En muista, mikä oli se juttu, jolle siskoni kanssa nauroimme, mutta me nauroimme, ääneen ja kuuluvasti. Sen sijaan muistan hyvin, kuinka eräs suuri uskon sankari, jumalinen mies, lausui sanat: ”Herra, varjele meitä naisten naurulta.” Sanat tallentuivat lähtemättömästi aivojen sopukoihin, iskivät selkäytimeen asti ja sattuivat syvälle sieluun.
Niihin sanoihin loppui naisten nauru. Emme häirinneet naurullamme seuratilannetta emmekä mitään julkista keskustelua, kyse oli aivan tavallisesta vapaamuotoisesta seurustelusta yksityiskodissa. Nauru ei ollut ivallista eikä pilkallista, ei kenenkään nolaamista, meillä oli vain yksinkertaisesti hauskaa.
Tuosta tilanteesta on kulunut vuosia, mutta sanat satuttavat edelleen. Sanat lausuttiin siksi, että olimme naisia, tarkemmin sanottuna olimme liian äänekkäitä naisia. Sanat satuttivat myös siksi, että käytöksemme ei sopinut sanojen lausujan uskonnolliseen maailmaan, emme häirinneet vain häntä, vaan hänen uskonsa mukaan käyttäydyimme väärin Jumalan edessä.
Olen usein muistellut noita sanoja. Minun huokaukseni ei ole, että varjele meitä naisten naurulta. Huokaukseni on, että varjele meitä naisten itkulta. Tässä maailmassa on aivan liian paljon tyttöjen ja naisten kyyneleitä. Liian moni tyttö ja nainen itkee siksi, että on nainen ja saa sen takia osakseen kipua, tuskaa ja loukkauksia. Liian moni menettää henkensä siksi, että on tyttö tai nainen.
Huokaukseni on: ”Herra, varjele meidät naisten itkulta. Herra, varjele meidät miesten halveksunnalta, pilkkaamiselta ja väkivallalta.” Kuinka toivonkaan, että kaikki maailman tytöt ja naiset saisivat nauraa vapaasti, nauraa elämän ilosta ja hyvästä mielestä. Kuinka toivonkaan, että saisimme nauraa ja iloita yhdessä toistemme kanssa, yhdessä poikien ja miesten kanssa, ilman satuttavia sääntöjä ja raja-aitoja.
Minä uskon, että Jumala hyväksyy naisten naurun. Ei hän halua meitä satuttaa eikä itkettää, hänen korvansa kestävät lastensa iloisen ja äänekkään naurun. Uskon, että Jumala nauraa kanssamme.
