Kirjoitukset avainsanalla koulu

Kirjoittamalla voi sanoa paljon, jos osaa.

Istun tuijottaen tietokoneen näyttöä. Edessäni on kolme riviä tekstiä. Se sisältää yhden lauseen, joka ei ala isolla alkukirjaimella eikä pääty pisteeseen, sillä lauseessa ei ole yhtään välimerkkiä. Välimerkkien puuttumisen lisäksi lauseessa on yksi yhdyssanavirhe, kolme väärin kirjoitettua sanaa, ja asiasisältökin jää vähän kyseenalaiseksi. Tekstillä ei myöskään ole otsikkoa eikä siihen ole kirjoitettu tekijän nimeä. Tuijotan tekstiä epätoivoisena ja huokaan syvään. Onko tämä oppilastyö hyväksytty vai hylätty suoritus? Kuinka alas riman voi laskea?

Olen antanut oppilaille selkeät ohjeet tähän tehtävään. Tekstin pituuden pitäisi olla noin yhden sivun verran tietyllä fontilla ja rivivälillä. Kolmea riviä ei hyvällä tahdollakaan voi laskea yhdeksi sivuksi. Sisällön suhteen olin suunnitellut paljon eri vaihtoehtoja, jotta jokaiselle varmasti löytyisi jotakin kirjoitettavaa. Halutessaan tehtävän sai suorittaa myös piirtämällä tai tekemällä vaikka sarjakuvan. Aikaakin oli kahden oppitunnin verran, kotona ei tarvinnut tehdä mitään. Mutta ei auta, tässä oli tulos.

Sain luettavakseni monta todella hyvää tekstiä. Sain luettavakseni myös aivan liian monta, aivan liian surkeaa tekstiä. Niin surkeaa, että jos tekijä olisi vähänkään viitsinyt nähdä vaivaa, hän olisi pystynyt parempaan. Tai jos tekijää olisi edes vähän hävettänyt, hän ei olisi palauttanut tekstiään opettajan luettavaksi.

Katsellessani tietokoneen näyttöä sanat ”saman lainen, tieteelinen ja taitteellinen” suorastaan hyppivät silmilleni ja mietin, mitä ne minulle kertovat. Ne kertovat, että yhdeksänvuotisen, ilmaisen peruskoulun viimeisenä keväänä nuori arvostaa saamaansa koulutusta niin vähän, että tämä riittää näytöksi kirjallisesta osaamisesta. Yhtä vähän hän arvostaa minua opettajana, koska ei halua näyttää minulle parasta osaamistaan, oikeastaan hän ei halua näyttää minkäänlaista osaamista. Tai sitten hän ei arvosta opoa oppiaineena, koska siitä ei anneta arvosanaa todistukseen. Joka tapauksessa sanat kertovat arvostuksen puutteesta.

Sanat voivat kertoa myös välinpitämättömyydestä. Vaatiessani kirjoitusvirheiden korjaamista saan vastaukseksi: ”Mitä väliä, ei tämä ole mikään äikän tunti.” Ei ole äikän tunti, mutta miksi kirjoittaa huonoa tekstiä, jos kerran pystyy parempaan. Miksi ei haluaisi näyttää parasta osaamistaan kaikilla tunneilla? Osaamistaan voisi näyttää ylpeänä kaikissa mahdollisissa tilanteissa.

Onko meidän länsimainen sivistyksemme tullut vaiheeseen, jolloin osaamisella ja viisaudella ei ole enää merkitystä? Olemmeko tulleet vaiheeseen, jolloin enemmistön ääni ratkaisee, vaikka enemmistö ei edes tiedä, mitä huutaa? Asiantuntijoiden ääni hukkuu suuren metelin alle. Jos tyhmyys ja viisaus, sivistys ja sivistymättömyys ovat saman arvoisia, meidän kulttuurimme on tuhon tiellä. Toivoisin, että tyhmyyden ja osaamattomuuden esille tuominen edelleen edes vähän hävettäisi.

Mitä teen? Annan tästä tekstistä hyväksytyn merkinnän, koska se on ainakin tehty. Juuri tässä tilanteessa energiani ja aikani riittää vain niiden oppilaiden patistamiseen, jotka eivät ole kirjoittaneet edes kolmea riviä huonoa tekstiä. Syvä huokaus! Riman voi laskea olemattoman alas.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (2)

Maija
Liittynyt15.10.2015
1/2 | 

Kysymys on siitä, että tekstin aikakausi on päättymässä. Yhä useammat kokevat, ettei kirjoittamista tarvita mihinkään, ja pian vain harvat osaavat enää lukea. Ohjeistukset halutaan videolla. Meidänkin aikuiset nuoret (alle 30) viestivät matkoiltaan jo ääniviesteillä ja videoilla, eivät kirjoittamalla, vaikka pari riviä riittäisi.  Laura Saarikoski kirjoitti tästä juuri Helsingin Sanomiin näin

Käyttäjä6039
Liittynyt25.10.2018

Luin tuon Saarikosken kirjoituksen ja siinä on paljon asiaa. Siinäkin puhutaan kevyestä sisällöstä ja käytetään siitä termiä "huttu". Hyväksymme koulussa hyvin monenlaisia suorituksia, tässäkin tehtävässä oli mahdollisuus tehdä se monella tavalla. Esimerkin oppilas oli kuitenkin valinnut tekstin. Oppilaat tekevät tosi hyviä videoita, muutamat piirtävät hienoja ja sisältörikkaita sarjakuvia, suurin osa valitsee tekstin. Ongelma on tässä tapauksessa mielestäni siinä, että se, mitä tehdään,  tehtäisiin ajatuksella ja niin hyvin, kuin osataan. Moni yrittää vain päästä mahdollisimman helpolla ja meidän koulujärjestelmämme hyväksyy sen.

Uskon kuitenkin, että kirjoitustaidolla on tulevaisuudessakin merkitystä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niittäminen on kovaa työtä ja vaatii taitoa.

Koulupäivän päätteeksi juttelin opettajanhuoneessa yhden työkaverin kanssa. Hänen työpäivänsä ei ollut sujunut parhaalla mahdollisella tavalla ja keskustelun lopuksi hän sanoi: ”Sitä minä vaan mietin, että miten olen tähän joutunut ja miten tästä voisi päästä pois?” Melkoinen kysymys akateemisen tutkinnon suorittaneelta kolmekymppiseltä opettajalta.

Melkein 40: n vuoden työuran teollisuudessa tehnyt mies kertoilee sairauksistaan ja vaivoistaan. Niska ja olkapäät ovat rappeutuneet, selkä on kipeä ja sydämessä on eteisvärinää. Keskustelu päättyy kysymykseen: ”Sitä minä vaan mietin, että miten jaksan tehdä töitä eläkeikään asti?” Kysymys on pelottava, entä sitten, jos ei jaksa.

Työelämänsä kaupan työntekijänä aloittanut nuori aikuinen näyttää niskassaan olevia naarmuja ja mustelmia. Iltayön aikaan huumeissa ollut tupakka- ja olutvaras oli paljastuttuaan innostunut hakkaamaan paikalla olleita kahta työntekijää oluttölkeillä. ”Tämä on jo neljäs kerta, kun joudun kutsumaan vartijan ja poliisit kauppaan. Sitä minä vaan mietin, että ei tällaista työtä voi kauaa tehdä.”

Erityisoppilaiden integroiminen yleisopetuksen luokkiin, eläkeiän nostaminen ja kauppojen aukioloaikojen pidentäminen vaikuttavat konkreettisesti työntekijöiden arkielämään ja jaksamiseen. Sitä minä vaan mietin, että kiinnostaako se ketään.

Viimeisten viikkojen aikana olen lukenut ja kuullut mediasta useita hälyttäviä uutisia työelämästä. Sote-alojen työntekijöihin kohdistuva väkivalta on lisääntynyt, kolmivuorotyö uuvuttaa tekijänsä, lääkärit eivät halua tehdä yöpäivystyksiä, ylipitkät työviikot lisäävät masennusriskiä naisilla ja nuoret työntekijät sairastuvat työuupumukseen.

Nyt, kun työllisyys on lisääntynyt, eläkeikä noussut, palkankorotukset lähes jäädytetty ja kiky-tunnit tulleet osaksi työntekijöiden elämää, olisiko aika miettiä työikäisen väestön jaksamista. Kuka hoitaa lapset ja vanhukset, jos työikäiset ihmiset väsyvät ja masentuvat? Kuka maksaa ilmaisen varhaiskasvatuksen tai toisen asteen koulutuksen, jos veronmaksajat uupuvat?

Sadut päättyvät siihen, että he saavat toisensa ja elävät onnellisina elämänsä loppuun asti. Sadut ovat satuja, mutta voisiko työelämän suhteen tavoitteena olla onnellinen loppu.

Jospa työelämän saisi aloittaa onnellisella uutisella työpaikan saamisesta. Töitä saisi tehdä tyytyväisenä elämäntilanteensa, osaamisensa ja jaksamisensa mukaan. Työelämän päätteeksi voisi päästä eläkkeelle suhteellisen hyväkuntoisena ja ylpeänä hyvin suoritetusta työurasta. Sitä minä vaan toivon.

Kommentit (0)

Metsän ja lapsuuden taikaa.

Pieni poika istui keittiön pöydän ääressä sylissään suuri pehmolelukani. Hän kutsui kania nimellä Kiu, koska se hänen mielestään oli kissa eikä kani. Kissa tai kani, joka tapauksessa hän oli ihastunut siihen niin suunnattomasti, että vierailulla ollut äidin ystävä ei raaskinut ottaa kania mukaansa vaan jätti sen pojalle. Ystävä oli ostanut kanin lahjaksi sukulaistytölleen, mutta nyt siitä tuli pojan oma Kiu. Siitä päivästä lähtien Kiu oli aina siellä missä poikakin.

Pehmoeläinten lisäksi poika rakasti myös kaikkia eläviä eläimiä. Hän pelasti haavoittuneita pikkulintuja, hoiti kulkukissoja eikä tehnyt pahaa kärpäsellekään. Kun toiset pojat rikkoivat linnunpesiä, riensi poika Kiu kainalossa pelastamaan linnunpoikia. Aikuiset olivat huolissaan pojan liiallisesta kiltteydestä ja pojat naureskelivat sille. Oikeastaan aikuiset eivät olleet huolissaan kiltteydestä, vaan pojan erilaisuudesta. Hän ei viihtynyt poikien leikeissä, ne olivat hänelle liian rajuja. Hän viihtyi tyttöjen ja naisten kanssa. Naapurin mummojen luona hän oli aina tervetullut vieras, tädit rakastivat iloista ja nauravaista poikaa. Mikä olisi ollut suloisempaa kuin iloinen ja hyväntahtoinen poika Kiunsa kanssa juttelemassa mummoille.

Koulun alkaessa pojan piti jättää Kiu kotiin ja lähteä yksin opin tielle. Hän ystävystyi muutamien luokan tyttöjen kanssa, poikien maailma ei edelleenkään avautunut hänelle. Tytöille hän oli pieni ritari, joka oli aina valmiina puolustamaan heitä. Kerran hän menetti palan etuhampaastaan tullessaan pelastamaan siskoaan poikien lumipesuilta. Sisko ei saanut lumipesuja, mutta poika sai jäisen lumipallon naamaansa ja oli sen seurauksena puolta hammasta köyhempi.

Kouluvuosien edetessä kuilu poikien maailman ja pojan välillä kasvoi. Koulun pojat kyllä ”opettivat” hänet miesten tavoille eli tupakoimaan ja ottamaan alkoholia. Kilttiä luonnetta ja ystävällistä puhetta he eivät onnistuneet hävittämään. Tytöt olivat edelleen pojan kavereita, mutta vähitellen hekin kiinnostuivat kovista jätkistä ja seurustelusta heidän kanssaan. Kiltti poika oli hauskaa seuraa ja sellaiseksi hän jäikin.

Kiu ei enää kulkenut vapaa-ajallakaan teini-ikäisen pojan kainalossa. Ei hän silti ollut sitä hylännyt, vaan se istui uskollisesti kotona pojan sängyn päällä. Koulussa oli pieni ryhmätyöhuone, johon opettaja oli tuonut kotoaan pehmoeläimiä. Yksi pieni pehmokani oli kuin pojan oma Kiu ja sitä katsellessa hänelle tuli hyvä ja turvallinen olo. Eräänä päivänä yhdellä oppitunnilla pari luokan poikaa raiskasi opettajan pehmokanin. He tökkivät kania lyijykynillä, puhuivat rivoja ja naureskelivat likaisesti. Kiltti poika katseli sitä touhua vierestä ja tunsi lapsuutensa päättyneeksi. Sen tunnin jälkeen pehmokani katosi luokasta ja poika jäi miettimään, onko tässä maailmassa tilaa kilteille ja herkille pojille.

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Kategoriat