Kirjoitukset avainsanalla nuoruus

Kehuja voi antaa kaiken ikäisille, jokainen kaipaa niitä.

Kuluneen syksyn aikana on puhuttu paljon nuorten väkivallasta. Alaikäiset lapset ja nuoret ovat syyllistyneet vakaviin väkivaltarikoksiin.

Alaikäisten tekemät rikokset ovat saaneet meidät kysymään, ovatko nykyajan nuoret väkivaltaisempia kuin aikaisempien sukupolvien nuoret ja jos ovat, niin miksi ja mitä asialle pitäisi tehdä.

Keskusteltaessa nuorten väkivaltaisuudesta löytyy aina joukko, joka keskittyy kehumaan nuoria. He ovat niin paljon fiksumpia ja taitavampia kuin me vanhemmat ikäluokat. Tämän näkökulman jälkeen ollaankin sitten sivuraiteella.

Eivät nuoret ole mikään yksi ja yhtenäinen joukko, kuten eivät aikuiset tai vanhuksetkaan. Meitä on joka ikäluokassa moneen junaan.

On myös joukko aikuisia, joka kuittaa nuorten huonon käytöksen toteamalla, että ollaanhan mekin oltu nuoria ja taas ollaan sivuraiteella.

Ollaanhan me kaikki oltu nuoria, paitsi he, jotka ovat nyt lapsia. Nykyisin lapset ja nuoret tekevät paljon asioita, jotka eivät meidän vanhempien nuoruudessa olleet sallittuja tai edes mahdollisia. Ja on meissä paljon sellaisiakin, jotka ovat viettäneet tosi ”kiltin” nuoruuden.

Koska olen neljän vuosikymmenen ajan tehnyt töitä nuorten keskuudessa, uskallan väittää tietäväni asiasta jotain. Kaikkien näiden vuosikymmenten aikana olen tavannut suuren joukon todella fiksuja ja taitavia nuoria. On ollut ilo saada tehdä työtä heidän hyväkseen ja heidän kanssaan.

Kaikkien näiden vuosikymmenten aikana olen myös kohdannut muutamia vaikeita tilanteita. Vaikea tilanne ja huonosti käyttäytyvä nuori tulee kohdata yksilönä eikä selittää hänen tekoaan tyhjäksi toteamalla, että nuoret ovat niin fiksuja tai nuoria pitää ymmärtää.

Yhdellä ikäluokalla ei pitäisi olla oikeutta aiheuttaa harmia muille ikäluokille. Jos emme salli aikuisten väkivallan tekoja, miksi pitäisi sallia nuorten tekemä väkivalta. Jos emme salli aikuisten rikkovan tai sotkevan yleisiä paikkoja, miksi se olisi nuorille sallittua.

Aikuisen ihmisen syyllistyessä rikokseen, siitä seuraa lain määrittelemä rangaistus. Alaikäisen paikka ei ole vankilassa eikä hänellä ole rahaa maksaa sakkoja, mutta jotenkin hänelle tulee tehdä selväksi, että toisen ihmisen vahingoittaminen on ehdottomasti väärin.

Käytännössä olen oppinut, että ymmärtäminen on hyödytöntä, jos toinen ei edes ymmärrä tarvitsevansa ymmärtäjää. Parempi on ensin tehdä selväksi, että pieleen meni, sitten tehdä selväksi, että tilanne pitää jotenkin korjata ja alkaa vasta sitten ymmärtämään.

Kommentit (1)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen kuin päivänkakkara syksyisellä niityllä.

Samana syksynä, kun minä saavutin täysi-ikäisyyden, mummuni täytti 60 vuotta. Muistan tuon syksyn kuin eilisen päivän ja muistan, miten vanhalta mummu minusta tuntui. Olin onnellinen, että minä en ollut se 60- vuotias.

Silloin 60- vuotiaana mummuni elämä ei ollut mitenkään onnettoman näköistä. Pikemminkin tuntui siltä, että hän eli elämänsä parasta aikaa. Hän oli ystävällinen ja hauska ihminen, hänen kanssaan pystyi tekemään mukavia asioita, kuten pelaamaan lautapelejä tai käymään autoajelulla minun ensimmäisellä autollani. Hänen kanssaan oli hyvä olla.

Miksi en kuitenkaan silloin nuorena halunnut olla 60- vuotias? Vastaus on yksinkertainen, ymmärsin, että 60- vuotias mummuni on lähempänä kuolemaa kuin nuori minä. Minulla oli elämä edessä ja se oli huumaava ajatus.

Ja nyt mietin, mihin se silloin edessä ollut elämä on hurahtanut. Mummuni on ollut kuolleena jo yli 30 vuotta ja tänä syksynä minä huomaan olevani se 60- vuotias. Nuori minä elää minussa edelleen ja kuitenkin olen samalla myös vanha, vanhuus on lähempänä kuin nuoruus.

Olen 60- vuotias aikana, jolloin ihaillaan nuoruutta ja tehokkuutta yli kaiken, siis niitä asioita, jotka omassa elämässäni siirtyvät koko ajan selvemmin menneisyyteen kuin tulevaisuuteen. Olen iässä, jossa laatu korvaa määrän, mutta juuri nyt se laatu ei ole suurinta huutoa.

Silloin nuoruudessa mummu tuntui minusta vanhalta, mutta ei se ollut negatiivinen asia. Nyt, kun itse olenkin se vanha, joka taholta vakuutetaan minulle, että et sinä ole vanha, olet niin nuorekas. Mitä pahaa on siinä, että on vanha? Mummuni oli hauska ja ystävällinen ihminen ja viihdyin hänen seurassaan. Ystävällisyys ja huumorintaju eivät kysy ikää, mieluummin olen ystävällinen ja vanha kuin töykeä ja nuori.

Olen kuin päivänkakkara syksyisellä niityllä. Lämpimänä syyspäivänä se kukkii kauniisti, vielä on aikaa kukkia ja olla aktiivinen. Samalla syksy etenee, kuolleet lehdet putoavat puista ja lopulta päivänkakkarakin joutuu luovuttamaan.

Yllättäen huomaan, että ei se luovuttaminen olekaan niin paha asia kuin silloin nuorena tuntui. Moni asia näyttää nyt niin erilaiselta. Elämä on saanut paljon uusia värejä. Nuoruus on ylimainostettua, siitä voi aivan hyvin päästää irti ja avata silmänsä näkemään elämänsä monipuoliset maisemat. Vanhuus on yhtä arvokas osa elämää kuin nuoruuskin.

Nuorena en tiennyt, mitä elämä tulee antamaan. Nyt tiedän, mitä elämä on antanut menneinä vuosikymmeninä, tulevaisuudesta en edelleenkään tiedä. Nuorena luotin siihen, että elämäni on Jumalan kädessä. Siihen luotan edelleen ja se riittää. Nuori tai vanha, minä olen minä ja tällaisena arvokas.

Kommentit (0)

Rentukka kukkii rennosti, mutta ei rentusti.

Olen siinä iässä, jotenkin tuosta lauseesta tulee mieleen lapset ja nuoret, mutta kyllä minäkin olen siinä iässä. Jokainen meistä on siinä iässä. Minä olen nyt siinä iässä, että lähipiiristä ja omasta ikäluokasta alkaa ihmisiä siirtymään kiihtyvällä tahdilla eläkkeelle. Ja koska eläköityminen on joidenkin kohdalla jo tapahtunut, joillakin juuri tapahtumassa tai odottamassa muutaman vuoden sisällä, niin puheet liittyvät usein kyseiseen aiheeseen.

Tämä koronakevät on jotenkin kiihdyttänyt eläköitymistä. Vielä vuoden alussa joku saattoi kuvitella jatkavansa töissä muutaman vuoden, sitten tuli korona ja pikasiirto pois työelämästä.

Monissa keskusteluissa olen miettinyt näiden ikätovereiden kanssa, mitä tekisimme toisin, jos työelämää olisi vielä jäljellä pitemmän kaavan mukaan. Useimmiten vastaus on, että ottaisin rennommin. Ei sillä uskollisella ja tunnollisella uurastamisella ole saavuttanut mitään, ei edes kiitosta.

Siihen meidät kasvatettiin, tee työsi tunnollisesti ja ahkerasti, ensin työ ja sitten leikki, älä jätä huomiseksi sitä, minkä voit tehdä tänään jne. Ja moni yritti tehdä ensin kaiken työn, kunnes huomasi, että tehtävä on mahdoton, sillä työ ei lopu koskaan. Tunnollinen työntekijä palkitaan seuraavalla työtehtävällä ja niin jää leikit leikkimättä. Olisi kannattanut ottaa rennommin.

On sitten niitäkin, jotka ovat ottaneet niin rennosti, että työura ei ehtinyt koskaan edes alkaa. Ja jos ottaa oikein rennosti, saattaa päätyä rentun rooliin. Nämä elämän kovan korkeakoulun kasvatit jakavat elämänohjeitaan kovin mielellään, jos heidän kanssaan jää keskustelemaan. Jotenkin he tuntuvat ajattelevan, että tällainen tunnollinen, keskiluokkainen työntekijä ei olisi tässä samalla käynyt myös sitä elämän kovaa korkeakoulua. Eiköhän tässä olla elämänkoululaisia kaikki vauvasta vanhukseen, rentusta uraohjukseen.

Elämä olisi siis hyvä ottaa rennosti, mutta ei rentusti. Monissa lehdissä on julkaistu juttuja siitä, mitä julkkikset sanoisivat nuorelle itselleen. Hassu kysymys, sillä nuorelle itselleen ei voi sanoa mitään. Jos voisin, sanoisin nuorelle itselleni, että ota rennosti, mutta älä liian rennosti. Parempi käydä muutakin koulua kuin elämänkoulua. Tätähän en voi itselleni sanoa, koska sitä nuorta itseäni en saa takaisin.

Siispä sanon eläkeikää lähentelevälle itselleni, että ota rennosti. Sipilän hallitus siirteli eläkeikää sen verran eteenpäin, että jäljellä on vielä muutama työvuosi, siis ehdin harjoitella tuota rennosti ottamista töissäkin. Siitä taitaa tulla melkoinen korkeakoulu. Rentuksi en aio ryhtyä, työ hoidetaan asiallisesti loppuun asti, mutta ei se tässä elämässä aina ole niin viimeisen päälle tarkkaa. Vähemmälläkin pärjää.

Nuorelle itselleni en voi enää sanoa mitään, sillä oma nuoruus on eletty niin kuin on eletty. En ole enää siinä iässä. Minulla on siitä hieno työ, että saan sanoa jotain niille ihmisille, jotka parhaillaan elävät omaa nuoruuttaan eli ovat nyt siinä iässä. Elämän voi ottaa vakavasti, mutta ei kannata ottaa liian vakavasti. Ei se niin vakavaa ole, jos ei aina jaksa tehdä parastaan, toiseksi paraskin riittää usein. Pääasia, että jaksaa olla tekemättä pahintaan. Eläkää rennosti ihmisiksi, älkää alkako rentuiksi.

Kommentit (0)

Tähän sotkemiseen syyllistyi varis.

Lapsuudessani kultaisella 1960- luvulla meillä lapsilla oli joskus tapana leikkiä maitokärryjen kanssa. Ne olivat kärryt, joissa oli kaksi isoa pyörää ja pyörien välissä jonkinlainen lava, jossa kuljetettiin maitotonkkia maitolaiturille. Oli hienoa päästä istumaan maitokärryihin, kun joku työnsi niitä. Meillä ei ollut lehmiä eikä maitokärryjä ja siksi maitokärryillä leikkiminen oli harvinainen hauskuus.

Eräänä päivänä pääsimme pikkuserkun luona leikkimään maitokärryillä. Istuin siskoni kanssa maitokärryssä pikkuserkkupojan ja veljeni työntäessä kärryjä. Meno päättyi surkeaan itkuun, sillä jalkani meni vahingossa pyörän pinnojen väliin, vääntyi pahasti ja kipu oli niin kova, että oli ihan pakko huutaa. Siihen loppui se hauskuus.

Pieni potilas olisi kotona kaivannut lohdutusta, mutta isä tuli sänkyni viereen istumaan ja sanoi: ”Oli ihan oikein, että satutit jalkasi, sillä niillä maitokärryillä ei olisi saanut leikkiä. Niin siinä käy, kun on tuhma.” Kipeän jalan lisäksi sain kivun sydämeeni, syyllisyys painoi raskaana, niin raskaana, että tunnen sen kivun vieläkin. Mietin, miksi vain minä olin loukannut jalkani, vaikka en ollut leikkinyt yksin niillä kärryillä. Olinko ainoa tuhma lapsi?

Meitä 1960- luvun lapsia kasvatettiin syyllistämällä, uhkailemalla ja moittimalla. Samoilla kasvatusopeilla oli kasvatettu myös meidän vanhempiamme. Se oli sen ajan tapa. Ja jos uhkailu ei tehonnut, niin sitten otettiin avuksi vitsa tai remmi. Me opimme jokainen selviytymään omalla tavallamme. Fyysinen kipu parani aikanaan, sydämen haavat hitaammin.

Vahvasti uskovaisen kodin lapsena yleisen syyllisyyden rinnalle tuli vielä syntisyys. Siinä on ollut elämän evästä pitkäksi aikaa. Olen tehnyt valtavan sisäisen työn vapautuakseni kaikesta siitä syyllisyydestä, joka hartioilleni on laskettu. Olen vihdoinkin oppinut, että en ole vastuussa toisten ihmisten elämästä enkä ole syyllinen kaikkiin tämän maailman ongelmiin. Olen vain yksi pieni ihminen, jolla on oikeus elää omaa elämäänsä.

Mutta entäs nyt. Tämä nykyaika tarjoaa syyllisyyttä hartioilleni enemmän kuin 1960- luvulla eletty lapsuus. Viimeisten kuukausien aikana olen lukenut lehdistä, kuinka meidän sukupolvemme on tuhonnut luonnon, ilmaston ja nuorten tulevaisuuden. Työpaikoilla olemme kehityksen jarruna ja eläkkellekään emme voi jäädä, koska yhteiskunnalla ei ole varaa maksaa eläkkeitämme. Meitä on ihan liikaa ja huoltosuhde on kestämätön. Olen myös synnyttänyt lapsia ilmastotuholaisiksi, olen autoillut, syönyt lihaa, käynyt joskus ulkomailla, lista on loputon ja syyllisyys nostaa taas päätään.

Olen siis koko elämäni ajan pyrkinyt olemaan kiltti tyttö, elämään rasittamatta toisia ihmisiä ja kuluttamatta luontoa liikaa ja nyt huomaankin epäonnistuneeni täysin. Kuinka pitkälle voi mennä yhden sukupolven syyllistäminen? Lapsena meitä syyllistivät sen ajan aikuiset ja kasvattajat, nyt meitä syyllistävät nuoret ja lapset. Tätä syyllisyyttä en enää suostu kantamaan, sillä olen jo kantanut oman osani syyllisyydestä.

Nuoruuden syyllisyydestä selviää myös ajan myötä, sillä nuorilla on tapana kasvaa aikuisiksi. Miten selvitä vanhuuden syyllisyydestä, sillä vanhuudesta ei kasva ulos. Vanheneminen vain etenee, kunnes kuolema vapauttaa syyllistäjistä.

Uskovaisen kodin lapsena olen saanut syyllisyyden ja syntisyyden rinnalle myös hyvän perinnön. Ihmiset voivat tuomita ja hylätä, mutta Jumala rakastaa ja armahtaa. Jumalan luomana ihmisenä minulla ja lapsillani on oikeus elää tämän maapallon päällä. Aion elää täällä niin kauan, kuin minulle elämänpäiviä annetaan ja sitten, kun maallinen taipaleeni päättyy, uskon, että vastassani on vapahtaja eikä syyttäjä. Luotan siihen, että taivaan portilla ei kysytä hiilijalanjälkeä vaan jotain aivan muuta.

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Blogiarkisto

Kategoriat