Kirjoitukset avainsanalla nuoruus

Rentukka kukkii rennosti, mutta ei rentusti.

Olen siinä iässä, jotenkin tuosta lauseesta tulee mieleen lapset ja nuoret, mutta kyllä minäkin olen siinä iässä. Jokainen meistä on siinä iässä. Minä olen nyt siinä iässä, että lähipiiristä ja omasta ikäluokasta alkaa ihmisiä siirtymään kiihtyvällä tahdilla eläkkeelle. Ja koska eläköityminen on joidenkin kohdalla jo tapahtunut, joillakin juuri tapahtumassa tai odottamassa muutaman vuoden sisällä, niin puheet liittyvät usein kyseiseen aiheeseen.

Tämä koronakevät on jotenkin kiihdyttänyt eläköitymistä. Vielä vuoden alussa joku saattoi kuvitella jatkavansa töissä muutaman vuoden, sitten tuli korona ja pikasiirto pois työelämästä.

Monissa keskusteluissa olen miettinyt näiden ikätovereiden kanssa, mitä tekisimme toisin, jos työelämää olisi vielä jäljellä pitemmän kaavan mukaan. Useimmiten vastaus on, että ottaisin rennommin. Ei sillä uskollisella ja tunnollisella uurastamisella ole saavuttanut mitään, ei edes kiitosta.

Siihen meidät kasvatettiin, tee työsi tunnollisesti ja ahkerasti, ensin työ ja sitten leikki, älä jätä huomiseksi sitä, minkä voit tehdä tänään jne. Ja moni yritti tehdä ensin kaiken työn, kunnes huomasi, että tehtävä on mahdoton, sillä työ ei lopu koskaan. Tunnollinen työntekijä palkitaan seuraavalla työtehtävällä ja niin jää leikit leikkimättä. Olisi kannattanut ottaa rennommin.

On sitten niitäkin, jotka ovat ottaneet niin rennosti, että työura ei ehtinyt koskaan edes alkaa. Ja jos ottaa oikein rennosti, saattaa päätyä rentun rooliin. Nämä elämän kovan korkeakoulun kasvatit jakavat elämänohjeitaan kovin mielellään, jos heidän kanssaan jää keskustelemaan. Jotenkin he tuntuvat ajattelevan, että tällainen tunnollinen, keskiluokkainen työntekijä ei olisi tässä samalla käynyt myös sitä elämän kovaa korkeakoulua. Eiköhän tässä olla elämänkoululaisia kaikki vauvasta vanhukseen, rentusta uraohjukseen.

Elämä olisi siis hyvä ottaa rennosti, mutta ei rentusti. Monissa lehdissä on julkaistu juttuja siitä, mitä julkkikset sanoisivat nuorelle itselleen. Hassu kysymys, sillä nuorelle itselleen ei voi sanoa mitään. Jos voisin, sanoisin nuorelle itselleni, että ota rennosti, mutta älä liian rennosti. Parempi käydä muutakin koulua kuin elämänkoulua. Tätähän en voi itselleni sanoa, koska sitä nuorta itseäni en saa takaisin.

Siispä sanon eläkeikää lähentelevälle itselleni, että ota rennosti. Sipilän hallitus siirteli eläkeikää sen verran eteenpäin, että jäljellä on vielä muutama työvuosi, siis ehdin harjoitella tuota rennosti ottamista töissäkin. Siitä taitaa tulla melkoinen korkeakoulu. Rentuksi en aio ryhtyä, työ hoidetaan asiallisesti loppuun asti, mutta ei se tässä elämässä aina ole niin viimeisen päälle tarkkaa. Vähemmälläkin pärjää.

Nuorelle itselleni en voi enää sanoa mitään, sillä oma nuoruus on eletty niin kuin on eletty. En ole enää siinä iässä. Minulla on siitä hieno työ, että saan sanoa jotain niille ihmisille, jotka parhaillaan elävät omaa nuoruuttaan eli ovat nyt siinä iässä. Elämän voi ottaa vakavasti, mutta ei kannata ottaa liian vakavasti. Ei se niin vakavaa ole, jos ei aina jaksa tehdä parastaan, toiseksi paraskin riittää usein. Pääasia, että jaksaa olla tekemättä pahintaan. Eläkää rennosti ihmisiksi, älkää alkako rentuiksi.

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tähän sotkemiseen syyllistyi varis.

Lapsuudessani kultaisella 1960- luvulla meillä lapsilla oli joskus tapana leikkiä maitokärryjen kanssa. Ne olivat kärryt, joissa oli kaksi isoa pyörää ja pyörien välissä jonkinlainen lava, jossa kuljetettiin maitotonkkia maitolaiturille. Oli hienoa päästä istumaan maitokärryihin, kun joku työnsi niitä. Meillä ei ollut lehmiä eikä maitokärryjä ja siksi maitokärryillä leikkiminen oli harvinainen hauskuus.

Eräänä päivänä pääsimme pikkuserkun luona leikkimään maitokärryillä. Istuin siskoni kanssa maitokärryssä pikkuserkkupojan ja veljeni työntäessä kärryjä. Meno päättyi surkeaan itkuun, sillä jalkani meni vahingossa pyörän pinnojen väliin, vääntyi pahasti ja kipu oli niin kova, että oli ihan pakko huutaa. Siihen loppui se hauskuus.

Pieni potilas olisi kotona kaivannut lohdutusta, mutta isä tuli sänkyni viereen istumaan ja sanoi: ”Oli ihan oikein, että satutit jalkasi, sillä niillä maitokärryillä ei olisi saanut leikkiä. Niin siinä käy, kun on tuhma.” Kipeän jalan lisäksi sain kivun sydämeeni, syyllisyys painoi raskaana, niin raskaana, että tunnen sen kivun vieläkin. Mietin, miksi vain minä olin loukannut jalkani, vaikka en ollut leikkinyt yksin niillä kärryillä. Olinko ainoa tuhma lapsi?

Meitä 1960- luvun lapsia kasvatettiin syyllistämällä, uhkailemalla ja moittimalla. Samoilla kasvatusopeilla oli kasvatettu myös meidän vanhempiamme. Se oli sen ajan tapa. Ja jos uhkailu ei tehonnut, niin sitten otettiin avuksi vitsa tai remmi. Me opimme jokainen selviytymään omalla tavallamme. Fyysinen kipu parani aikanaan, sydämen haavat hitaammin.

Vahvasti uskovaisen kodin lapsena yleisen syyllisyyden rinnalle tuli vielä syntisyys. Siinä on ollut elämän evästä pitkäksi aikaa. Olen tehnyt valtavan sisäisen työn vapautuakseni kaikesta siitä syyllisyydestä, joka hartioilleni on laskettu. Olen vihdoinkin oppinut, että en ole vastuussa toisten ihmisten elämästä enkä ole syyllinen kaikkiin tämän maailman ongelmiin. Olen vain yksi pieni ihminen, jolla on oikeus elää omaa elämäänsä.

Mutta entäs nyt. Tämä nykyaika tarjoaa syyllisyyttä hartioilleni enemmän kuin 1960- luvulla eletty lapsuus. Viimeisten kuukausien aikana olen lukenut lehdistä, kuinka meidän sukupolvemme on tuhonnut luonnon, ilmaston ja nuorten tulevaisuuden. Työpaikoilla olemme kehityksen jarruna ja eläkkellekään emme voi jäädä, koska yhteiskunnalla ei ole varaa maksaa eläkkeitämme. Meitä on ihan liikaa ja huoltosuhde on kestämätön. Olen myös synnyttänyt lapsia ilmastotuholaisiksi, olen autoillut, syönyt lihaa, käynyt joskus ulkomailla, lista on loputon ja syyllisyys nostaa taas päätään.

Olen siis koko elämäni ajan pyrkinyt olemaan kiltti tyttö, elämään rasittamatta toisia ihmisiä ja kuluttamatta luontoa liikaa ja nyt huomaankin epäonnistuneeni täysin. Kuinka pitkälle voi mennä yhden sukupolven syyllistäminen? Lapsena meitä syyllistivät sen ajan aikuiset ja kasvattajat, nyt meitä syyllistävät nuoret ja lapset. Tätä syyllisyyttä en enää suostu kantamaan, sillä olen jo kantanut oman osani syyllisyydestä.

Nuoruuden syyllisyydestä selviää myös ajan myötä, sillä nuorilla on tapana kasvaa aikuisiksi. Miten selvitä vanhuuden syyllisyydestä, sillä vanhuudesta ei kasva ulos. Vanheneminen vain etenee, kunnes kuolema vapauttaa syyllistäjistä.

Uskovaisen kodin lapsena olen saanut syyllisyyden ja syntisyyden rinnalle myös hyvän perinnön. Ihmiset voivat tuomita ja hylätä, mutta Jumala rakastaa ja armahtaa. Jumalan luomana ihmisenä minulla ja lapsillani on oikeus elää tämän maapallon päällä. Aion elää täällä niin kauan, kuin minulle elämänpäiviä annetaan ja sitten, kun maallinen taipaleeni päättyy, uskon, että vastassani on vapahtaja eikä syyttäjä. Luotan siihen, että taivaan portilla ei kysytä hiilijalanjälkeä vaan jotain aivan muuta.

Kommentit (0)

Lapsuuden pyykit pestiin pulsaattorikoneella.

On kaunis, aurinkoinen kesäpäivä. Jalkojeni juuressa on korillinen puhdasta pyykkiä, jota olen ripustamassa kuivumaan lapsuuden kotini pihan pyykkinaruille. Mieli on korkealla ja ajatukset tulevaisuudessa. Kuvittelen itseni perheenäidiksi, joka ripustaa oman perheensä pyykkejä kuivumaan.

Tuosta päivästä ja hetkestä on kulunut yli neljä vuosikymmentä. On jälleen kaunis ja aurinkoinen päivä. Jalkojeni juuressa on korillinen puhdasta pyykkiä, jota olen ripustamassa oman kodin pyykkinaruille. Mieli on korkealla ja ajatukset menneisyydessä. Muistelen aikaa, jolloin lapset olivat vielä kotona ja pyykkiä riitti jokaiselle viikonpäivälle. Se, mistä nuorena unelmoin, on toteutunut, sillä lukemattomia kertoja olen ripustanut oman perheeni pyykkejä kuivumaan oman talon pihan pyykkinaruille.

Oli minulla nuorena muitakin unelmia, osa on toteutunut, osa jäänyt toteutumatta ja osa odottaa vielä toteutumistaan. On myös uusia unelmia, sellaisia, joita ei nuorena osannut unelmoida. Ei ihminen ole koskaan liian vanha unelmoimaan.

Unelmat voivat olla suuria tai pieniä. Kannattaa unelmoida suuria, sillä koskaan ei voi tietää, mitä elämä antaa. Viime aikoina olen kuitenkin alkanut arvostamaan pieniä unelmia, sillä lopulta pienet unelmat ovatkin niitä kaikkein suurimpia. Unelma pyykin ripustamisesta oman kodin pihalla oli pieni ja arkinen unelma, joka iän myötä on osoittautunut yhdeksi elämän tärkeimmistä asioista. Siinä toteutuvat rakkaus, läheiset ihmiset, kyky tehdä työtä ja huolehtia arjen sujumisesta.

Nykyaikana meille markkinoidaan monelta taholta suuria unelmia. Minulla on usein sellainen tunne, että olen jäänyt pyykkikorini kanssa tien sivuun katselemaan kauniiden ja menestyneiden ihmisten ohimarssia. He kulkevat suurten unelmiensa perässä kohti suuria elämyksiä ja raportoivat sosiaalisen median eri alustoilla onnen täyteisistä päivistä ja loputtomasta auringonpaisteesta. Näyttää siltä, että he elävät maanpäällisessä paratiisissa.

En tiedä, ovatko he suurten unelmiensa ja mahtavien elämystensä kanssa sen onnellisempia kuin minä pyykkikorini kanssa. Illalla kerään narulta puhtaat lakanat, petaan kesäisen tuulen raikastamat lakanat sänkyyni, kääriydyn saunapuhtaana niiden väliin ja nukahdan onnellisena unelmoiden uuden päivän mahdollisuuksista. Elämä on oikeastaan aika hienoa ihan näin tavallisena arkipäivänä. Tämä on minun maanpäällinen paratiisini.

 

 

 

 

Kommentit (1)

Uusi ja vanha elämä

Koulupäivä on päättynyt ja olen koulubussissa kotimatkalla. Bussi on täynnä, kuten niin useana koulupäivänä. Istumme kavereiden kanssa kaikki samassa rykelmässä ja meillä on kovin hauskaa yhdessä, niin hauskaa, että emme huomaa bussin täyttymistä. Yht´äkkiä kuuluu kuljettajan kuulutus: ”Hyvät nuoret, autossa on useita aikuisia seisomassa, luovuttakaahan heille istumapaikkoja.” Ja me teimme, kuten kehotus kuului, nousimme käytävälle seisomaan tai pakkauduimme sylikkäin muutamalle penkille. Matka jatkui yhtä iloisesti kuin oli alkanutkin.

Tilanne oli hyvin tyypillinen 45 vuotta sitten linja-autossa. Meidät nuoret kasvatettiin siihen, että auton täyttyessä aikuisille annettiin istumapaikka ja me nuoret nousimme seisomaan käytävälle. Nuorille tyypilliseen tapaan kritisoin joskus äidille, että voivathan nuoretkin olla väsyneitä koulupäivän jälkeen ja silti oletetaan, he he jaksavat seisoa aikuisten istuessa. Äiti vastasi: ”Sinä olet nuori ja terve ja jaksat kyllä seisoa. Sinustakin tulee aikuinen ja silloin saat vapaasti istua.”

Jonkin aikaa sitten matkustin paikallisliikenteen bussilla Helsingistä Espooseen. Bussi oli täynnä, lapset ja nuoret istuivat sujuvasti paikoillaan, minä, nyt yli 50- vuotias nainen seisoin kassieni kanssa käytävällä. Eräs suurin piirtein ikäiseni nainen nousi seisomaan ja tarjosi paikkaansa meitä vanhemmalle miehelle, lapset ja nuoret istuivat edelleen sujuvasti paikoillaan. Mieleeni tuli tuo kauan sitten äitini kanssa käyty keskustelu, jolloin hän lupasi, että sitten aikuisena saisin istua linja-autossa. Mietin, että näinkö tässä kävi, minun aikani ei tullut koskaan.

Tämän ilmasto- ja vaalikevään aikana olen usein tuntenut seisovani ihmetellen sivussa. Nuorten ilmastolakon aikaan joku nuori sanoi televisiouutisissa, että aikuiset eivät välitä, koska he kuitenkin kuolevat kohta pois. Sama ajatus tuli esille puhuttaessa äänestämisestä. Tilastojen mukaan suurin äänestäjaikäluokka ovat 55 – 69- vuotiaat ja pienin alle 30- vuotiaat. Eräs lukiolainen ehdotti, että vanhemmilta ihmisiltä luovutettaisiin ääniä nuorille, koska aikuiset eivät osaa ajatella tulevaisuutta, kun he kuolevat kohta.

Kuulun siis ikäluokkaan, joka kasvatettiin nuorena luovuttamaan paikkansa vanhemmille ja nyt, kun olen itse se vanhempi, julkisuudessa levitetään asennetta, että meidän vanhempien pitää luovuttaa paikkamme ja äänemme nuoremmille. Tilastollisesti minulla on elinaikaa vielä 30 vuotta, mutta silti olen nuorten mielestä kohta kuolemassa.

Mihin tässä välissä on hävinnyt vanhempien ihmisten kunnioitus? Ei vanhempien kunnioitus ole pois nuorilta eikä heikennä nuorten asemaa. Heillä on paikkansa ja äänensä, aivan kuten meillä vanhemmillakin. Heillä on tietoa ja taitoa, mutta niin on meillä vanhemmillakin.

Vanhempien kunnioittaminen luo turvallisen pohjan koko yhteiskunnalle. Nuorelle voi sanoa äitini tavoin, että sinun aikasi tulee vielä ja siinä toivossa on hyvä odottaa tulevaisuutta. Jos koko elämän arvo on nuoruudessa, silloin meillä kenelläkään ei ole muuta kuin menetettävää. Nuoruus ja fyysinen voima ovat kovin katoavia ominaisuuksia, niiden varaan rakennettu elämä on nopeasti ohittanut parhaat päivänsä. Ikä ja elämänkokemus karttuvat elämän loppuun asti.

Ja miksi me aikuiset emme välittäisi tulevaisuudesta. Tulevaisuus on meidän lastemme ja lastenlastemme elämää ja siksi todella tärkeää. Haluan jättää jälkeeni maapallon ja yhteiskunnan, jossa jälkeläisteni on hyvä elää. Se yhteiskunta ei ole vain nuorten ja vahvojen yhteiskunta, vaan myös vanhojen, heikkojen ja sairaiden yhteiskunta. Aion käyttää oman ääneni ja nuoret käyttäköön vapaasti oman äänensä. Tilaa riittää meille molemmille.

Kommentit (1)

Viivi-Sofia
1/1 | 

Olipa puhutteleva kirjoitus.
tse olen 44-vuotias ja opiskelen nuorten seassa. Ikäkriisiä pukkaa kun olen niin vanha, siis nuorten silmissä.

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Kategoriat