Kirjoitukset avainsanalla peruskoulu

Koulunsa päättävät ovat ruusunsa ansainneet

Kulunut koronakevät 2020 päättyy tulevana viikonloppuna koulujen kevätjuhliin. Siis niihin juhliin, joita ei saa järjestää perinteisellä tavalla, mutta joiden suhteen jokainen koulu on tehnyt omat suunnitelmansa.

Ruusut kuuluvat koulujen päättäjäisiin. Toivottavasti ihan oikeat, eikä vain virtuaaliset tai striimatut ruusut. Sillä myös tänä koronakeväänä lukuisat nuoret ovat ruusunsa ansainneet.

Ruusu sinulle, peruskoulun päättävä nuori. Peruskoulusi aikana olet siirtynyt uuteen opetussuunnitelmaan, kokenut etäopetuksen ihmeet ja nyt joudut jättämään koulun aivan uudenlaisessa tilanteessa. Olet monella tavalla historiallista ikäluokkaa.

Ruusu sinulle, kevään ylioppilas. Abikevättäsi on leimannut epävarmuus, jouduit kirjoittamaan yo-tutkintosi nopeutetulla aikataululla, sopeutumaan mitä erilaisimpiin pääsykoejärjestelyihin ja nyt joudut sopeutumaan supistettuihin juhlallisuuksiin. Saat olla moninkertaisesti ylpeä itsestäsi.

Ruusu sinulle, ammattiin valmistuva. Valmistut ammattiin keväänä, jolloin julkisen alan työpaikoissa käydään yt-neuvotteluita ja yritykset ovat vaikeuksissa. Aika on epävarma, mutta sinun osaamistasi ja ammattitaitoasi tarvitaan vielä.

Elämässä on asioita, joita voi siirtää eteenpäin tai jotka voi kokea moneen kertaan. Koulusta valmistuminen ei ole sellainen, se on jokaisen kohdalla ainutlaatuinen tapahtuma. Jokainen saa vain kerran peruskoulun päättötodistuksen tai pääsee ylioppilaaksi.

Ammattiin voi valmistua useampaan kertaan ja monen nuoren kohdalla useamman tutkinnon suorittaminen on hyvin todennäköistä. Silti ensimmäinen ammatillinen tutkintotodistus on ainutkertainen. Juhlia voi myöhemmin, itse tapahtuma ei toistu. Ojentakaamme siis ruusut nyt, kun on sen aika.

Mielessäni ovat myös ne nuoret, jotka olisivat valmistuneet tänä keväänä korkeakouluista, mutta jättävät paperinsa odottamaan työllistymisen kannalta parempia aikoja. Tulette vielä saamaan todistuksenne ja ruusunne.

Jokaisella nuorella on myös vanhemmat. Olette seuranneet nuortenne koulu- tai opiskelutaivalta ja odottaneet sitä päivää, jolloin saatte juhlia yhdessä hänen kanssaan, ojentaa ruusunne ja toivottaa nuorelle onnellista tulevaisuutta.  Saatte olla nuoristanne ylpeitä.

Korona on muuttanut monen nuoren suunnitelmat ja toiveet. Siis muuttanut tai siirtänyt myöhemmäksi, ei perunut. Vaikka tulevaisuus näyttää tällä hetkellä epävarmalta, sitä kohti saa lähteä kulkemaan luottavaisin mielin.

Suunnitelmat ja toiveet voivat ottaa aikalisän, mutta niitä ei tarvitse haudata. Tulee uusi kevät ja uudet mahdollisuudet. Tämän kevään juhlittavat nuoret, te olette ruusunne ansainneet.

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tyhjälle paperille voi syntyä mitä vain

Pulpetin päällä tyhjä paperi ja lyijykynä, aikaa kymmenen minuuttia ja täysi vapaus tehdä paperilla ja kynällä mitä tahansa. Mitä syntyy, jos antaa peruskoululaiselle tällaisen tehtävän.

Yksi piirtää taitavan kuvan ja toinen piirtää kirkkoveneitä. Joku kirjoittaa mielenkiintoisen tarinan ja joku toinen vihatekstiä. Paperista syntyy kauniita paperitaitoksia tai paperin voi rutata yhdeksi paperitolloksi ja katkoa kynän pieniksi pätkiksi ja heitellä pätkät ympäri luokkaa.

Ja sitten on niitä, jotka eivät saa kymmenessä minuutissa tehtyä mitään. Todennäköisesti tämä kaikki löytyy yhdestä peruskoululuokasta. Kaikille näille erilaisille oppilaille pitäisi kyetä tarjoamaan samat tiedot ja taidot.

Suomalaisessa koulutuspolitiikassa on tehty tasa-arvon kannalta tärkeitä päätöksiä viimeisten noin 150: n vuoden aikana. Ensin annettiin kansakouluasetus vuonna 1866, sitten säädettiin oppivelvollisuuslaki vuonna 1921 ja lopulta päädyttiin peruskouluun 1970- luvulla.

Kaikki tämä on tähdännyt siihen, että jokaiselle lapselle voitaisiin tarjota mahdollisuus ensin luku- ja kirjoitustaitoon, myöhemmin peruskoulun suorittamiseen ja jatkokoulutuskelpoisuuteen.  Kaikki tämä omalla äidinkielellä ja ilmaiseksi. Peruskoulussa on koko ikäluokka samalla viivalla.

Mutta onko se tasa-arvoa, että kaikki ovat samalla viivalla, jos kaikki eivät halua olla samalla viivalla? Tasa-arvon myötä koulutus on kärsinyt myös inflaation. Se, mikä ennen oli suuri unelma ja mahdollisuus parempaan tulevaisuuteen on nykyisin osalle oppilaista ikävä velvollisuus.

Onko se tasa-arvoa, että jokaiselle annetaan kynä ja paperia (nykyisin tietokone) ja oletetaan kaikkien kiinnostuvan akateemisista taidoista? Jos paperille ei synny mitään, pitäisikö käteen antaa vasara ja lautoja, kangasta ja neuloja tai jotain muuta vastaavaa.

Poliitikot puhuvat kovin mielellään siitä, kuinka erilaisista taustoista tulevien lasten ja nuorten eroja pitäisi tasoittaa. Kaunis ajatus, jos nämä lapset ja nuoret haluavat opiskella. Mutta totta on myös vanha sanonta ”ei kannettu vesi kaivossa pysy” ja väkisin on vaikea auttaa ketään.

Ja niin peruskoulusta tulee paikka, jossa kellään ei ole hyvä olla. Ne, jotka haluaisivat opiskella, eivät saa siihen mahdollisuutta ja ne, jotka haluaisivat käteensä jotain muuta kuin akateemiset välineet, joutuvat väkisin vääntämään asioita, jotka eivät yhtään kiinnosta. Opettajat taiteilevat tässä välissä turhautuneina ja uupuneina.

Elämme maassa, jossa on mahdollista edetä satamajätkästä presidentiksi tai kaupan kassalta pääministeriksi. Se on tasa-arvoa. Tasa-arvoa on myös se, että arvostamme niitä satamajätkiä ja kaupan kassoja, sillä heitä tarvitaan enemmän kuin pääministereitä tai presidenttejä.

Kommentit (0)

Nuotiolla syntyvät parhaat keskustelut

”Ei ole mitään tekemistä. Mulla on tylsää.” Tuttu lause lapsuudesta. Muistan sanoneeni nuo sanat usein äidille, äiti hymähti ensin ja vastasi sitten: ”Mene ulos leikkimään, äidillä on nyt töitä.” Minä menin siskoni kanssa ulos tai sitten en, joka tapauksessa keksimme jotain tekemistä tylsyyden voittamiseksi.”Ei ole mitään tekemistä. Mulla on tylsää.” Tuttu lause lapsuudesta. Muistan sanoneeni nuo sanat usein äidille, äiti hymähti ensin ja vastasi sitten: ”Mene ulos leikkimään, äidillä on nyt töitä.” Minä menin siskoni kanssa ulos tai sitten en, joka tapauksessa keksimme jotain tekemistä tylsyyden voittamiseksi.

Jos riitelimme siskon ja veljen kanssa, äiti tai isä sanoivat: ”Menkää ulos siitä mekastamasta.” Jos valitti ruokapöydässä, että on pahaa ruokaa, äiti korjasi ruuan pois pöydästä ja sanoi: ”Menkäähän ulos, niin seuraavalla aterialla on nälkä.” Jos huusi ja kiukutteli sanottiin, että mene ulos ja tule takaisin, kun olet rauhoittunut.

Sama juttu oli koulussa. Joka välitunti piti mennä ulos, vaikka siellä ei ollut muuta kuin avonainen piha. Tunnilta saattoi joutua ulos luokasta ellei joutunut nurkkaan seisomaan. Ja jos luokasta poistaminen ei tehonnut ja rikkeet jatkuivat, saattoi lentää ulos koko koulusta.

Aikuisten vakiolause meille 1960- luvun lapsille oli: ”Menkää ulos.” Sillä tavalla ratkaistiin moni kasvatuksellinen kysymys. Ulkona taltutettiin kiukku, liikuttiin, leikittiin, tavattiin kavereita, hankittiin ruokahalu ja hyvät yöunet. Eikä siellä ulkona ollut aikuisia vahtimassa tai järjestämässä kehittävää toimintaa.

Siinä, missä meille menneiden vuosikymmenten lapsille sanottiin ”menkää ulos”, sanotaan nykyään ”lisää rahaa”. Kun lapsilla ei ole tekemistä, tarvitaan lisää rahaa, jotta voidaan järjestää jokaiselle hyviä harrastuksia. Kun lapset eivät liiku tarpeeksi, tarvitaan työryhmiä ja lisää rahaa lasten liikuttamiseen. Kun lapset eivät syö, tehdään kyselyitä ja pyritään parantamaan ruokapalveluja ja siihen tarvitaan rahaa. Kun lapset käyttäytyvät huonosti koulussa eivätka jaksa opiskella, tarvitaan monenlaisia ammattilaisia, tukitoimia ja lisää rahaa. Ja jos nämä asiat eivät toimi, tarvitaan taas lisää rahaa, jotta voidaan hoitaa liikkumattomia, masentuneita ja syrjäytyneitä nuoria.

Meidän vanhempien ikäluokkien lapsuudessa ja nuoruudessa olisi voitu joitakin asioita hoitaa myös tukitoimilla ja meitäkin olisi voitu joskus kuunnella. Nykyisin voitaisiin moni kasvatuksellinen asia hoitaa sanomalla mene ulos ja tee itse. Johonkin hävisi se kultainen keskitie. Meistä, joita ei lapsena kuunneltu eikä palveltu, tuli ikäluokka, joka kuuntelee ja palvelee nuorempia ikäluokkia uupumukseen asti. Jossain vaiheessa katosi terve maalaisjärki ja tilalle tuli turvallisuuskupla.

Unelmoin koulusta, jossa voisin korvata suuren osan kasvatuskeskusteluista, jälki-istunnoista ja oppilaspalavereista metsäretkellä. Huonosti käyttäytyvälle ja haistattelevalle oppilaalle laittaisin rinkan selkään ja sanoisin: ”Kanna itse ruokasi, tee itse nuotiosi, paista omat makkarasi ja lettusi ja keitä kahvisi.” Neuvoisin tarvittaessa, mutta en tekisi mitään hänen puolestaan. Kävelyn ja ruokailun jälkeen istuisin hänen kanssaan nuotiolla ja keskustelisin elämästä isolla E: lla. Siinä hoituisi samalla kertaa liikunta, raitis ilma, käytösongelmat ja liiallinen puhelimen käyttö. Metsä ja erämaa saisivat hoitaa sen, mihin loputtomat palaverit ja hoitosuunnitelmat eivät tehoa.

”Mene ulos:” siinä olisi ilmiöoppimista tälle diginatiiville sukupolvelle.

 

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Kategoriat