Kirjoitukset avainsanalla tytöt

En muista, mikä oli se juttu, jolle siskoni kanssa nauroimme, mutta me nauroimme, ääneen ja kuuluvasti. Sen sijaan muistan hyvin, kuinka eräs suuri uskon sankari, jumalinen mies, lausui sanat: ”Herra, varjele meitä naisten naurulta.” Sanat tallentuivat lähtemättömästi aivojen sopukoihin, iskivät selkäytimeen asti ja sattuivat syvälle sieluun.

Niihin sanoihin loppui naisten nauru. Emme häirinneet naurullamme seuratilannetta emmekä mitään julkista keskustelua, kyse oli aivan tavallisesta vapaamuotoisesta seurustelusta yksityiskodissa. Nauru ei ollut ivallista eikä pilkallista, ei kenenkään nolaamista, meillä oli vain yksinkertaisesti hauskaa.

Tuosta tilanteesta on kulunut vuosia, mutta sanat satuttavat edelleen. Sanat lausuttiin siksi, että olimme naisia, tarkemmin sanottuna olimme liian äänekkäitä naisia. Sanat satuttivat myös siksi, että käytöksemme ei sopinut sanojen lausujan uskonnolliseen maailmaan, emme häirinneet vain häntä, vaan hänen uskonsa mukaan käyttäydyimme väärin Jumalan edessä.

Olen usein muistellut noita sanoja. Minun huokaukseni ei ole, että varjele meitä naisten naurulta. Huokaukseni on, että varjele meitä naisten itkulta. Tässä maailmassa on aivan liian paljon tyttöjen ja naisten kyyneleitä. Liian moni tyttö ja nainen itkee siksi, että on nainen ja saa sen takia osakseen kipua, tuskaa ja loukkauksia. Liian moni menettää henkensä siksi, että on tyttö tai nainen.

Huokaukseni on: ”Herra, varjele meidät naisten itkulta. Herra, varjele meidät miesten halveksunnalta, pilkkaamiselta ja väkivallalta.” Kuinka toivonkaan, että kaikki maailman tytöt ja naiset saisivat nauraa vapaasti, nauraa elämän ilosta ja hyvästä mielestä. Kuinka toivonkaan, että saisimme nauraa ja iloita yhdessä toistemme kanssa, yhdessä poikien ja miesten kanssa, ilman satuttavia sääntöjä ja raja-aitoja.

Minä uskon, että Jumala hyväksyy naisten naurun. Ei hän halua meitä satuttaa eikä itkettää, hänen korvansa kestävät lastensa iloisen ja äänekkään naurun. Uskon, että Jumala nauraa kanssamme.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lehdissä on ollut paljon artikkeleita tyttöjen ja poikien välisistä eroista.

Hän seisoi koulun pihalla erään puun juurella. Se oli hänen paikkansa välitunnilla. Siellä sai olla rauhassa ja siellä hän tunsi olonsa turvalliseksi.

Poika oli erilainen kuin toiset pojat. Ainakin hän tunsi olevansa erilainen. Hän ei viihtynyt poikien leikeissä, ne olivat hänelle liian rajuja.

Isä, äiti, opettajat, kaikki aikuiset yrittivät patistaa häntä mukaan toisten poikien leikkeihin, mutta hän ei halunnut. Hän halusi mieluummin olla yksin. Hän oli kiinnostunut oppimisesta ja ympäröivän luonnon tutkimisesta, mutta hänen haluttiin olevan kiinnostunut poikien leikeistä.

Kouluvuosien edetessä kuilu poikien maailman ja pojan välillä kasvoi. Koulun pojat yrittivät kovasti opettaa häntä miesten tavoille eikä siihen ei kuulunut tunnollinen opiskelu.

Tämä lapsuudestani tuttu poika tuli mieleeni lukiessani Ylen nettisivulta artikkelia poikien tyttöjä huonommasta koulumenestyksestä. Sen mukaan kulttuurinen ja sosioekonominen tausta vaikuttavat poikien oppimiseen enemmän kuin tyttöjen.

Kouluajoistani on kulunut vuosikymmeniä, mutta asenteet elävät yhä. Puhumme muutoksesta ja samalla toistamme vanhoja asenteita. Puhumme suvaitsevaisuudesta ja samalla hyväksymme poikiemme kouluvastaisuuden.

Poikien oppimisessa näkyvät ääripäät paremmin kuin tyttöjen kohdalla. Tavallista lahjakkaammat pojat eivät tarvitse kannustusta opiskeluun ja tavallista heikommin menestyvät pojat saavat kannustusta muualta kuin opiskelusta. Kumpikin ryhmä hakee ympäristön hyväksyntää.

Entä se tavallinen poika siellä puun juurella. Hänkin kaipasi ympäristön hyväksyntää. Olisiko häntä voinut rohkaista olemaan juuri niin herkkä luonnon ystävä kuin hän koki olevansa? Olisiko häntä voinut rohkaista opiskeluun eikä poikien maailmaan?

Artikkelin mukaan poikien opiskelumotivaation kannalta kasvuympäristön asenteilla on huomattavan suuri merkitys. Kuinka moni poika kuuntelee vapaa-ajallaan aikuisten puheita siitä, miten me miehet emme välittäneet koulusta ja miten me teimme koulussa kaikkea jäynää opettajille.

Aikuisten esimerkki toimii ja oppi menee perille. Kova jätkä ei viihdy naismaisessa koulussa. Se tavallinen poika siellä puun juurella viihtyi koulussa, jos vain olisi avoimesti uskaltanut elää oman luonteensa mukaisesti.

Kaikesta suvaitsevaisuudesta ja tasa-arvopuheesta huolimatta yhteiskuntamme ei edelleenkään arvosta kilttejä, herkkiä ja tunnollisesti opiskelevia poikia. Paljon on muuttunut ja silti aivan liian vähän. Jospa jonain päivänä kovat jätkät rakastaisivat koulua ja tosi miehet kannustaisivat poikiaan opiskeluun.

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Blogiarkisto

Kategoriat