Kirjoitukset avainsanalla koulu

"Voisit purkaa itse sitä lattiaa valmiiksi:" sanoi remonttimies miehelleni hänen sopiessaan talomme lattiaremontista.

"Pystytät sen varmaan itse:" sanoi tuttavamies miehelleni, kun kerroimme hänelle tilaamastamme ekokäymälästä.

Vaikka elämme tasa-arvon aikaa, yleinen käsitys tuntuu olevan, että jokainen mies osaa, haluaa ja ehtii rakentaa tai remontoida itse kaiken mahdollisen, mitä omakotitalossa tai mökillä pitää tehdä. Yleinen käsitys tuntuu myös olevan, että jokainen mies omistaa kaikki mahdolliset pelit ja vehkeet näitä rakennus- ja remonttihommia varten. Ja tietenkin se mies on terve ja hyväkuntoinen, sillä miesten työt vaativat fyysistä kuntoa.

Ja samalla, kun mies hoitaa remontit ja rakentamiset, se käy töissä, hoitaa lapset ja kotityöt, on hellä ja huomaavainen puoliso.

Me naiset vaadimme miehiltä paljon. Unelmien miehen pitää olla hyväpalkkainen, hyvännäköinen, hyväkuntoinen, hallita sekä perinteiset miesten työt ja naisten työt, lista on loputon. On siinä selviämistä yhdelle ihmiselle. Jos ei selviä, joutuu viikonloppuisien leiriin.

Miehet vaativat paljon myös toinen toisiltaan. He saavat kilpailun aikaiseksi joka asiasta ja surkeaa on sillä, joka tässä kilpailussa ei jaksa tai pärjää. Sen sijaan, että keskustelisivat keskenään siitä, miltä elämä tuntuu, he kehuvat toisilleen saavutuksillaan urheilussa, töissä, kaikessa mahdollisessa.

Työnantajat vaativat miehiltä paljon. Koko media huutaa nykyisin, kuinka suomalaiset ovat ahneita ja laiskoja työntekijöitä, sekä miehet että naiset. Pitäisi tehdä enemmän ja aina vain vanhemmaksi asti.

Ja pojat ovat aivan hukassa, eivät menesty koulussa, eivät jaksa armeijassa eivätkä pääse opiskelemaan korkea-asteelle. Pojat ja nuoret miehet jäävät täysin tyttöjen ja nuorten naisten jalkoihin.

Mikä ihme meihin nykyihmisiin on mennyt, kun mikään ei enää riitä. Naisille ei riitä tavallinen mies, työnantajille ei riitä tavallinen työntekijä ja koulussa ei pärjää tavallinen poika, joka on kiinnostunut mopoista ja tytöistä enemmän kuin opettajan puheista.

Ei tämä maailma niin ihmeellinen paikka ole, että täällä pitäisi jokaisen miehen ylittää itsensä ja pärjätä kympin tytöille. Loppujen lopuksi ne bensantuoksuiset seiskan pojat saattavat pärjätä elämässä paremmin kuin ylistressaantuneet kympin tytöt.

Jos tavallinen mies tai tavallinen poika ei pärjää tässä maailmassa, niin onko vika miehessä vai yhteiskunnassa. Minun mielestäni yhteiskunnassa, sillä niin hyviä puolisoita, isiä tai työntekijöitä en muista nähneeni lapsuudessani tai nuoruudessani, kuin mitä ovat tämän päivän nuoret miehet. Olisiko jo aika myös kehua heitä.

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jälleen uusi tapa ostaa junalippu

Alakouluikäinen poika istuu suomalaisen peruskoulun ruokalassa. Hän pyörittelee kädessään perunaa, kasvojen ilme ja koko olemus kysyvät, että mikä ihme tämä on ja mitä tämän kanssa pitäisi tehdä.

Asia selviää katsellen vierustovereiden toimintaa. Koulumme lukuvuosi alkoi kiinalaisen ystävyyskoulun oppilaiden vierailulla ja tuo ihmettelevä ilme toistui jokaisena koulupäivänä ruokalassa.

Miltä tuntuu, kun asia pitäisi jotenkin hoitaa, mutta ei yhtään tiedä miten eikä ole yhteistä kieltä asian selvittämiseen?

Menneen kesän aikana olen kotimaan matkoilla tavannut useita ihmetteleviä turisteja. Miten ostetaan lippu rautatieasemalta, kun paikalla on pelkkiä automaatteja eikä yhtään virkailijaa, jolta kysyä neuvoa? Tai miten laitetaan matkatavarat säilytyslokeroon eikä edelleenkään ole yhtään työntekijää missään?

Ihmettely ja hukassa oleminen kuuluvat turistin elämään, mutta entä sitten, kun liikkuu kotimaassaan, asioi äidinkielellään ja on silti aivan hukassa. Turistien lisäksi olen neuvonut myös monia suomalaisia ja välillä ollut itsekin aivan hukassa.

VR uudisti lippuautomaattinsa aiheuttaen hämmennystä useille suomalaisille matkustajille. Otto-automaatit ovat muuttuneet Nosto-automaatteihin ja taas on pitänyt ihmetellä. Bensa-automaateillakaan ei aina tiedä, miten pitäisi toimia.

Pääkaupunkiseudun liikennejärjestelyt muuttuvat siihen tahtiin, ettei sinne kohta tee mieli matkustaa täältä maakunnista. Ennen saattoi sentään turvautua taksiin, mutta taksiuudistuksen jälkeen sekään turvakeino ei enää vakuuta. Olo on kuin turistilla, miten täällä pitäisi toimia.

Ja sitten on ne älypuhelimet. Kun on saanut puhelimeensa ladattua joukon erilaisia sovelluksia ja appseja, niin puhelin sanoo sopimuksensa irti ja uuden puhelimen hankkiminen sekoittaa sopivasti koko elämän muutamaksi päiväksi. Nykyisin kun ei mitään voi tehdä ilman älypuhelinta.

Samaan aikaan, kun puhutaan väestön vanhenemisesta, meille rakennetaan yhteiskuntaa, jossa pudotetaan surutta vanhat ihmiset kärryiltä. Miten ihmeessä selvitä kaikkien pin-koodien ja uudistuvien järjestelmien kanssa.

Ja kyllä tämä uudistusvimma aiheuttaa stressiä nuoremmissakin ihmisissä.

Koulun ruokalassa oli useita ihmisiä neuvomassa kiinalaisille vieraillemme, mitä perunalle pitää tehdä. Niin ei ole istuessa yksin kotikoneella maksamassa laskuja. Jos homma ei toimi, kukaan ei ole auttamassa, ainoa varma asia on, että velkojat kyllä ottavat omansa jollakin tavalla.

Lause ”uudistimme ja helpotimme palveluamme” merkitsee suomeksi, että vähän aikaa olet hukassa kuin kiinalainen turisti suomalaisessa ruokapöydässä. Rohkeasti vain veitsi ja haarukka käteen, eiköhän se siitä jotenkin selviä.

Kommentit (0)

Kirjoittamalla voi sanoa paljon, jos osaa.

Istun tuijottaen tietokoneen näyttöä. Edessäni on kolme riviä tekstiä. Se sisältää yhden lauseen, joka ei ala isolla alkukirjaimella eikä pääty pisteeseen, sillä lauseessa ei ole yhtään välimerkkiä. Välimerkkien puuttumisen lisäksi lauseessa on yksi yhdyssanavirhe, kolme väärin kirjoitettua sanaa, ja asiasisältökin jää vähän kyseenalaiseksi. Tekstillä ei myöskään ole otsikkoa eikä siihen ole kirjoitettu tekijän nimeä. Tuijotan tekstiä epätoivoisena ja huokaan syvään. Onko tämä oppilastyö hyväksytty vai hylätty suoritus? Kuinka alas riman voi laskea?

Olen antanut oppilaille selkeät ohjeet tähän tehtävään. Tekstin pituuden pitäisi olla noin yhden sivun verran tietyllä fontilla ja rivivälillä. Kolmea riviä ei hyvällä tahdollakaan voi laskea yhdeksi sivuksi. Sisällön suhteen olin suunnitellut paljon eri vaihtoehtoja, jotta jokaiselle varmasti löytyisi jotakin kirjoitettavaa. Halutessaan tehtävän sai suorittaa myös piirtämällä tai tekemällä vaikka sarjakuvan. Aikaakin oli kahden oppitunnin verran, kotona ei tarvinnut tehdä mitään. Mutta ei auta, tässä oli tulos.

Sain luettavakseni monta todella hyvää tekstiä. Sain luettavakseni myös aivan liian monta, aivan liian surkeaa tekstiä. Niin surkeaa, että jos tekijä olisi vähänkään viitsinyt nähdä vaivaa, hän olisi pystynyt parempaan. Tai jos tekijää olisi edes vähän hävettänyt, hän ei olisi palauttanut tekstiään opettajan luettavaksi.

Katsellessani tietokoneen näyttöä sanat ”saman lainen, tieteelinen ja taitteellinen” suorastaan hyppivät silmilleni ja mietin, mitä ne minulle kertovat. Ne kertovat, että yhdeksänvuotisen, ilmaisen peruskoulun viimeisenä keväänä nuori arvostaa saamaansa koulutusta niin vähän, että tämä riittää näytöksi kirjallisesta osaamisesta. Yhtä vähän hän arvostaa minua opettajana, koska ei halua näyttää minulle parasta osaamistaan, oikeastaan hän ei halua näyttää minkäänlaista osaamista. Tai sitten hän ei arvosta opoa oppiaineena, koska siitä ei anneta arvosanaa todistukseen. Joka tapauksessa sanat kertovat arvostuksen puutteesta.

Sanat voivat kertoa myös välinpitämättömyydestä. Vaatiessani kirjoitusvirheiden korjaamista saan vastaukseksi: ”Mitä väliä, ei tämä ole mikään äikän tunti.” Ei ole äikän tunti, mutta miksi kirjoittaa huonoa tekstiä, jos kerran pystyy parempaan. Miksi ei haluaisi näyttää parasta osaamistaan kaikilla tunneilla? Osaamistaan voisi näyttää ylpeänä kaikissa mahdollisissa tilanteissa.

Onko meidän länsimainen sivistyksemme tullut vaiheeseen, jolloin osaamisella ja viisaudella ei ole enää merkitystä? Olemmeko tulleet vaiheeseen, jolloin enemmistön ääni ratkaisee, vaikka enemmistö ei edes tiedä, mitä huutaa? Asiantuntijoiden ääni hukkuu suuren metelin alle. Jos tyhmyys ja viisaus, sivistys ja sivistymättömyys ovat saman arvoisia, meidän kulttuurimme on tuhon tiellä. Toivoisin, että tyhmyyden ja osaamattomuuden esille tuominen edelleen edes vähän hävettäisi.

Mitä teen? Annan tästä tekstistä hyväksytyn merkinnän, koska se on ainakin tehty. Juuri tässä tilanteessa energiani ja aikani riittää vain niiden oppilaiden patistamiseen, jotka eivät ole kirjoittaneet edes kolmea riviä huonoa tekstiä. Syvä huokaus! Riman voi laskea olemattoman alas.

Kommentit (2)

Maija
Liittynyt15.10.2015
1/2 | 

Kysymys on siitä, että tekstin aikakausi on päättymässä. Yhä useammat kokevat, ettei kirjoittamista tarvita mihinkään, ja pian vain harvat osaavat enää lukea. Ohjeistukset halutaan videolla. Meidänkin aikuiset nuoret (alle 30) viestivät matkoiltaan jo ääniviesteillä ja videoilla, eivät kirjoittamalla, vaikka pari riviä riittäisi.  Laura Saarikoski kirjoitti tästä juuri Helsingin Sanomiin näin

Käyttäjä6039
Liittynyt25.10.2018

Luin tuon Saarikosken kirjoituksen ja siinä on paljon asiaa. Siinäkin puhutaan kevyestä sisällöstä ja käytetään siitä termiä "huttu". Hyväksymme koulussa hyvin monenlaisia suorituksia, tässäkin tehtävässä oli mahdollisuus tehdä se monella tavalla. Esimerkin oppilas oli kuitenkin valinnut tekstin. Oppilaat tekevät tosi hyviä videoita, muutamat piirtävät hienoja ja sisältörikkaita sarjakuvia, suurin osa valitsee tekstin. Ongelma on tässä tapauksessa mielestäni siinä, että se, mitä tehdään,  tehtäisiin ajatuksella ja niin hyvin, kuin osataan. Moni yrittää vain päästä mahdollisimman helpolla ja meidän koulujärjestelmämme hyväksyy sen.

Uskon kuitenkin, että kirjoitustaidolla on tulevaisuudessakin merkitystä.

Niittäminen on kovaa työtä ja vaatii taitoa.

Koulupäivän päätteeksi juttelin opettajanhuoneessa yhden työkaverin kanssa. Hänen työpäivänsä ei ollut sujunut parhaalla mahdollisella tavalla ja keskustelun lopuksi hän sanoi: ”Sitä minä vaan mietin, että miten olen tähän joutunut ja miten tästä voisi päästä pois?” Melkoinen kysymys akateemisen tutkinnon suorittaneelta kolmekymppiseltä opettajalta.

Melkein 40: n vuoden työuran teollisuudessa tehnyt mies kertoilee sairauksistaan ja vaivoistaan. Niska ja olkapäät ovat rappeutuneet, selkä on kipeä ja sydämessä on eteisvärinää. Keskustelu päättyy kysymykseen: ”Sitä minä vaan mietin, että miten jaksan tehdä töitä eläkeikään asti?” Kysymys on pelottava, entä sitten, jos ei jaksa.

Työelämänsä kaupan työntekijänä aloittanut nuori aikuinen näyttää niskassaan olevia naarmuja ja mustelmia. Iltayön aikaan huumeissa ollut tupakka- ja olutvaras oli paljastuttuaan innostunut hakkaamaan paikalla olleita kahta työntekijää oluttölkeillä. ”Tämä on jo neljäs kerta, kun joudun kutsumaan vartijan ja poliisit kauppaan. Sitä minä vaan mietin, että ei tällaista työtä voi kauaa tehdä.”

Erityisoppilaiden integroiminen yleisopetuksen luokkiin, eläkeiän nostaminen ja kauppojen aukioloaikojen pidentäminen vaikuttavat konkreettisesti työntekijöiden arkielämään ja jaksamiseen. Sitä minä vaan mietin, että kiinnostaako se ketään.

Viimeisten viikkojen aikana olen lukenut ja kuullut mediasta useita hälyttäviä uutisia työelämästä. Sote-alojen työntekijöihin kohdistuva väkivalta on lisääntynyt, kolmivuorotyö uuvuttaa tekijänsä, lääkärit eivät halua tehdä yöpäivystyksiä, ylipitkät työviikot lisäävät masennusriskiä naisilla ja nuoret työntekijät sairastuvat työuupumukseen.

Nyt, kun työllisyys on lisääntynyt, eläkeikä noussut, palkankorotukset lähes jäädytetty ja kiky-tunnit tulleet osaksi työntekijöiden elämää, olisiko aika miettiä työikäisen väestön jaksamista. Kuka hoitaa lapset ja vanhukset, jos työikäiset ihmiset väsyvät ja masentuvat? Kuka maksaa ilmaisen varhaiskasvatuksen tai toisen asteen koulutuksen, jos veronmaksajat uupuvat?

Sadut päättyvät siihen, että he saavat toisensa ja elävät onnellisina elämänsä loppuun asti. Sadut ovat satuja, mutta voisiko työelämän suhteen tavoitteena olla onnellinen loppu.

Jospa työelämän saisi aloittaa onnellisella uutisella työpaikan saamisesta. Töitä saisi tehdä tyytyväisenä elämäntilanteensa, osaamisensa ja jaksamisensa mukaan. Työelämän päätteeksi voisi päästä eläkkeelle suhteellisen hyväkuntoisena ja ylpeänä hyvin suoritetusta työurasta. Sitä minä vaan toivon.

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Kategoriat