Kirjoitukset avainsanalla oppikoulu

Muutama vuosi ennen peruskoulu-uudistusta siirryin tästä Merikarvian Ylikylän kansakoulusta keskikouluun. Rakennus on sama, mutta kansakoulusta on tullut peruskoulu.

Kertoessani oppilailleni oppivelvollisuusiän noususta he kysyivät, onko se minusta hyvä vai huono asia. Sitä tuskin kukaan tietää. Joidenkin ihmisten mielestä se on hyvä ja joidenkin mielestä huono asia ja molemmilla osapuolilla on perustelut mielipiteelleen.

Edellinen suuri koulu-uudistus tehtiin 1970-luvulla. Peruskouluun siirtyminen aloitettiin vuonna 1972 Lapista ja vuoteen 1977 mennessä koko Suomessa oli siirrytty peruskouluun.

Peruskouluun siirtymisen tavoitteena oli turvata jokaiselle suomalaiselle ilmainen perusopetus. Siis sama tavoite kuin oppivelvollisuusiän nostolla. Nyt halutaan turvata jokaiselle suomalaiselle maksuton toisen asteen tutkinto.

Aika näyttää, onko nyt tehtävä uudistus hyvä vai huono asia. Aika on näyttänyt, että peruskoulu-uudistus oli hyvä asia. Ennen peruskoulua joidenkin lasten tie lukioon ja korkeakouluopintoihin oli suljettu jo 10-vuotiaana. Se ei ollut lapsen vaan vanhempien päätös.

Mutta peruskoulu-uudistus on myös laskenut oppimisen tasoa. Kun koulun on tarjottava jokaiselle mahdollisuus saada peruskoulun päättötodistus, riman täytyy olla sellaisella korkeudella, että jokainen kykenee sen ylittämään.

Siispä peruskoulussa oppilaita, jotka eivät joudu koko peruskouluaikana oikeasti opiskelemaan, peruskoulu on heille yksinkertaisesti liian helppo. Ja sitten meillä on oppilaita, jotka pääsevät peruskoulusta läpi täyttämättä juuri mitään oppimisen kriteereitä. Kaikille kaikkea eikä kenellekään kunnolla mitään.

Siirtyykö tämä riman laskeminen nyt toiselle asteelle? Miten käy tieteellisen tutkimuksen tasolle, jos lukiosta siirtyy korkeakouluun entistä heikompitasoisia opiskelijoita? Miten käy ammattitaidolle, jos ammatillisesta oppilaitoksesta siirtyy työmarkkinoille entistä työhaluttomampia työntekijöitä?

Uudistuksen jälkeenkin lukion tavoite on antaa hyvä pohja korkeakouluopintoihin. Saman opinto-oikeuden antaa myös ammatillinen oppilaitos. Sen lisäksi ammatillisista opinnoista pitäisi edelleenkin valmistua ammattitaitoisia työntekijöitä.

Ilman näitä tavoitteita koulutus menettää merkityksensä. Koulutuksen tavoitteena pitäisi edelleen olla antaa opiskelijoille tarpeellisia tietoja ja taitoja, ei pelkkiä mitäänsanomattomia tutkintopapereita. Töitä ei tehdä papereilla vaan taidoilla.

Peruskoulusta on tullut monille oppilaille pelkkä päivähoitopaikka. Toivottavasti tämä ilmiö ei siirry toisen asteen oppilaitoksiin. Aika näyttää, miten tässä käy.

Kannatan ehdottomasti tasa-arvoa ja sitä, että jokaisella suomalaisella on samat mahdollisuudet koulutukseen. Mutta tarvitseeko ne mahdollisuudet antaa niillekin ihmisille, jotka tietoisesti pilaavat omat ja siinä sivussa myös luokkakavereidensa mahdollisuudet opiskeluun?

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tässä koulussa aloitin kansakoulun neljännen luokan syksyllä 1970.

On syyslukukauden ensimmäinen koulupäivä vuonna 1970. Takana on ihana kesäloma, mutta edessä vielä ihanampi kouluvuosi. Olen niin odottanut koulun alkua, kavereiden näkemistä, uusia ja ihania koulukirjoja ja kaikkia mielenkiintoisia asioita, joita koulu tuo tullessaan. Elän onnellista lapsuutta.

Tuosta päivästä on 50 vuotta, seison saman koulun pihalla, muistot ja tunnelmat palaavat hyvin elävinä mieleen. Silloin oli edessä ainutkertainen lukuvuosi, viimeinen vuoteni kansakoulussa. Rakastin luokkaani, opettajaani, kavereitani ja uusien asioiden oppimista. Seuraavana syksynä aloitin oppikoulussa.

Sen jälkeen on tullut monia ainutkertaisia vuosia, ensimmäisiä ja viimeisiä monessa eri koulussa ja oppilaitoksessa. Kaikki ne vuodet ovat osa henkilökohtaista historiaani.

Opettajana lukuvuodet seuraavat toisiaan. Jokainen uusi lukuvuosi on kuin tyhjä paperi, siihen on mielenkiintoista alkaa kuvaamaan uusia asioita. Lukuvuodet eivät kuitenkaan enää ole ainutkertaisia, ne tulevat ja menevät, oppilaat vaihtuvat, mutta jokaisen ikäluokan kanssa toistuvat samat rutiinit.

Siksi on hyvä palata ajatuksissaan niihin omiin ainutkertaisiin lukuvuosiin. Minun jokavuotinen rutiinini on oppilaille ainutkertainen lukuvuosi. Jokainen aloittaa elämässään yhden kerran ensimmäisen luokan, seitsemännen luokan tai sitten sen viimeisen yhdeksännen luokan. Minä opona olen osa hänen ainutkertaista lukuvuottaan.

Tämä lukuvuosi 2020–2021 on kuitenkin ainutkertainen myös minulle. Tämän lukuvuoden alussa jännitän asioita, joita en ole koskaan ennen joutunut jännittämään. Miten kykenen luomaan läheisen suhteen uusiin seiskoihin, kun koko ajan pitää korostaa fyysistä välimatkaa. Yksi pieni virus tekee tästä lukuvuodesta ainutkertaisen meille kaikille.

Edessäni on jälleen uusi lukuvuosi, tyhjä paperi. Haluaisin täyttää sen paperin kauniilla väreillä ja sanoilla. Toivon, että se ei minusta tai kenestäkään meistä riippumatta täyty tummilla sävyillä.

Valtakunnan päättäjät lupaavat, että kouluun voi palata turvallisin mielin. He lupaavat jotain, mitä eivät kykene takaamaan. Korona ei kysele lupaa Suomen tai maailman päättäjiltä. Se elää omaa elämäänsä.

Tiedän, että syksyllä 1970 vanhempani lähettivät minut ja pikkusiskoni rukoillen koulutielle. Maailmani oli silloin turvallinen, en osannut pelätä mitään kovin mullistavaa, pelkäsin hammaslääkäriä ja makkarakeittopäiviä.

Nyt syksyllä 2020 lähden rukoillen tähän ainutkertaiseen lukuvuoteen. Toivon, että oppilaitteni ei tarvitse aloittaa lukuvuottaan pelon vallassa. Me viranomaiset teemme parhaamme turvataksemme tämän lukuvuoden turvallisen opiskelun, mutta meidän mahdollisuutemme ovat rajalliset. Viime kädessä luotan kuitenkin enemmän Jumalan varjelukseen kuin yhteenkään ihmiseen. Hänen mahdollisuutensa ovat rajattomat.

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Blogiarkisto

Kategoriat