Kirjoitukset avainsanalla koulu

Täydellinen juhannus. Luonto on kauneimmillaan, säätila näyttää parhaat puolensa ja ympärillä on rakkaita ihmisiä. On siis aika keskittyä nauttimaan ja unohtaa työasiat. Niin teenkin, mutta kun joku asia on osa omaa persoonaa ja täyttää sydämen, niin siitä voi pysähtyä kirjoittamaan myös keskellä täydellistä juhannusta.

Juhannus on Johannes Kastajan päivä ja siksipä mietinkin, mitä sanottavaa hänen elämällään olisi minulle. Hän syntyi vanhoille vanhemmille, he olivat pitkään toivoneet omaa lasta ja ikänsä takia jo luopuneet toivosta. Syntymällään Johannes Kastaja teki toivottomasta asiasta todellisen. Elämässä on ollut niin paljon tilanteita, joiden suhteen olen jo menettänyt toivoni ja sitten onkin tapahtunut se, mitä en enää osannut odottaa. Vaikka ympärillä onkin täydellinen juhannus, tälläkin hetkellä elämässä on toivottomalta tuntuvia asioita. Keskellä kauneinta kesää sydän voi itkeä.

Elämässä usko ja toivo kulkevat käsikkäin, silloin, kun toivo loppuu, usko kantaa, sillä usko näkee jotain, mitä silmä ei näe. Usko näkee jotain hyvää myös toivottomalta näyttävässä ihmisessä. Jokaisesta nuoresta voi tulla jotain, ilman sitä uskoa ei opon työssä ole mitään mieltä. Opon tehtävä on uskoa nuoreen ja hänen mahdollisuuksiinsa.

Johannes Kastajan tehtävä oli kulkea suuremman eli Jeesuksen edellä. Hän näytti tietä, jotta toinen voisi loistaa. Ajatus on kovin epäinhimillinen, ihminen haluaa loistaa itse. Opona ajattelen olevani kuin Johannes, tehtäväni on johdattaa nuorta sellaiselle tielle, jolla hän voi loistaa. Peruskoulun päättyessä opo siirtyy syrjään ja nuori jatkaa toivottavasti kohti omaa tehtäväänsä. Olen onnellinen aina, kun kuulen jonkun entisen oppilaani loistavan omassa elämässään.

Johannes Kastaja eli toisia, ei itseään varten. Tällainen toisten edestä uhrautuminen ei ole nykymaailmassa ollenkaan muotia. Elämme aikaa, jolloin pitäisi keskittyä oman elämän asioihin, itsestä huolehtimiseen ja omaan hyvään oloon. Itsestään on hyvä huolehtia ja usein on niin, että jos ei pidä kiinni oikeuksistaan, niin toiset pitävät huolen siitä, että niitä oikeuksia ei ole. Silti uskon, että sitä toisten puolesta uhrautuvaa elämäntapaa tämä aika kaipaa. Jospa joskus unohtaisin sen, mitä minä haluan ja kysyisin kaverilta, mitä hän haluaa. En halua täyttää elämääni itsekkyydellä. Haluaisin todella oppia ajattelemaan itseäni ja samalla elämään toisten hyväksi.

Juhannuksen sanoma ei ole täynnä auringonpaistetta ja luonnon kauneutta, sillä Johannes Kastaja kuoli mestaamalla. Sen me ihmiset osaamme, vaatia päitä vadille. Jokaiseen tilanteeseen pitää löytyä syyllinen ja se syyllinen on aina joku toinen. Kun koulunkäynti ei suju, oppilaat ja vanhemmat syyttävät opettajia, opettajat syyttävät oppilaita ja vanhempia, yhteiskunta syyttää koulua ja koulu syyttää yhteiskuntaa, kierre on loputon. Epäkohtien näkeminen ja virheiden korjaaminen on eri asia kuin jatkuva syyllisten etsiminen. Tärkeämpää kuin päiden saaminen vadille on keskittyä ratkaisemaan ongelmat ja mennä eteenpäin. Ja syyllisen voi myös armahtaa syyttämisen sijaan.

Miksi opo kirjoittaa saarnan, hommahan kuuluu papeille ja suutari pysyköön lestissään. Opona toivon, että nuoret saavat kaikilta elämänsä aikuisilta ohjausta, tukea, kannustusta ja rakkautta. Kovin on köyhät eväät, jos ne tulevat pelkästään koulusta. Eiköhän sama päde myös uskon suhteen. Kovin heikoilla on sellainen kirkko, jossa vain papit saavat puhua. Kirjoitin saarnan, koska juhannuksen evankeliumi herätti minussa ajatuksia. Aina ei tarvitse kysyä lupaa, joskus voi vain toimia.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Laskun maksaa aina joku, kyse on vain siitä, kenen rahoilla eletään.

Vuosituhannen vaihteessa Lasten Keskus julkaisi kirjan ”Tulevaisuuden maa”. Kirjassa on tarina, jossa pieni lapsi miettii, mitä tarkoittaa sana ilmainen. Hän innostuu kysymään jokaisesta näkemästään asiasta: ”Onko tämä ilmainen?”

Uutta vuosituhatta on kulunut 20 vuotta ja julkisessa keskustelussa esiintyy usein sana ilmainen. Puhutaan ilmaisesta varhaiskasvatuksesta, ilmaisista harrastusmahdollisuuksista, ilmaisesta ehkäisystä, ilmaisesta toisen asteen koulutuksesta, ilmaisesta aamupuurosta kouluissa jne. Uusia ilmaisia palveluita mietitään maassa, jossa jo ennestään niitä on paljon.

Tämä julkinen keskustelu on tuonut mieleeni tuon 20 vuotta vanhan tarinan. Mitä tarkoittaa se, että jokin asia on ilmainen. Olen elämäni aikana maksanut kaikista edellä mainituista asioista. Eivät ne siis ole ilmaisia.

Edellisten lisäksi vanhempani ovat maksaneet myös minun kouluruokailustani, -matkoistani, -kirjoistani, he maksoivat lukukausimaksuni, harrastukseni ja monta muuta asiaa. Eivät ne olleet ilmaisia.

Kaikilla ei ollut varaa maksulliseen keskikouluun, joten heille tarjottiin mahdollisuutta vapaaoppilaspaikkoihin. Nykyisin ajatus on käännetty toisinpäin, jos jollakin ei ole varaa, niin asia tehdään kaikille ilmaiseksi. Koska kaikki lapset eivät saa kotona aamupuuroa, niin kunnan tehtävä on kustantaa se jokaiselle.

Tällä laskutavalla kunta saa jatkuvasti maksettavakseen uusia ja isoja laskuja. Se maksaa sellaisista asioista, joista suuri osa ihmisistä kykenisi maksamaan itse. Olisiko tuo vapaaoppilaspaikka-ajattelu niin huono idea?

Sana ilmainen johtaa meidät harhaan, sillä se saa ihmiset kuvittelemaan, että kunnilla on oikeasti jotain ilmaista jaettavaa. Tässä maailmassa ei ole mitään ilmaista, joku maksaa aina kustannukset.

Sana ilmainen saa ihmiset myös kuvittelemaan, että asioista ei tarvitse itse kantaa vastuuta. Ilmaisen kouluaterian voi jättää syömättä ja kouluterveyskyselyn mukaan 37 % (valtakunnallinen tulos) oppilaista tekee niin. Vanhempien maksaman aterian söin joka koulupäivä, koska heidän antamansa raha meni siihen eikä ollut rahaa ostaa muuta.

Tarinan mukaan ilmaisia ovat sellaiset asiat, joiden kohdalla vastaanottaja voi vain sanoa ”kiitos”. Osaammeko sanoa kiitos kaikesta siitä, jonka maksaja on joku toinen kuin minä itse?

Eivätkä ne kiistellyt kiky- tunnitkaan ole ilmaisia, sillä niissä työntekijä maksaa tuntipalkkansa verran työnantajalle työnilosta. Palkanmaksu on käännetty päälaelleen, työnantajan sijaan maksaja on työntekijä. Osaako työnantaja sanoa työntekijöilleen ”kiitos”?

"Voisit purkaa itse sitä lattiaa valmiiksi:" sanoi remonttimies miehelleni hänen sopiessaan talomme lattiaremontista.

"Pystytät sen varmaan itse:" sanoi tuttavamies miehelleni, kun kerroimme hänelle tilaamastamme ekokäymälästä.

Vaikka elämme tasa-arvon aikaa, yleinen käsitys tuntuu olevan, että jokainen mies osaa, haluaa ja ehtii rakentaa tai remontoida itse kaiken mahdollisen, mitä omakotitalossa tai mökillä pitää tehdä. Yleinen käsitys tuntuu myös olevan, että jokainen mies omistaa kaikki mahdolliset pelit ja vehkeet näitä rakennus- ja remonttihommia varten. Ja tietenkin se mies on terve ja hyväkuntoinen, sillä miesten työt vaativat fyysistä kuntoa.

Ja samalla, kun mies hoitaa remontit ja rakentamiset, se käy töissä, hoitaa lapset ja kotityöt, on hellä ja huomaavainen puoliso.

Me naiset vaadimme miehiltä paljon. Unelmien miehen pitää olla hyväpalkkainen, hyvännäköinen, hyväkuntoinen, hallita sekä perinteiset miesten työt ja naisten työt, lista on loputon. On siinä selviämistä yhdelle ihmiselle. Jos ei selviä, joutuu viikonloppuisien leiriin.

Miehet vaativat paljon myös toinen toisiltaan. He saavat kilpailun aikaiseksi joka asiasta ja surkeaa on sillä, joka tässä kilpailussa ei jaksa tai pärjää. Sen sijaan, että keskustelisivat keskenään siitä, miltä elämä tuntuu, he kehuvat toisilleen saavutuksillaan urheilussa, töissä, kaikessa mahdollisessa.

Työnantajat vaativat miehiltä paljon. Koko media huutaa nykyisin, kuinka suomalaiset ovat ahneita ja laiskoja työntekijöitä, sekä miehet että naiset. Pitäisi tehdä enemmän ja aina vain vanhemmaksi asti.

Ja pojat ovat aivan hukassa, eivät menesty koulussa, eivät jaksa armeijassa eivätkä pääse opiskelemaan korkea-asteelle. Pojat ja nuoret miehet jäävät täysin tyttöjen ja nuorten naisten jalkoihin.

Mikä ihme meihin nykyihmisiin on mennyt, kun mikään ei enää riitä. Naisille ei riitä tavallinen mies, työnantajille ei riitä tavallinen työntekijä ja koulussa ei pärjää tavallinen poika, joka on kiinnostunut mopoista ja tytöistä enemmän kuin opettajan puheista.

Ei tämä maailma niin ihmeellinen paikka ole, että täällä pitäisi jokaisen miehen ylittää itsensä ja pärjätä kympin tytöille. Loppujen lopuksi ne bensantuoksuiset seiskan pojat saattavat pärjätä elämässä paremmin kuin ylistressaantuneet kympin tytöt.

Jos tavallinen mies tai tavallinen poika ei pärjää tässä maailmassa, niin onko vika miehessä vai yhteiskunnassa. Minun mielestäni yhteiskunnassa, sillä niin hyviä puolisoita, isiä tai työntekijöitä en muista nähneeni lapsuudessani tai nuoruudessani, kuin mitä ovat tämän päivän nuoret miehet. Olisiko jo aika myös kehua heitä.

Jälleen uusi tapa ostaa junalippu

Alakouluikäinen poika istuu suomalaisen peruskoulun ruokalassa. Hän pyörittelee kädessään perunaa, kasvojen ilme ja koko olemus kysyvät, että mikä ihme tämä on ja mitä tämän kanssa pitäisi tehdä.

Asia selviää katsellen vierustovereiden toimintaa. Koulumme lukuvuosi alkoi kiinalaisen ystävyyskoulun oppilaiden vierailulla ja tuo ihmettelevä ilme toistui jokaisena koulupäivänä ruokalassa.

Miltä tuntuu, kun asia pitäisi jotenkin hoitaa, mutta ei yhtään tiedä miten eikä ole yhteistä kieltä asian selvittämiseen?

Menneen kesän aikana olen kotimaan matkoilla tavannut useita ihmetteleviä turisteja. Miten ostetaan lippu rautatieasemalta, kun paikalla on pelkkiä automaatteja eikä yhtään virkailijaa, jolta kysyä neuvoa? Tai miten laitetaan matkatavarat säilytyslokeroon eikä edelleenkään ole yhtään työntekijää missään?

Ihmettely ja hukassa oleminen kuuluvat turistin elämään, mutta entä sitten, kun liikkuu kotimaassaan, asioi äidinkielellään ja on silti aivan hukassa. Turistien lisäksi olen neuvonut myös monia suomalaisia ja välillä ollut itsekin aivan hukassa.

VR uudisti lippuautomaattinsa aiheuttaen hämmennystä useille suomalaisille matkustajille. Otto-automaatit ovat muuttuneet Nosto-automaatteihin ja taas on pitänyt ihmetellä. Bensa-automaateillakaan ei aina tiedä, miten pitäisi toimia.

Pääkaupunkiseudun liikennejärjestelyt muuttuvat siihen tahtiin, ettei sinne kohta tee mieli matkustaa täältä maakunnista. Ennen saattoi sentään turvautua taksiin, mutta taksiuudistuksen jälkeen sekään turvakeino ei enää vakuuta. Olo on kuin turistilla, miten täällä pitäisi toimia.

Ja sitten on ne älypuhelimet. Kun on saanut puhelimeensa ladattua joukon erilaisia sovelluksia ja appseja, niin puhelin sanoo sopimuksensa irti ja uuden puhelimen hankkiminen sekoittaa sopivasti koko elämän muutamaksi päiväksi. Nykyisin kun ei mitään voi tehdä ilman älypuhelinta.

Samaan aikaan, kun puhutaan väestön vanhenemisesta, meille rakennetaan yhteiskuntaa, jossa pudotetaan surutta vanhat ihmiset kärryiltä. Miten ihmeessä selvitä kaikkien pin-koodien ja uudistuvien järjestelmien kanssa.

Ja kyllä tämä uudistusvimma aiheuttaa stressiä nuoremmissakin ihmisissä.

Koulun ruokalassa oli useita ihmisiä neuvomassa kiinalaisille vieraillemme, mitä perunalle pitää tehdä. Niin ei ole istuessa yksin kotikoneella maksamassa laskuja. Jos homma ei toimi, kukaan ei ole auttamassa, ainoa varma asia on, että velkojat kyllä ottavat omansa jollakin tavalla.

Lause ”uudistimme ja helpotimme palveluamme” merkitsee suomeksi, että vähän aikaa olet hukassa kuin kiinalainen turisti suomalaisessa ruokapöydässä. Rohkeasti vain veitsi ja haarukka käteen, eiköhän se siitä jotenkin selviä.

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Kategoriat