisat peruttiin koronapandemian takia. Kesä 2021 on historiallinen, koska Suomen joukkue on mukana EM-jalkapallokisoissa. Monelle suomalaiselle tämä historiallisuus on iso ja mieleenpainuva tapahtuma.

Suomen ensimmäinen peli näissä historiallisissa kisoissa oli myös historiallinen ja mieleenpainuva. Tanskan joukkueen Christian Eriksen sai sydänpysähdyksen ja kesken ottelun jalkapallo menetti pariksi tunniksi merkityksensä. Ihmisen henki on tärkeämpi kuin jalkapallo.

Jokainen päättyvä päivä luo historiaa. EM-kisat luovat eurooppalaista historiaa, Huuhkajat tekevät suomalaista jalkapallohistoriaa ja yksittäisen ihmisen kohdalla sattuvat tapahtumat luovat henkilökohtaista historiaa.

Henkilökohtainen historiamme rakentuu tapahtumista, jotka jakavat elämämme jaksoihin, joista puhumme sanoilla ennen ja jälkeen. Eri urheilulajien eri tasoisia kisoja tulee ja menee, jotain niistä jää mieleen ja paljon unohtuu.

Kun vakava sairastuminen osuu omaan henkilöhistoriaan, se ei unohdu. Sairastumisen jälkeen muistissa on viimeinen kesä ennen sairastumista ja sen jälkeen kesät sairauden kanssa. Kun suru läheisen menettämisestä osuu kohdalle, mieleen jää viimeinen kesä hänen kanssaan ja ensimmäinen kesä ilman häntä.

Sairaus ja kuolema tulevat elämään yllättäen. Pelikentälle kävelee terve mies ja sieltä kannetaan paareilla pois vakavasti sairas mies. Muut ihmiset jatkavat elämäänsä hiljaisen hetken jälkeen, sairastuneen ja hänen läheistensä kohdalla elämä on muuttunut pysyvästi.

Kesään liitetään useammin hyviä kuin elämää pysäyttäviä asioita. Hyvät tapahtumat suunnitellaan etukäteen, niitä odotetaan, niihin valmistaudutaan ja niiden vuosipäiviä juhlitaan ehkä koko loppuelämän ajan.

Moni häitään suunnitteleva pari siirsi vihkimisensä kesältä 2020 tähän kesään 2021. Vaikka emme edelleenkään ole voittaneet pandemiaa, voimme viettää tätä kesää vapaammin kuin edellistä kesää. Nyt on aika juhlia.

Monen parin kohdalla kesä jakaa oman elämänhistorian aikaan ennen avioliittoa ja sen jälkeen kertyviin aviovuosiin. Kesällä juhlitaan häitä ja kultahäitä ja monia muita hääpäiviä. Rakkauteen liittyviä kesämuistoja on hieno palautella mieleen.

Huuhkajien osallistuminen jalkapallon EM-kisoihin oli hieno, historiallinen tapahtuma, joka ei toivottavasti jäänyt vain historiaan vaan toistuu myös tulevissa kisoissa.  Se ei kuitenkaan ollut kulkemista voitosta voittoon, tappioita tuli enemmän kuin voittoja.

Niin on myös kesä 2021. Jollekin se on suuren onnen ja rakkauden kesä, toiselle surun ja yksinäisyyden kesä. Voitot ja tappiot vaihtelevat myös kesällä, molemmat siirtyvät omaan henkilökohtaiseen historiaan. Hyvää juhannusta 2021, se on nyt, ensi viikolla se on historiaa.

Istun koulun liikuntahallin katsomossa katselemassa päättöluokkalaisten tanssia, kauniita ja komeita, onnellisen näköisiä nuoria. Omassa mielessä on helppo yhtyä nuorten onneen. Opettajan sydämessä tuntuu sekä haikealta että ylpeältä. Tunnen itseni etuoiketetuksi saadessani tehdä töitä näiden nuorten kanssa.

Mieleen muistuvat myös omat ja omien lasten juhlat. Nuorten tanssi on herkkä hetki vanhemmille. Eläydyn takanani istuvien äitien tunteisiin ja silmäkulmat kostuvat. Heidän kasvoistaan paistaa rakkaus ja ylpeys, juuri nyt elämä hymyilee leveintä hymyään. Nämä ovat niitä tilanteita, jotka säilyvät vanhempien muistoissa elämän loppuun asti.

Vieressäni istuu tulevia päättöluokkalaisia. Ehkä he näkevät jo ajatuksissaan itsensä vuoden päästä tanssimassa tuolla lattialla. Viimeinen tanssi on omistettu heille ja osa heistä lähtee tanssilattialle, myös lähinnä minua istuva poika.

Hetken kuluttua poika tulee takaisin ja sanoo: ”Kukaan ei huolinut minua.” Kyynel vierähtää poskelle, kohta toinen ja pienen ajan kuluttua hän itkee valtoimenaan. Pettymys ja hylätyksi tulemisen tunne on suunnattoman suuri. Avuttomana ojennan hänelle nenäliinan.

Hallissa soi Monrepos- valssi ja vieressäni virtaavat kyyneleet. Istun hiljaa paikallani ja muistoihin hiipivät lukaisat elämän varrella virranneet kyyneleet. Kuinka monesti elämässä toisen onni on toisen suru. Matka naurusta itkuun voi olla lyhyt.

Kevät ja kesä ovat täynnä elämän vastakohtaisuuksia, joku pääsee ylioppilaaksi ja joku reputtaa, joku saa opiskelupaikan ja joku ei, joku viettää häitä ja joku kantaa hylätyksi jääneen taakkaa. Jonkun vanhemman sydämen täyttää onni ja toisen sydän on täynnä huolta ja murhetta oman lapsen tulevaisuudesta. Sellaista on elämä.

Mieleeni tulevat laulun sanat: ”On ilo sulla, mut suru mulla, on mulla hautajaiset, sulla häät…” Myös vieressäni itkevällä pojalla on äiti. Hänenkin tilanteeseensa osaan eläytyä. Tuota Suomen synkimmäksikin lauluksi nimettyä häätanhua voi sanoa myös lohdulliseksi. Elämä osaa yllättää ja osat voivat vaihtua. Se, joka tänä keväänä ja kesänä itkee, saattaa vuoden päästä iloita. Keväinen aurinko joka tapauksessa paistaa kaikille, kukat kukkivat ja linnut laulavat. Myös matka itkusta nauruun voi olla lyhyt.

Tunnen itseni etuoikeutetuksi saadessani istua itkevän pojan vieressä. Ehkä jopa etuoiketetummaksi kuin mitä olisin onnellisten keskellä. Onnelliset eivät kaipaa lohduttajaa. En osaa lohduttaa itkijää enkä voi poistaa hänen suruaan, mutta jospa ojentamani nenäliina välittää hänelle toivon siitä, että elämällä on vielä jotain hyvää varattuna hänellekin.

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Blogiarkisto

Kategoriat