Kirjoitukset avainsanalla koulu

Lapsena kiltti tyttö leikki kiltisti ja hiljaa paperinukeilla

”Olehan sitten kiltisti”, sanoivat vanhemmat lähtiessäni lapsena johonkin ja tullessani kotiin he kysyivät: ”Olitko kiltisti?” Ja minähän olin kiltisti, ainakin useimmiten.

Jossain vaiheessa ymmärsin, että vanhemmat kehottivat olemaan kiltisti oman, ei minun etuni vuoksi. Aikuiset saivat rauhassa keskittyä omiin töihinsä tai asioihinsa, kun lapset olivat kiltisti eivätkä häirinneet heitä. Hiljainen lapsi on kiltti lapsi.

Viimeistään koulussa opin, että kiltteydestä ei ole etua. Kaveriporukoissa ei saanut suosiota olemalla kiltti, ihan toisenlaiset asiat olivat arvossa. Seurustelurintamallakaan kiltteys ei lisännyt vastakkaisen sukupuolen kiinnostusta.

Työpaikoilla kiltteys palkitaan antamalla lisää töitä ja töiden lisäksi vielä ylimääräinen kahvinkeittovuoro. Uralla etenemiseen tai palkannousuun kiltteys ei auta.

Kirjailijoiden ja elokuvan tekijöiden ei kannata etsiä aiheita kilteistä ihmisistä, koska suuri yleisö ei ole kiinnostunut kilteistä kertovista tarinoista. Kansa janoaa verta ja väkivaltaa ja sitä sille myös tarjotaan.

Miksi siis kannattaa olla kiltti, jos se ei kannata? Entä, jos tänä alkaneena vuonna 2021 nostaisimme kiltteyden kunniaan. Jospa pyrkisimme olemaan kilttejä muillekin kuin itsellemme.

Kannattaa olla kiltti, koska tämä maailma kaipaa kiltteyttä ja hyväntahtoisuutta. Kaipaamme sitä, että meitä kohdellaan hyvin, meistä ajatellaan kauniisti ja meille puhutaan ystävällisesti.

Kaipaamme kiltteyttä emmekä kuitenkaan palkitse siitä. Entäpä, jos koulussa kaveriporukat ihailisivat kilttejä, puolisoiksi valittaisiin vain kilttejä ihmisiä ja työpaikoilla valittaisiin parhaille paikoille ja palkoille kilteimmät työntekijät.

Ehkä pelkkää unelmaa, mutta saahan sitä unelmoida. Unelmaa ovat myös maailmanrauha ja koulujen nollatoleranssi. Ainakaan niitä eivät toteuta ne kaikista röyhkeimmät ja äänekkäimmät ihmiset, ja juuri he saavat äänensä kuuluville.

Kehitämme toinen toistaan hienompia strategioita suojellaksemme lapsia ja nuoria kiusaamiselta ja väkivallalta. Perustamme turvakoteja perheväkivallan uhreille ja laadimme lakeja kansalaisten turvaamiseksi. Turhia ovat lait ja strategiat, jos emme halua kohdella toisiamme kiltisti.

Tämän uuden vuoden ja uuden lukuvuoden alussa haluaisin nostaa kiltteyden sille kuuluvalle paikalle. Kannustetaan toisiamme kiltteyteen ja palkitaan siitä. Kiltteys ei ole alistumista eikä nössöilyä, vaan se on turvallisen maailman perusehto.

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Puhdas luonto on suuri lahja.

Peruskoulun opona kuulen usein lauseen: ”Miksi me tällaista tehdään, tämä on ihan itsestäänselvyys”. Joskus vastaan siihen jotain tilanteeseen sopivaa, aina en jaksa vastata mitään. Useimmiten sanoja ei edes odota vastausta, se on vain hänen tapansa kyseenalaistaa koko koulunkäynti.

Marraskuisella kävelylenkillä elämän itsestäänselvyydet alkoivat puhutella minua. Olemme perheeni kanssa viettäneet lähes kolmenkymmenen vuoden ajan viikon Vuokatissa. Ostimme lomaosakkeemme aikana, jolloin yöunet eivät olleet minulle lainkaan itsestäänselvyys. Toinen lapsemme oli kahden kuukauden ikäinen koliikkivauva ja osakekaupatkin tehtiin neljän tunnin yöunien jälkeen väsymyksenhuuruisessa olotilassa. Tällä lomaviikolla vauva ei valvota, mutta ikä on tuonut tullessaan häiriötekijöitä yöuniin, nukkuminen ei siis edelleenkään ole itsestäänselvyys. Hyvä yöuni on suuri lahja.

Kävellessämme vuosikymmenten aikana tutuksi tulleella lenkkipolulla mieheni tokaisee pysäyttävän lauseen: ”Kävelen täällä, kun vielä pystyn”. Se ei ole pessimismiä, vaan hänen sairauksiensa mukanaan tuoma realiteetti. Saman realiteetin alainen olen minäkin, jolle käveleminen on vielä itsestäänselvyys. Kävelen niin kauan kuin pystyn, se on lahja.

Vuokatti on täynnä kovakuntoisia, nuoria urheilijoita. Heitä juoksee ohitsemme ja vastaamme. Katselemme heidän menoaan ja mietimme, millaisella kilometrivauhdilla he todennäköisesti juoksevat ja millainen treeni on menossa. Niin monta kertaa olemme juosseet samat polut, silloin, kun juokseminen vielä oli meille itsestäänselvyys. Toinen meistä ei juokse enää ollenkaan ja toisellakin on kilometrivauhti hiipunut jo monen vuoden ajan. Minä juoksen niin kauan kuin pystyn ja sellaisella vauhdilla kuin pystyn, se on realiteetti.

Polun varrella virtaa puro. Iloisella solinalla vaaran laelta virtaa kirkasta vettä alas laaksoon. Pysähdymme puron äärelle. Niin paljon puhdasta vettä ja meille suomalaisille niin tuttu näky. Entä, jos olisikin toisin. Ei olisi iloisesti virtaavaa puroa, ei puhdasta juomavettä tai pesuvettä. Entä, jos ei olisi käsienpesuvettä näin korona-aikana. Meille niin jokapäiväinen itsestäänselvyys ei ole maailmanlaajuisesti ollenkaan selvä asia. Käytämme puhdasta vettä niin kauan kuin sitä riittää. Puhdas vesi suuri ja elämän kannalta välttämätön lahja.

Koko lenkkipolku kulkee läpi erämaametsän.  Niin puhdasta luontoa, rauhallista tunnelmaa ja raikasta ilmaa, ja samalla niin jokapäiväistä. Nousen ison kiven päälle ja katselen ympärilläni avautuvaa maisemaa, silmänkantamattomiin metsää, joka puolella metsää. Kuinka onnellinen olenkaan saadessani seistä siinä kivellä. Vielä tämän kerran sain kävellä tämän vaaran päälle oman rakkaani kanssa, katsella ja kuunnella puhdasta luontoa. Tämä ei ole itsestäänselvyys, tämä on suuri lahja. Tämän haluan säilyttää sydämessäni.

Elämä on hienoa, kun ymmärtää sen, että yksikään itsestäänselvä asia ei oikeasti ole itsestäänselvyys. Kaikki on lahjaa ja lainaa. Kaiken voi jonain päivänä menettää. Onnellisuus tulee siitä, että näkee oman elämänsä lahjana, ei itsestäänselvyytenä. Miten voisin tämän oman elämänkokemukseni siirtää niille nuorille ihmisille, joille koulu on täynnä itsestäänselvyyksiä. He ovat saaneet suuren lahjan, mahdollisuuden opiskella. Ehkä jokaisen on opittava ja ymmärrettävä se itse.

Kommentit (0)

Täydellinen juhannus. Luonto on kauneimmillaan, säätila näyttää parhaat puolensa ja ympärillä on rakkaita ihmisiä. On siis aika keskittyä nauttimaan ja unohtaa työasiat. Niin teenkin, mutta kun joku asia on osa omaa persoonaa ja täyttää sydämen, niin siitä voi pysähtyä kirjoittamaan myös keskellä täydellistä juhannusta.

Juhannus on Johannes Kastajan päivä ja siksipä mietinkin, mitä sanottavaa hänen elämällään olisi minulle. Hän syntyi vanhoille vanhemmille, he olivat pitkään toivoneet omaa lasta ja ikänsä takia jo luopuneet toivosta. Syntymällään Johannes Kastaja teki toivottomasta asiasta todellisen. Elämässä on ollut niin paljon tilanteita, joiden suhteen olen jo menettänyt toivoni ja sitten onkin tapahtunut se, mitä en enää osannut odottaa. Vaikka ympärillä onkin täydellinen juhannus, tälläkin hetkellä elämässä on toivottomalta tuntuvia asioita. Keskellä kauneinta kesää sydän voi itkeä.

Elämässä usko ja toivo kulkevat käsikkäin, silloin, kun toivo loppuu, usko kantaa, sillä usko näkee jotain, mitä silmä ei näe. Usko näkee jotain hyvää myös toivottomalta näyttävässä ihmisessä. Jokaisesta nuoresta voi tulla jotain, ilman sitä uskoa ei opon työssä ole mitään mieltä. Opon tehtävä on uskoa nuoreen ja hänen mahdollisuuksiinsa.

Johannes Kastajan tehtävä oli kulkea suuremman eli Jeesuksen edellä. Hän näytti tietä, jotta toinen voisi loistaa. Ajatus on kovin epäinhimillinen, ihminen haluaa loistaa itse. Opona ajattelen olevani kuin Johannes, tehtäväni on johdattaa nuorta sellaiselle tielle, jolla hän voi loistaa. Peruskoulun päättyessä opo siirtyy syrjään ja nuori jatkaa toivottavasti kohti omaa tehtäväänsä. Olen onnellinen aina, kun kuulen jonkun entisen oppilaani loistavan omassa elämässään.

Johannes Kastaja eli toisia, ei itseään varten. Tällainen toisten edestä uhrautuminen ei ole nykymaailmassa ollenkaan muotia. Elämme aikaa, jolloin pitäisi keskittyä oman elämän asioihin, itsestä huolehtimiseen ja omaan hyvään oloon. Itsestään on hyvä huolehtia ja usein on niin, että jos ei pidä kiinni oikeuksistaan, niin toiset pitävät huolen siitä, että niitä oikeuksia ei ole. Silti uskon, että sitä toisten puolesta uhrautuvaa elämäntapaa tämä aika kaipaa. Jospa joskus unohtaisin sen, mitä minä haluan ja kysyisin kaverilta, mitä hän haluaa. En halua täyttää elämääni itsekkyydellä. Haluaisin todella oppia ajattelemaan itseäni ja samalla elämään toisten hyväksi.

Juhannuksen sanoma ei ole täynnä auringonpaistetta ja luonnon kauneutta, sillä Johannes Kastaja kuoli mestaamalla. Sen me ihmiset osaamme, vaatia päitä vadille. Jokaiseen tilanteeseen pitää löytyä syyllinen ja se syyllinen on aina joku toinen. Kun koulunkäynti ei suju, oppilaat ja vanhemmat syyttävät opettajia, opettajat syyttävät oppilaita ja vanhempia, yhteiskunta syyttää koulua ja koulu syyttää yhteiskuntaa, kierre on loputon. Epäkohtien näkeminen ja virheiden korjaaminen on eri asia kuin jatkuva syyllisten etsiminen. Tärkeämpää kuin päiden saaminen vadille on keskittyä ratkaisemaan ongelmat ja mennä eteenpäin. Ja syyllisen voi myös armahtaa syyttämisen sijaan.

Miksi opo kirjoittaa saarnan, hommahan kuuluu papeille ja suutari pysyköön lestissään. Opona toivon, että nuoret saavat kaikilta elämänsä aikuisilta ohjausta, tukea, kannustusta ja rakkautta. Kovin on köyhät eväät, jos ne tulevat pelkästään koulusta. Eiköhän sama päde myös uskon suhteen. Kovin heikoilla on sellainen kirkko, jossa vain papit saavat puhua. Kirjoitin saarnan, koska juhannuksen evankeliumi herätti minussa ajatuksia. Aina ei tarvitse kysyä lupaa, joskus voi vain toimia.

Kommentit (1)

Laskun maksaa aina joku, kyse on vain siitä, kenen rahoilla eletään.

Vuosituhannen vaihteessa Lasten Keskus julkaisi kirjan ”Tulevaisuuden maa”. Kirjassa on tarina, jossa pieni lapsi miettii, mitä tarkoittaa sana ilmainen. Hän innostuu kysymään jokaisesta näkemästään asiasta: ”Onko tämä ilmainen?”

Uutta vuosituhatta on kulunut 20 vuotta ja julkisessa keskustelussa esiintyy usein sana ilmainen. Puhutaan ilmaisesta varhaiskasvatuksesta, ilmaisista harrastusmahdollisuuksista, ilmaisesta ehkäisystä, ilmaisesta toisen asteen koulutuksesta, ilmaisesta aamupuurosta kouluissa jne. Uusia ilmaisia palveluita mietitään maassa, jossa jo ennestään niitä on paljon.

Tämä julkinen keskustelu on tuonut mieleeni tuon 20 vuotta vanhan tarinan. Mitä tarkoittaa se, että jokin asia on ilmainen. Olen elämäni aikana maksanut kaikista edellä mainituista asioista. Eivät ne siis ole ilmaisia.

Edellisten lisäksi vanhempani ovat maksaneet myös minun kouluruokailustani, -matkoistani, -kirjoistani, he maksoivat lukukausimaksuni, harrastukseni ja monta muuta asiaa. Eivät ne olleet ilmaisia.

Kaikilla ei ollut varaa maksulliseen keskikouluun, joten heille tarjottiin mahdollisuutta vapaaoppilaspaikkoihin. Nykyisin ajatus on käännetty toisinpäin, jos jollakin ei ole varaa, niin asia tehdään kaikille ilmaiseksi. Koska kaikki lapset eivät saa kotona aamupuuroa, niin kunnan tehtävä on kustantaa se jokaiselle.

Tällä laskutavalla kunta saa jatkuvasti maksettavakseen uusia ja isoja laskuja. Se maksaa sellaisista asioista, joista suuri osa ihmisistä kykenisi maksamaan itse. Olisiko tuo vapaaoppilaspaikka-ajattelu niin huono idea?

Sana ilmainen johtaa meidät harhaan, sillä se saa ihmiset kuvittelemaan, että kunnilla on oikeasti jotain ilmaista jaettavaa. Tässä maailmassa ei ole mitään ilmaista, joku maksaa aina kustannukset.

Sana ilmainen saa ihmiset myös kuvittelemaan, että asioista ei tarvitse itse kantaa vastuuta. Ilmaisen kouluaterian voi jättää syömättä ja kouluterveyskyselyn mukaan 37 % (valtakunnallinen tulos) oppilaista tekee niin. Vanhempien maksaman aterian söin joka koulupäivä, koska heidän antamansa raha meni siihen eikä ollut rahaa ostaa muuta.

Tarinan mukaan ilmaisia ovat sellaiset asiat, joiden kohdalla vastaanottaja voi vain sanoa ”kiitos”. Osaammeko sanoa kiitos kaikesta siitä, jonka maksaja on joku toinen kuin minä itse?

Eivätkä ne kiistellyt kiky- tunnitkaan ole ilmaisia, sillä niissä työntekijä maksaa tuntipalkkansa verran työnantajalle työnilosta. Palkanmaksu on käännetty päälaelleen, työnantajan sijaan maksaja on työntekijä. Osaako työnantaja sanoa työntekijöilleen ”kiitos”?

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Blogiarkisto

Kategoriat