Kirjoitukset avainsanalla rauha

Lapin sodan aikainen kranaatti

Kauniina alkukesän päivänä kävelin lappilaisilla metsäpoluilla. Alkukesän kukkaloisto oli parhaimmillaan, niityt täynnä kullankeltaisia kulleroita, aurinko paistoi täydeltä terältä sekä pilvettömällä taivaalla että sydämessäni. Kuljin kuunnellen lintujen laulua, kuvaten kukkia ja metsäpolkuja.

Kävellessäni kengän kärki potkaisi jotain kovaa ja näkymätöntä. Potkin ruohomättäältä ruohoja sivuun nähdäkseni, mihin olin astunut ja yllätyksekseni löysin jonkinlaisen ammuksen. Hain mieheni katsomaan löytöäni ja hän arveli sitä kranaatiksi. Soitettuamme poliisille meitä pyydettiin lähettämään heille kuvia oletetusta kranaatista ja me teimme työtä käskettyä. Myöhemmin kesällä armeijan miehet kävivät räjäyttämässä kranaatin ja löysivät vierestä sille vielä kaverinkin. Melkoinen pamaus kuului kahteen kertaan Ounasjoen rannalla Lapin sodan aikaisen saksalaisten tervehdyksen räjähtäessä savuna ilmaan. Olivat vielä täyttä tavaraa, vaikka ulkokuori oli ruosteessa ja kranaattien kylväjätkin todennäköisesti haudassa.

Minä, rauhan ajan lapsi ja nyt jo mummoikäinen nainen sain elävän muistutuksen sodan todellisuudesta. Aurinkoinen kesäpäiväni olisi saattanut saada tummia pilviä taivaalleen, jos olisin potkaissut kranaatin sokkaan. Yhden sukupolven aikana kylvetty viha olisi saattanut tuhota elämää yli 70: n vuoden aikana.

Vaikka olenkin rauhan ajan lapsi, sodan jäljet ovat vaikuttaneet elämääni paljon. Lapsuuteni ajan miehet kantoivat sisällään räjähtämättömiä ammuksia ja pienestäkin väärästä lauseesta tai liikkeestä jokin saattoi räjähtää. Lapsen näkökulmasta he olivat sulkeutuneisuudessaan pelottavia. Lapsuuteni ajan naiset olivat ahdistuneita ja ilottomia. Jokainen heistä kantoi omalla hiljaisella tavallaan vihan jälkiä sisällään. Ikävistä asioista ei puhuttu, huokaillen ne suljettiin sisälle sydämeen niin kuin ruohomätäs kätki sisälleen kranaatin. Lapsi ymmärsi, että on ikäviä asioita, joita hänelle ei kerrottu.

Lapin sodasta ja koko toisesta maailmansodasta on jo kauan ja jokainen sodan jälkeinen sukupolvi on vähän terveempi kuin edeltäjänsä. Viha on jättänyt jälkensä kolmanteen ja neljänteen sukupolveen, ehkä lastenlasteni sukupolvi saa elää jo täysin vapaana sodan haavoista. Ehkä tulee aika, jolloin ei enää löydy yhtään sodan aikaista kranaattia Lapin metsistä ja viimeinenkin sisälle padottu vihan mörkö on itketty ulos.

Yhden vanhan kranaatin löytäminen avasi minun sisälläni taas joitakin patoja, se oli konkreettinen muistutus siitä, että isovanhempieni sukupolvi on joutunut elämään keskellä sellaista todellisuutta, joka oli minulle vain yhden kesäpäivän säikähdys. Toivottavasti saamme elää niin, että viha ei pääse tuhoamaan maatamme, sillä sen jäljet kantavat surullisen pitkälle. Onneksi rakkaus voittaa vihan ja aurinko työntää tummat pilvet syrjään.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanha kuusi on nähnyt paljon elämää.

Sata vuotta sitten, keväällä 1918 isoisäni oli 3- vuotias pieni poika, kolmesta veljeksestä keskimmäinen. Eräänä päivänä valkoisten joukot tulivat hakemaan hänen isäänsä kotoa, isä vietiin läheiselle pellolle ja ammuttiin sinne. Nuori äiti jäi yksin vaatimattomaan pirttiin kolmen pienen pojan kanssa. Hänet tunnettiin kovana työihmisenä, mikä oli merkittävä asia sen ajan ”avioliittomarkkinoilla” ja niinpä hän muutaman vuoden leskeyden jälkeen avioitui uudelleen. Sisällissota oli taakse jäänyttä aikaa ja elämä sai jatkua.

Sata vuotta sitten, kesällä 1918 isoäitini oli viiden kuukauden ikäinen sikiö äitinsä kohdussa. Häntä odotettiin syntyväksi perheensä seitsemäntenä lapsena. Perheen isä oli juuri vapautunut punavankien leiriltä, saavuttuaan nälkiintyneenä kotiin, hän söi nälkäänsä perunankuorista lähtien kaiken näkemänsä ja kuoli sen seurauksena. Perheen äiti jäi yksin huoltamaan kasvavaa lapsijoukkoaan. Jotenkin hän selvisi lastensa kanssa, kunnes kuoli isoäitini ollessa 12- vuotias tyttö.

Kaksi sisällissodan orpoa, isoisäni ja isoäitini löysivät toisensa ollessaan piikana ja renkinä naapuritaloissa. Häitä tanssittiin isoäitini piikomistalon heinäladossa keväällä 1938 ja äitini syntyi samana vuonna loppukesällä. Isoisäni ehti melkein rakentaa nuorelle perheelleen oman kodin, kun sota tuli jälleen kerran muuttamaan elämänkulkua. Sisällissodan orpo kaatui talvisodassa jättäen jälkeensä yhden sotaorvon, äitini.

Niin paljon särkyneitä unelmia ja hukattuja ihmiskohtaloita, niin paljon isän ikävää. Usean sukupolven ajan ihminen on yrittänyt rakentaa turvallista elämää ja samalla tuhonnut sitä. Samanlaisia tarinoita löytyy monesta suomalaisesta suvusta. Sen mitä rauhan aikana rakennetaan, sota tuhoaa tälläkin hetkellä liian monessa paikassa. Näin sadan vuoden takaa on vaikea ymmärtää niitä tilanteita, joissa ihmiset ovat eläneet sisällissodan aikana. En osaa edes ajatella, olisinko ollut punaisten vai valkoisten puolella tai täysin puolueeton. En tiedä, kuinka vahvasti esi-isäni olivat punaisten puolella vai oliko heillä muuta mahdollisuutta. Punainen tai valkoinen, todennäköisesti jokainen halusi vain vaikeana aikana pelastaa sekä perheensä  että oman henkensä.

Sisällissodan ja toisen maailmansodan haamut ovat varjostaneet sukumme elämää lähes koko Suomen itsenäisyyden ajan. Sukupolvesta toiseen liian kovia kokeneet ihmiset ovat yrittäneet rakentaa hyvää elämää niistä raunioista, jotka elämä on heille tarjonnut. Olen heille kiitollinen siitä, että he ovat jaksaneet jatkaa elämää mahdottomilta tuntuneista olosuhteista huolimatta. Minäkin olen kahden sotaorvon lapsi, mutta en  ole orpo, sillä olen saanut kasvaa rauhan ajan lapsena. Sota on vienyt molemmat isoisät, mutta isäni olen saanut pitää. Minun lapseni ovat saaneet pitää sekä isänsä että isoisänsä. Rauhan vuodet ovat korjanneet sen, mitä sodan vuodet ovat tuhonneet.

Metsissä, joissa sukuni miehet ovat sata vuotta sitten piileskelleet ja menettäneet henkensä, kasvaa paljon isoja ja vanhoja kuusia. Minulle ne kuuset puhuvat omalla tavallaan sukuni tarinaa. Ne kertovat sellaista suomalaista historiaa, joka ei toivottavasti koskaan toistu. Toivottavasti viha ei saa enää koskaan tuhota sitä elämää, jonka rakkaus on rakentanut. Kuinka monta latvaa yksi kuusi voi kasvattaa yhden katkenneen latvan tilalle?  En tiedä, mutta tänä päivänä vanhan kuusen uudet latvat kurkottavat kohti vapaan Suomen sinistä taivasta.

Kommentit (0)

Elettiin talvea 1910 eräässä länsi-suomalaisessa merenrantakaupungissa. Kolme sisarusta oli lähtenyt jäälle leikkimään. Vanhimman sisaren tehtävänä oli vahtia nuorempiaan. Kesken leikkien jää petti nuorimman siskon alta ja hän vajosi jäihin. Vanhemmat sisarukset yrittivät hätääntyneenä pelastaa pikkusiskonsa, mutta kaikista yrityksistä huolimatta kylmä merivesi voitti ja sisko vajosi jään alle. Siskon mukana vajosivat jäihin myös vanhimman siskon tunteet. Syyllisyys siskon kuolemasta oli liian kova taakka nuorelle tytölle kannettavaksi, tunteet oli kätkettävä ja jatkettava elämää. Siitä alkoi Rauha-tytön elämän mittainen trauma, jonka kanssa hän eli yli 80 vuotta.

Tuon lapsuudessa koetun trauman jälkeen elämä marssitti eteen monta uutta, sekä kansallista että henkilökohtaista traumaa, Suomen itsenäistymisen jälkeisen sisällissodan, toisen maailmansodan ja Helsingin pommitukset, alkoholisoituneen miehen, avioeron ja yksinhuoltajuuden. Eronneen yksinhuoltajaäidin elämä 1940- ja 1950- luvun Suomessa ei ole ollut helppoa. Lisää ikäviä tunteita jäädytettäväksi ja itkemättömiä itkuja pakastettavaksi. Ei elämä ollut tunteita varten, elämä oli suuri suoritus ja Rauha selviytyi siitä moitteettomasti. Vuodet kuluivat ja ikää kertyi, mutta jää pysyi sulamattomana. Täysin tyynen ja rauhallisen ulkokuoren alla asui rauhaton mieli, kovia kokenut pikkutyttö tunteineen paksuun jääkerrokseen haudattuna.

Rauha ei puhunut ikävistä asioista, ei niistä puhunut moni muukaan.  Ei hän suostunut kertomaan lapsuudestaan tai nuoruudestaan, ei hän suostunut kertomaan ex-miehestään tai avioerostaan, hän puhui maailman kuninkaallisista, misseistä, muodista, kaikesta sellaisesta, joka ei satuttanut tai tuonut ikäviä muistoja mieleen. Hän ei puhunut eikä hänelle voinut puhua, paitsi niistä misseistä ja muodista ja hyvistä arvosanoista. Rauhallisuudella ja hyvällä käytöksellä tönkkösuolattu rauhaton Rauha ei kestänyt heikkoutta tai epävarmuutta, hän ei kestänyt tunteita, sillä hänhän ei tuntenut, vaan suoritti elämäänsä ja oli aina oikeassa.

Tämän maan historia on pitänyt sisällään paljon itkemättömiä itkuja ja jäädytettyjä tunteita.  Aivan liian paljon vaiettuja ihmiskohtaloita. Liian monta ulkonaisesti rauhallista, mutta sisältä rikkinäistä ja rauhatonta ihmistä. En ole kiitollinen isovanhemmilleni siitä, että he veivät menneisyytensä mukanaan hautaan. Edellisten sukupolvien hoitamattomat traumat ovat jättäneet perinnöksi monta kipeää haavaa, liian monta ja niiden selvittämiseen on mennyt puoli vuosisataa. Kauniin, tyylikkäästi pukeutuneen ja sivistyneesti käyttäytyvän isoäidin sijaan olisin niin usein kaivannut turvallista syliä, lempeää katsetta ja kuuntelevia korvia. Jatkuvien käyttäytymis- ja pukeutumisohjeiden sijaan olisin kaivannut hyväksyviä ja rohkaisevia sanoja, mutta ei tunteensa jäädyttänyt Rauha osannut rakastaa, ei myöskään vihata, hän osasi vain käyttäytyä ja puhua misseistä. Kovia kokenut pikkutyttö oli jäässä eivätkä seuraavien sukupolvien pienet tytöt voineet sitä ymmärtää.

Lopulta dementia armahti rauhattoman Rauhan. Maatessaan elämänsä viimeiset vuodet terveyskeskuksen vuodeosastolla, jää alkoi sulaa ja tunteet nousta pintaan. Moitteeton ulkokuori oli pettänyt hänet, mutta sen ulkokuoren alta alkoi näkyä ihminen. Vuodeosastolla sain silittää hänen hiuksiaan ja pitää häntä kädestä, vasta siellä. Syliin oli myöhäistä kiivetä, mutta joskus laskin oman pienen poikani hänen syliinsä. Mummu ja minun poikani, siinä oli ikäeroa 90 vuotta, melkoinen pala historiaa ja heitä katsellessani minä päätin, että minun lasteni kohdalla historia ei toistaisi itseään. Haluan olla lapsilleni enemmän elossa kuin oikeassa. Ehkä en jaksa joka päivä laittaa hiuksiani moitteettomasti, meikata ja pukeutua viimeisen muodin mukaan, mutta haluan pitää sylini avoinna ja korvani auki. En halua jättää perinnöksi jäädytettyjä tunteita ja vaiettuja asioita, vaan haluan hoitaa omat kipeät haavani itse enkä siirtää niitä lasteni kannettaviksi. Haluan sulattaa viimeisenkin jääpeitteen ja jättää lapseni katselemaan vapaana aaltoilevaa elämän merta. Rauhaton Rauha on saanut ikuisen rauhan, jää on lopullisesti sulanut, niin minä uskon ja me hänen jälkeläisensä jatkamme elämää ilman salaisuuksia, välillä itkien ja välillä nauraen. Ja osaamme me myös käyttäytyä hyvin, ainakin välillä.

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Kategoriat