Kirjoitukset avainsanalla palkka

Pienipalkkaisten naisten rahoilla on monta perhettä ruokittu.

Mummoni jäi sotaleskeksi tammikuussa 1940. Hän oli 21- vuotias pienen tytön äiti. Hänelle jäi lyhyestä avioliitostaan pieni tyttö huollettavaksi ja pieni mökki asuttavaksi. Nuori nainen oli suurten haasteiden edessä. Siihen aikaan oli monia muitakin nuoria naisia suurten haasteiden edessä, joten hänen tilanteensa ei ollut mitenkään poikkeuksellinen.

Sodan jälkeen hän meni läheiseen tiilitehtaaseen töihin. En tiedä, paljonko hän sai työstään palkkaa, mutta sillä palkalla hän elätti pienen perheensä. Sodan keskellä hän ja muut naiset huolehtivat elämän jatkumisesta, he huolehtivat lapsista ja vanhuksista, he hankkivat ruuan ja lämmön ja tekivät kaiken tämän oman tuskansa ja yhteiskunnallisen kaaoksen keskellä. Pieni oli heidän palkkansa sekä rahallisesti että arvostuksen tasolla, mutta ilman heidän työtään sodassa olisi käynyt paljon huonommin. Ja ilman heidän työtään sodan jälkeen olisi selviydytty paljon huonommin. Noin kymmenen vuotta mummoni elätti itsensä ja tyttärensä, sitten hän meni uusiin naimisiin ja miehestä tuli perheen elättäjä.

Sotaorpona kasvanut äitini joutui lähtemään 13- vuotiaana piiaksi läheiseen maataloon. Siitä alkoi hänen tiensä työelämässä. Hän sai kuitenkin sotaorpona mahdollisuuden opiskella ammattitutkinnon ja päästä ammattiaan vastaavaan työpaikkaan. Ensin hän elätti itsensä palkallaan, myöhemmin hänen palkkansa oli perheemme elämässä merkittävä tulonlähde isäni opiskellessa. Äitini palkka mahdollisti lapsuuden perheeni elämisen ja isäni opiskelun.

Isäni valmistuessa hänestä tuli perheemme pääasiallinen elättäjä ja hänen työnsä mukaan muutimme asuinpaikkaa. Äitini kävi töissä edelleen, mutta hänen työpaikkansa olivat toisarvoisia ja hänen palkkansa pieni lisä talousrahoihin. Pieni oli äidin palkka sekä rahallisesti että arvostuksen suhteen, hänen arvostuksensa tuli isän ammatin perusteella. Meille tyttärille hän aina korosti koulutuksen merkitystä ja sitä, että työpaikka on tärkeä.

Minä lähdin kotoa nuorena, 16- vuotiaana. Välillä kävin töissä ja välillä opiskelin. Vanhemmat avustivat rahallisesti tarvittaessa, mutta pääsääntöisesti yritin selvitä ja selvisin omilla rahoillani.

Perustaessani perhettä olin elänyt kymmenen vuotta omaa elämääni ja elättänyt itseni. En tarvinnut miestä elättäjäkseni eikä hänestä koskaan tullutkaan elättäjääni. Aluksi meillä oli kummallakin työpaikka ja selvisimme hyvin. Sitten tuli 1990- luvun lama ja mieheni työmahdollisuudet heikkenivät. Hän teki satunnaisia töitä, mitä sattui saamaan ja minä jatkoin virassani. Minun säännöllinen kuukausipalkkani oli perheemme taloudellinen turva.

Koska lastemme ollessa pieniä minulla oli vakituinen virka ja parempi palkka, mieheni jäi kotiin hoitovapaalle hoitamaan lapsiamme, kunnes nuorin heistä täytti kolme vuotta. Elimme minun palkallani ja pienellä kodinhoidontuella. 

Lapset kasvoivat ja lama meni ohi, muutimme uudelle paikkakunnalle ja miehenikin pääsi uuteen alkuun työelämässään. Pitkään jaoimme tasan taloudellisen vastuun perheemme elättämisestä, kunnes meitä kohtasi henkilökohtainen lama miehen sairastuttua vakavasti. Nyt olemme taas siinä tilanteessa, että naisen palkka turvaa viimeiset työvuodet ja tulevat eläkevuodet.

Sanotaan, että miehen euro on naiselle 80 senttiä. Olen aina ollut työpaikassa, jossa palkka on maksettu taulukon mukaan eli sama palkka sukupuolesta riippumatta. Palkkaan ovat vaikuttaneet työvuodet ja koulutus. Hyvä niin ja näin pitäisi olla jokaisessa työpaikassa.

Enemmän, kuin palkan suuruus euroissa, minua kiinnostaa naisten työn arvostaminen. Mummoni työ oli elintärkeää, kunnes tuli mies ja otti taloudellisen tilanteen hoitoonsa. Sota-ajan naiset kantoivat suuren vastuun perheiden ja koko yhteiskunnan selviämisestä, mutta kiitokset ja ansiomitalit menivät miehille.

Äitini työ oli tärkeää, mutta isäni työ määritti perheemme elämän. Minun työni on ollut ja on tärkeää, mutta vain siksi, että miehen työtilanteet ovat heikentyneet. Minä en ajattele näin, mutta yleinen asenne tuo usein esiin tällaisia näkökulmia. Mies tienaa ja nainen hankkii taskurahoja. Toivoisin, että samoin kuin palkka pitäisi maksaa sukupuoleen katsomatta, myös työtä arvostettaisiin tehtävän eikä sukupuolen perusteella.

Miesvaltaiset alat koetaan merkittävinä, koska niissä tehdään yleensä tuottavaa työtä ja tuottavasta työstä kuuluu maksaa hyvää palkkaa. Naisvaltaisilla aloilla tehdään hoiva- ja kasvatustyötä eikä siitä voi maksaa yhtä hyvin. Mutta jos kukaan ei kasvata, kouluta eikä hoida, loppuvat myös tuottavan työn tekijät.

Olen tyytyväinen verovaroista maksettavaan palkkaani siitä huolimatta, että tiedän monen miehen tienaavan miesvaltaisella alalla vähäisemmällä koulutuksella enemmän kuin minä. En ole tyytyväinen siihen, että miesvaltaisten alojen työtä arvostetaan enemmän kuin naisvaltaisten alojen töitä.  Ilman hoivaa ja kasvatusta tästä maasta loppuisi kaikki työ.  En ole myöskään tyytyväinen siihen, että naisvaltaisilla aloilla miehiä arvostetaan enemmän kuin naisia pelkän sukupuolen perusteella. Työn pitäisi ratkaista eikä sukupuolen. Ei elämää kanna miesten luoma kilpailu ja kova työ sen enempää kuin naisten tekemä hoiva ja kasvatus eikä kumpaakaan työtä edes pitäisi määrittää sukupuolen mukaan. Kaikki ihmiset kärsivät liian kovasta kilpailusta ja tuottavuusvaatimuksista työpaikoilla ja kaikki ihmiset tarvitsevat hoivaa ja huolenpitoa. Virressä 523 on sanat: ”Et luonut kilpailua raadantaa. Oi Luoja, anna minun rakastaa.” Meidän kaikkien tehtävä on rakastaa työmme kautta.

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Maalarit maalaa taloa ja homma toimii.

Eräänä kesäisenä aamuna saimme maalausfirmalta puhelun: ”Pojat lähtevät nyt tulemaan sinne päin ja ovat teillä noin tunnin päästä.” Olimme tilanneet talonmaalauksen, elämämme ensimmäisen, sillä edelliset maalaukset olemme hoitaneet itse.

”Pojat” saapuivat luvattuna aikana ja sitten alkoikin tapahtua. Ulkolämpötila huiteli hellelukemissa, paarmaparvet pörisivät ”poikien” ympärillä, mutta mikään ei haitannut työtahtia. Toinen kertoi olevansa kesätöissä ja toinen oli juuri valmistunut ammatillisesta oppilaitoksesta.

Iltapäivällä kuulin avoimesta ikkunasta lauseen: ”Nyt otetaan puolen tunnin raju repäisy ja sitten lopetetaan.” Minun mielestäni koko työpäivä oli ollut raju repäisy ja olin vain ihmetellyt nuorten työntekijöiden jaksamista ja nopeutta.

Työpaikoilla on kesällä töissä nuoria, jotka saattavat työtahdissa päihittää mennen tullen vanhemmat työntekijät. Ole siinä sitten vanha ja pätevä, kun tunnet itsesi lähinnä hitaaksi ja kömpelöksi.

Meidän maalausurakassamme ei ainakaan ollut laiskoja ja veteliä ”poikia”. Heillä näytti myös olevan hauskaa keskenään. Työpäivän päätteeksi pulahdus jokeen ja sen jälkeen auton nokka kohti kotia.

Monelle opiskelijalle kesätyö on raju repäisy. Meidän vanhempien lomaillessa he paiskivat töitä kesätyöpaikoillaan ja kesätöiden jälkeen jatkuu opiskelu. Hiljaisemmallakin työtahdilla koko kesäloman viettäminen töissä on raju repäisy.

Tapasin kesäloman aikana nuoren kesätyöläisen, joka suri työpaikalla saamaansa huonoa kohtelua. Pari vakituista työntekijää oli ottanut hänet sopivaksi pilkan kohteeksi. Ei ole kiva, kun koulussa pilkataan ja sitten kesätöissäkin pilkataan.

On koulukiusaamista ja on työpaikkakiusaamista ja on somekiusaamista, monenlaista kiusaamista ja monissa eri paikoissa. Kesätyöstä tulee raju repäisy, jos työpaikalla kohtaa kiusaamista. Sen repäisyn jälkeen onkin sitten hyvä lähteä kouluun haavoittuneen itsetunnon kanssa.

Kesäloman alussa juttelin erityisammattioppilaitoksesta valmistuneen nuoren kanssa. Hän toivoi kovasti saavansa työpaikan, josta saisi palkkaa. Hänellä oli työpaikka ja hän piti työstään, mutta työ oli tukityöllistettyä. "Kunpa saisi ihan palkkaa." Minua kosketti hänen toiveensa.

Meitä ihmisiä on kovin monenlaisia. Monet kykenevät rajuun työtahtiin, kykenevät tekemään rajuja repäisyjä ja hyvä niin. Mitä sitten, jos kykenee töihin, mutta hiljaisemmalla tahdilla ja ehkä lyhyemmällä työajalla. Kaikkien työ on arvokasta.

Joskus ystävällinen hymy ja rauhallinen käytös ovat rajua työtahtia arvokkaampia ominaisuuksia. Ei tämä maailma tule valmiiksi, vaikka kaikki pakotettaisiin rajuihin repäisyihin. Jos työpaikoilla saa osakseen hyvää kohtelua, maailma tulee ainakin yhden ihmisen osalta paremmaksi.

Meidän talomme on maalattu ja siitä tuli komea. Helteisinä päivinä ”pojat” täyttivät ahkerasti vesipullojaan pihallamme olevasta vesipostista ja totesivat, että maailman parasta vettä. Minun mielestäni meillä oli kesän parhaat maalarit.

Toivon, että kun kesän lopussa kesätyöläiset lopettelevat työpestejään, he saisivat mukaansa palkan ja kiitokset. Meidän asiakkaiden ja vanhempien työntekijöiden tehtävä on kiittää ja rohkaista heitä eteenpäin. Ja pyytää anteeksi, jos olemme sortuneet kohtelemaan heitä huonosti.

Kommentit (0)

Lapsena kiltti tyttö leikki kiltisti ja hiljaa paperinukeilla

”Olehan sitten kiltisti”, sanoivat vanhemmat lähtiessäni lapsena johonkin ja tullessani kotiin he kysyivät: ”Olitko kiltisti?” Ja minähän olin kiltisti, ainakin useimmiten.

Jossain vaiheessa ymmärsin, että vanhemmat kehottivat olemaan kiltisti oman, ei minun etuni vuoksi. Aikuiset saivat rauhassa keskittyä omiin töihinsä tai asioihinsa, kun lapset olivat kiltisti eivätkä häirinneet heitä. Hiljainen lapsi on kiltti lapsi.

Viimeistään koulussa opin, että kiltteydestä ei ole etua. Kaveriporukoissa ei saanut suosiota olemalla kiltti, ihan toisenlaiset asiat olivat arvossa. Seurustelurintamallakaan kiltteys ei lisännyt vastakkaisen sukupuolen kiinnostusta.

Työpaikoilla kiltteys palkitaan antamalla lisää töitä ja töiden lisäksi vielä ylimääräinen kahvinkeittovuoro. Uralla etenemiseen tai palkannousuun kiltteys ei auta.

Kirjailijoiden ja elokuvan tekijöiden ei kannata etsiä aiheita kilteistä ihmisistä, koska suuri yleisö ei ole kiinnostunut kilteistä kertovista tarinoista. Kansa janoaa verta ja väkivaltaa ja sitä sille myös tarjotaan.

Miksi siis kannattaa olla kiltti, jos se ei kannata? Entä, jos tänä alkaneena vuonna 2021 nostaisimme kiltteyden kunniaan. Jospa pyrkisimme olemaan kilttejä muillekin kuin itsellemme.

Kannattaa olla kiltti, koska tämä maailma kaipaa kiltteyttä ja hyväntahtoisuutta. Kaipaamme sitä, että meitä kohdellaan hyvin, meistä ajatellaan kauniisti ja meille puhutaan ystävällisesti.

Kaipaamme kiltteyttä emmekä kuitenkaan palkitse siitä. Entäpä, jos koulussa kaveriporukat ihailisivat kilttejä, puolisoiksi valittaisiin vain kilttejä ihmisiä ja työpaikoilla valittaisiin parhaille paikoille ja palkoille kilteimmät työntekijät.

Ehkä pelkkää unelmaa, mutta saahan sitä unelmoida. Unelmaa ovat myös maailmanrauha ja koulujen nollatoleranssi. Ainakaan niitä eivät toteuta ne kaikista röyhkeimmät ja äänekkäimmät ihmiset, ja juuri he saavat äänensä kuuluville.

Kehitämme toinen toistaan hienompia strategioita suojellaksemme lapsia ja nuoria kiusaamiselta ja väkivallalta. Perustamme turvakoteja perheväkivallan uhreille ja laadimme lakeja kansalaisten turvaamiseksi. Turhia ovat lait ja strategiat, jos emme halua kohdella toisiamme kiltisti.

Tämän uuden vuoden ja uuden lukuvuoden alussa haluaisin nostaa kiltteyden sille kuuluvalle paikalle. Kannustetaan toisiamme kiltteyteen ja palkitaan siitä. Kiltteys ei ole alistumista eikä nössöilyä, vaan se on turvallisen maailman perusehto.

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Blogiarkisto

Kategoriat