Kirjoitukset avainsanalla elämä

Kesä on kauneimmillaan, mutta aika ei pysähdy, vaan virtaa eteenpäin kuin joki.

Jalkapalloa, jalkapalloa ja vielä kerran jalkapalloa. Jos jalkapallo kiinnostaa, niin nyt sitä on tarjolla enemmän kuin riittävästi.

Kesä 2020 oli historiallinen, koska jalkapallon EM-kisat peruttiin koronapandemian takia. Kesä 2021 on historiallinen, koska Suomen joukkue on mukana EM-jalkapallokisoissa. Monelle suomalaiselle tämä historiallisuus on iso ja mieleenpainuva tapahtuma.

Suomen ensimmäinen peli näissä historiallisissa kisoissa oli myös historiallinen ja mieleenpainuva. Tanskan joukkueen Christian Eriksen sai sydänpysähdyksen ja kesken ottelun jalkapallo menetti pariksi tunniksi merkityksensä. Ihmisen henki on tärkeämpi kuin jalkapallo.

Jokainen päättyvä päivä luo historiaa. EM-kisat luovat eurooppalaista historiaa, Huuhkajat tekevät suomalaista jalkapallohistoriaa ja yksittäisen ihmisen kohdalla sattuvat tapahtumat luovat henkilökohtaista historiaa.

Henkilökohtainen historiamme rakentuu tapahtumista, jotka jakavat elämämme jaksoihin, joista puhumme sanoilla ennen ja jälkeen. Eri urheilulajien eri tasoisia kisoja tulee ja menee, jotain niistä jää mieleen ja paljon unohtuu.

Kun vakava sairastuminen osuu omaan henkilöhistoriaan, se ei unohdu. Sairastumisen jälkeen muistissa on viimeinen kesä ennen sairastumista ja sen jälkeen kesät sairauden kanssa. Kun suru läheisen menettämisestä osuu kohdalle, mieleen jää viimeinen kesä hänen kanssaan ja ensimmäinen kesä ilman häntä.

Sairaus ja kuolema tulevat elämään yllättäen. Pelikentälle kävelee terve mies ja sieltä kannetaan paareilla pois vakavasti sairas mies. Muut ihmiset jatkavat elämäänsä hiljaisen hetken jälkeen, sairastuneen ja hänen läheistensä kohdalla elämä on muuttunut pysyvästi.

Kesään liitetään useammin hyviä kuin elämää pysäyttäviä asioita. Hyvät tapahtumat suunnitellaan etukäteen, niitä odotetaan, niihin valmistaudutaan ja niiden vuosipäiviä juhlitaan ehkä koko loppuelämän ajan.

Moni häitään suunnitteleva pari siirsi vihkimisensä kesältä 2020 tähän kesään 2021. Vaikka emme edelleenkään ole voittaneet pandemiaa, voimme viettää tätä kesää vapaammin kuin edellistä kesää. Nyt on aika juhlia.

Monen parin kohdalla kesä jakaa oman elämänhistorian aikaan ennen avioliittoa ja sen jälkeen kertyviin aviovuosiin. Kesällä juhlitaan häitä ja kultahäitä ja monia muita hääpäiviä. Rakkauteen liittyviä kesämuistoja on hieno palautella mieleen.

Huuhkajien osallistuminen jalkapallon EM-kisoihin oli hieno, historiallinen tapahtuma, joka ei toivottavasti jäänyt vain historiaan vaan toistuu myös tulevissa kisoissa.  Se ei kuitenkaan ollut kulkemista voitosta voittoon, tappioita tuli enemmän kuin voittoja.

Niin on myös kesä 2021. Jollekin se on suuren onnen ja rakkauden kesä, toiselle surun ja yksinäisyyden kesä. Voitot ja tappiot vaihtelevat myös kesällä, molemmat siirtyvät omaan henkilökohtaiseen historiaan. Hyvää juhannusta 2021, se on nyt, ensi viikolla se on historiaa.

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
eVanhemmiten vauhti hidastuu ja välillä pitää pysähtyä vetämään henkeä, samalla näköalat laajenevat.

Usein sanotaan, että ikä on vain numero. Niinhän se on, mutta se on myös numero, joka kertoo paljon. Minun numeroni on 60, se tuli täyteen viime syksynä. Se on paljon suurempi numero kuin 20 ja siltä se myös tuntuu. Se on myös selvästi pienempi numero kuin 80, vaikka siitä minulla ei vielä ole kokemusta. Vanha tietää, miltä tuntuu olla nuori, mutta nuori ei tiedä, miltä tuntuu olla vanha, se selviää aikanaan.

Vuosikymmenet vierivät

Täyttäessäni 10 ja 20 vuotta, syntymäpäivä tuntui juhlalliselta tapahtumalta ja olin mielestäni saavuttanut jotain merkittävää. Siihen asti en ajatellut ikääntyväni, vaan kehittyväni ja tulevani koko ajan jotenkin tärkeämmäksi ihmiseksi. Ikääntyminen oli hyvä asia.

Sen jälkeen on ollut toisin. 30 vuotta häälyi edessä jonkinlaisena rajapyykkinä, johon mennessä olisi saavutettava jotain ammattiin valmistumisen, työelämän ja perheen perustamisen suhteen. Mitä enemmän ikävuosia kertyi ja kaikki nuo palikat eivät olleet kohdillaan, sitä uhkaavammalta 30- vuotissyntymäpäivä alkoi näyttää. Ikääntyminen ei enää ollutkaan ainoastaan hyvä asia.

Seuraavat vuosikymmenet, 40- ja 50- vuotispäivät sujahtivat ohi elämän tiimellyksessä ja päästiin kuudenkympin kynnykselle. 60 ikävuotta näyttäytyi edessä yhtä uhkaavalta kuin aikanaan 30 vuotta. Jotenkin sitä vain tajusi, että elämää on takana aika paljon ja edessä aina vain vähemmän. Ikääntyminen ei tuntunut enää ollenkaan hyvältä.

Elämä on vanhenemista ensimmäisestä elinpäivästä lähtien, pelkkää ikääntymistä alusta loppuun. Silti puhumme vanhenemisesta ikään kuin se alkaisi vasta jossain tietyssä iässä.

Kunnes menettää jotain

Ikääntyminen tuntuu hyvältä niin kauan, kun edessä on jotain, mitä kannattaa odottaa. Elämän alkupuoliskolla ikävuosien myötä saavuttaa jotain merkittävää, kunnes saavuttaa iän, jolloin huomaa menettävänsä jotain merkittävää.

Mitä enemmän ikävuosia kertyy, sitä enemmän kertyy menetettyjä asioita. Ja moni niistä asioista on menetetty lopullisesti. Vanheneminen on luopumista ja uusiin elämänvaiheisiin sopeutumista.

Tyhjä pesä

Nuorena haaveilin tulevani äidiksi 25- vuotiaana. En tullut eikä silloin ollut näköpiirissä edes sopivaa isäehdokasta. Siirsin tavoitetta viisi vuotta eteenpäin. Täyttäessäni 30 vuotta isäehdokas oli löytynyt ja ensimmäinen lapsi syntymäisillään.

Esitellessäni pienokaistani työkavereilleni eräs heistä sanoi: ”Aika kuluu niin nopeaan, että et huomaakaan, kun tämä lapsi lähtee kouluun.” Silloin se tuntui kaukaiselta ajatukselta, mutta niinhän siinä kävi. Lapsi meni kouluun, sitten sinne meni myös toinen ja kolmas lapsi.

Ja yllättävän nopeasti lapsi lähti maailmalle, niin myös toinen ja kolmas. Koti, joka oli ollut täynnä elämää, olikin tyhjä. Meidän lapsiperhe-elämämme oli lopullisesti takana.

Emme ehtineet miettiä, miten selviämme tyhjän pesän kriisistä tai miten käytämme lisääntyvän vapaa-ajan. Perhe-elämän tilalle tuli parantumaton sydänlihassairaus, joka täytti meidän tyhjän kotimme. Meistä ei tullut vain vanha pari, jonka lapset ovat lähteneet maailmalle, vaan meistä tuli sairas, vanha pari. Menetimme kerralla paljon ja tunsimme yht´äkkiä siirtyneemme keski-iästä vanhuuteen. Mihin jäi rauhallinen ikääntyminen?

Sitten joskus eläkkeellä

Vanhenemiseen liittyy myös hyviä asioita, ainakin yksi. Kukapa ei olisi joskus miettinyt, mitä tekee sitten joskus, kun ei ole enää työelämässä. Kun ikää kertyy riittävästi, pääsee eläkkeelle ja voi tehdä kaikkea sitä, mitä ei ole työvuosina ehtinyt. Mielessä pyörii ajatus, nyt ei ole aikaa, mutta sitten joskus eläkkeellä.

Meilläkin oli haaveemme, sitten joskus, kun olemme eläkkeellä, vietämme enemmän aikaa Lapissa, mieheni kotiseudulla. Lunastamme itsellemme hänen kotitalonsa, kunnostamme sen ja vietämme siellä puolet vuodesta. Lapin kodistamme teemme vaellusmatkoja tunturiseuduille, patikoimme, marjastamme ja kalastamme. Se oli meidän eläkeunelmamme.

Toisin kävi. Eläkevuodet tulivatkin vastaan nopeutetussa aikataulussa ja työkyvyttömyyseläkkeen muodossa. Samaan aikaan, kun ryhdyimme toteuttamaan unelmaamme, alkoi miehen terveys reistailla. Työkyvyttömyyseläke ei kuulunut suunnitelmiimme eikä se ollut mikään juhlallinen tapahtuma siirtyä pois työelämästä.

Saavutimme unelmamme, miehen kotitalo Lapissa on meidän. Meidän on myös miehen menetetty terveys. Viettäessämme ensimmäistä kesäämme kesäasunnossamme totesimme, että vaellusreissut taitavat jäädä suunniteltua lyhyemmiksi. Talon remonttihommatkin täytyisi jättää ammattimiesten hoidettavaksi ja heidän käyttämistään rajoittaisi odotettua pienemmäksi jäävä eläke. Lapissa olemistamme säätelevät myös säännölliset ja yllättävät sairaalareissut. Ikääntymisen myötä elämässä lisääntyvät asiat, joita ei voi itse valita, ne täytyy vain hyväksyä.

Meistä tuli vanhoja

Sairaus toi elämäämme vanhuuteen liittyviä asioita ennen aikojaan. Sairaalareissuilla olemme huomanneet, että huonekaverit ovat yleensä noin 20 vuotta miestäni vanhempia. Hän jakaa elämässään samoja asioita näiden reilusti itseään vanhempien ihmisten kanssa. Ja minä vierailen osastolla reilusti itseäni vanhempien puolisoiden kanssa. Tulen osastolle työpäivän päätteeksi, toiset vierailijat ovat eläkeläisiä.

Emme jaa oman ikäluokkamme arkipäivää, vaan olemme hypänneet vanhempiemme ikäluokkaan. Sydänongelmista kärsivä isäni on miestäni paremmassa kunnossa. Isäni ollessa meidän iässämme, hän juoksi maratoneja, mieheni tekee muutaman kilometrin pituisia kävelylenkkejä. Sairauden myötä hyppäsimme kokemusmaailmassamme kahden ikävuosikymmenen yli.

Sairaudet ja vanhuus kuuluvat usein yhteen. Iän mukanaan tuomat fyysiset vaivat ja sairaudet lisääntyvät vähitellen. Toisin käy vakavaan sairauteen sairastumisen kanssa, se putoaa elämääsi kuin pommi. Pommin pudottua ja ensi säikähdyksestä selvittyäsi ryhdyt vain jotenkin raivaamaan tietäsi eteenpäin sairauden maailmassa. Vanhuuteen ehtii valmistautua ja siirtyä yhdessä toisten ikätovereiden kanssa. Vakavaan sairauteen sukelletaan kerralla syvään veteen ja ikätoverit jäävät rannalle jatkamaan omaa elämäänsä.

Vanhana arvokas

Miehen sairastumisen myötä myös minä aloin tuntea itseni vanhaksi. Täyttäessäni 60 vuotta viime vuonna koronarajoitusten keskellä tunsin itseni vanhemmaksi kuin suurin osa ikätovereistani. Samalla olen huomannut, että ei tämä vanhenevan ihmisen elämä välttämättä ole huonoa elämää.

Olen tulossa vanhaksi aikana, jolloin vanhuutta ei kunnioiteta. Tämä maailma on nuoruutta, kauneutta ja terveyttä korostava maailma. Kukapa haluaisi olla vanha ja sairas. Mitä vanhemmaksi elää, sitä varmemmin vanhuus ja sairaus tulevat tutuiksi jokaiselle.

Minä olen edelleen minä, vaikka ikää on kertynyt ja elämässä on välillä satanut lunta tupaan oikein kinoskaupalla. Sama ihminen minä silti olen kuin lapsena, nuorena tai keski-ikäisenä. Minulla on edelleen se elämä, jonka sain syntyessäni tähän maailmaan noin 60 vuotta sitten. Ikä tai sairaus, vaikeat elämänkokemukset eivät vie ihmisarvoa.

Elämän rikkaus muodostuu juuri siitä, että meitä on tällä maapallolla eri ikäisiä ihmisiä. Kuka jaksaisi elää maailmassa, joka olisi täynnä nuoria ja tehokkaita ihmisiä. Heillä on paikkansa, mutta paikkansa on myös meillä vanhemmilla, jotka olemme jo nähneet elämää vähän laajemmin ja syvemmin. Ilman meidän kokemustamme nuoret ikäluokat olisivat monessa asiassa kovin yksin.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän arvostan minua vanhempia sukupolvia. He ovat näyttäneet minulle tien, miten elämässä selviää silloin, kun omat suunnitelmat eivät toteudu, vauhti hidastuu ja voimat vähenevät. Nuoruudessa on ulkoista kauneutta, vanhenemisessa on jotain salattua ja sisäistä kauneutta, jotain, joka kannattaa jättää perinnöksi tuleville sukupolville.

Kommentit (2)

Kun lapsuuskoti alkaa näyttää rapistuneelta, ei omakaan jaksaminen ole samaa kuin nuorena. Työelämässä pitäisi kuitenkin pysyä.

”Onkohan minulle tässä firmassa tulevaisuutta?” Ikätoverini kertoi esittäneensä tuon kysymyksen useasti työnantajalleen ja saaneensa joka kerta myönteisen vastauksen. Vaikka työnantaja vakuuttaa, että on sinulla tulevaisuutta, se ei silti tunnu siltä.

Miksi ei? Jos asioista neuvotellaan vain nuorempien työntekijöiden kanssa ja uudet työtehtävät annetaan heille. Vanha työntekijä saa tehtäväkseen sen, mitä muilta jää.

”Työnantaja esitteli minulle uuden työntekijän ja kertoi, että tässä on sitten sinun seuraajasi, jonka saat opettaa talon tavoille.” Näin kertoi toinen ikätoverini. Ikää on yli 60, mutta työvuosia ja -haluja olisi vielä jäljellä ja silti mieleen hiipii epäilys, aiotaankohan minut piankin siirtää syrjään.

Toinen ikätoverini kertoo, että työnantaja ehdotti hänelle hienovaraisesti siirtymistä eläkeputkeen. Se nuori kaveri, jonka tutorina hän on toiminut pari vuotta, on nyt valmis siirtymään puikkoihin eikä vanhaa enää tarvita. Jos irtisanoutuisit itse, kun meidän firmassa ei ole tapana antaa potkuja.

Menneen kesän aikana olen kuullut ystäviltäni melko monta karua tarinaa työelämästä. Me, joiden ikä alkaa kuutosella, emme enää ole työmarkkinoiden priimaa ja moni on saanut todeta sen käytännössä.

Näiden työelämän tosikertomusten rinnalla valtakunnan tasolla on jälleen kerran nostettu esille ehdotus työuran pidentämisestä ja ikääntyvien ihmisten pitämisestä työelämässä mahdollisimman pitkään. Olemme samaan aikaan korvaamattomia ja tarpeettomia. Osaamme paljon ja silti olemme putoamassa kelkasta.

Olisikohan aika kuunnella meitä työelämän konkareita. Emme me ole yksi ja yhtenäinen joukko. Meillä on jokaisella oma työhistoriamme, elämäntilanteemme, terveytemme tai sairautemme. Osaamme jo itse kertoa, mitä jaksamme ja mihin kykenemme, jos vain joku kuuntelisi.

Me olemme työelämän priimaa. Samalla, kun vauhti hidastuu, osaamme nähdä tehokkuuden ja nopeuden lisäksi muitakin arvoja. Emme ehkä pysy nuorempien tahdissa, mutta työn sisällön ja laadun suhteen meillä on paljon annettavaa.

Ja jos joku meistä kokee, että nyt on aika tehdä elämässä jotain muutakin, kuin pyöriä tehoyhteiskunnan rattaissa, niin sekin on arvokasta. Ehkä meidän paikkamme olisikin jo lastenlasten tai omien vanhempien hoitajina, heille saattaisimme olla korvaamaton apu.

Olisiko jo aika kysyä, mikä on tämän elämän tarkoitus. Siksikö minä täällä maan päällä pyörin, että talous pyörii. Ja kun olen antanut kaikkeni talouden rattaisiin, niin mitä sitten.

En ole korvaamaton enkä tarpeeton. Sen olen oppinut, että ei nuorikaan ole korvaamaton eikä tarpeeton. Mutta jokaisen elämä on korvaamaton ja siksi tämän elämän tarkoitusta kannattaa kysyä muualtakin kuin talousguruilta.

Kommentit (0)

Sateisen talven jälkeen pajunkissat aukeavat lammessa.

Ensin oli talvi, jota ei koskaan tullut, sitten tuli kevät, joka yllätti monella tavalla ja edessä on kesä, jota ei oikein osaa odottaa eikä ainakaan suunnitella. Jotenkin vain koko elämä on heittänyt kuperkeikkaa eikä kukaan tiedä, miten tästä keikauksesta selvitään.

Elämä on ennenkin heittänyt kuperkeikkaa ja keikauksen jälkeen jatkunut.

Ensin uutisoitiin koronakuolemia Kiinasta, sitten Italiasta, Espanjasta ja lopulta koko maailmasta, myös Suomesta. Kuolemasta on tullut jokapäiväinen puheenaihe, mutta ei se mikään uusi asia ole. Kun kuolema osuu lähelle, se pysäyttää ja muuttaa elämää, oli kuolinsyy korona tai joku muu.

Sairaustapauksia tilastoidaan päivittäin. Paljonko on sairastuneita, montako potilasta on sairaalahoidossa ja kuinka moni heistä on tehohoidossa. Kautta ihmiskunnan historian sairaudet ovat muuttaneet ihmisten elämäntilanteita, usein väliaikaisesti ja usein myös pysyvästi.

Yrittäjät menettävät tulonsa, työntekijöitä lomautetaan ja talous romahtaa. Monen ihmisen elämässä taloudelliset huolet ja suoranainen köyhyys ovat olleet osa jokapäiväistä elämää jo ennen koronaepidemiaa.

Suuri osa meistä viettää aikaansa kotona karanteenissa. Kodista on tullut monille ihmisille pelkkä nukkumispaikka vasta tällä vuosituhannella. Vuosisatojen ajan ihmisten elämä on keskittynyt kotipiiriin.

Koko elämä tuntuu nyt oudolta, mutta mikä tässä on niin outoa. Eihän tämä ole tuonut mitään uutta elämään ja kuitenkin kaikki on muuttunut.

Outoa on ilmiön laajuus. Me länsimaisen hyvinvoinnin keskellä elävät ihmiset olemme kehitelleet illuusion siitä, kuinka elämä on hallittavissamme. Olemme kuvitelleet olevamme turvassa ja nyt tämä kuvitelma on pettänyt.

Oman perheeni elämä on matkan varrella särkynyt kuolemantapausten, vakavien sairastumisten ja taloudellisten huolien takia. Usein on tuntunut siltä, että tästä emme selviä. Joka kerta ympäröivä yhteiskunta on jatkanut kulkuaan niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Tänä keväänä ympäröivä yhteiskunta ei jatka kulkuaan, vaan tilanne vaikuttaa jokaisen elämään. Tämä kriisi ei ole vain henkilökohtainen, vaan myös maailmanlaajuinen. Tämä maailmanlaajuinen poikkeustilanne on outoa.

Poikkeustila kestää aikansa, siitä selviäminen vie aikansa ja sen jälkeen elämä jatkuu. Jotain on todennäköisesti muuttunut, mutta uusi todellisuus saattaa olla parempaa kuin se, mitä meillä oli ennen tätä kevättä.

Uusi ja outo tilanne on pelottava, mutta vähitellen outous häviää, ihminen sopeutuu ja uskaltaa katsella elämää uudesta näkökulmasta. Ei elämää tarvitse suunnitella, sen voi vain ottaa vastaan päivä kerrallaan.

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Blogiarkisto

Kategoriat