Jätkänkynttilän sillalla.

Rivi Suomen lippuja liehuu vasten tasaisen harmaata taivasta. Ilma on kostea ja vähän viileä, mutta sopivalla vaatetuksella aivan riittävän lämmin. Alkukesän luonto on vehreimmillään, kauniin vihreät puut heiluvat hiljaisessa tuulessa ja sinisenä kimalteleva vesi virtaa rauhallisesti uomassaan. Rovaniemen Jätkänkynttilän sillalta voi nähdä, miten Ounasjoen ja Kemijoen haarat yhtyvät ja sillan alta virtaa Kemijoki koko komeudessaan. Kesäkuun neljäntenä päivänä Lapin luonto valmistautuu heräämään alkavaan kesään.

Seison Jätkänkynttilän sillalla odottamassa Puolustusvoimien lippujuhlan päivän ohimarssia. Yht’ äkkiä taivaalta kuuluu valtava jylinä. Niin valtava, että se tuntuu kurkussa ja on pakko laittaa kädet korville. Hetkeksi hiljenee ja kuuluu uusi jylinä. Katson taivaalle, mutta tasaisen harmaan pilvipeitteen takaa ei näy vilaustakaan äänen aiheuttajasta. Ilmavoimien hornetit siellä valmistautuvat tunnin päästä alkavaan lentonäytökseen.

Puolustusvoimien soittokunnan soittama marssimusiikki täyttää tienoon ja ohimarssi alkaa. Paljon komeaa katseltavaa marssii silmien edestä. Ohimarssin jälkeen pitäisi alkaa lentonäytös, mutta kaiuttimista kuulutetaan, että näytös on peruttu liian matalalla olevan pilviverhon takia.

Nostan taas katseeni taivaalle ja tutuksi tullut haikeus hiipii mieleen. Tuo matalalla liikkuva tasainen pilviverho on kuin minun elämäni. Pilvet kerääntyivät elämäni taivaalle vähitellen. Tässä samassa kaupungissa, kesän ollessa kauneimmillaan kolme vuotta sitten tuo pilviverho lopulta peitti koko taivaan. Siinä ne pilvet ovat edelleen. Siinä ne myös tulevat pysymään. Taivas ei tule enää loistamaan täysin sinisenä ja pilvettömänä.

Miehen vakava sairastuminen toi nuo pilvet taivaallemme. Silloin ne iskivät päälle kuin äkillinen ukkosrintama, jylinän ja salamoiden kanssa. Ukkonen on mennyt menojaan ja myrskypilvet ovat tasaantuneet harmaaksi pilviverhoksi. Enää ei jylise ja salamoi, nyt elämme myrskyn jälkeistä elämää.

On paljon asioita, joita odotimme ja joita olisimme halunneet tehdä, mutta jotka on elämästämme peruttu matalalla olevan pilviverhon takia. Hornettien ääni kuuluu ja tiedämme auringon paistavan pilviverhon toisella puolella, me seisomme tukevasti tämän pilviverhon alla.

Pilvien alla on paljon kaunista, on ne upeat joet, kesän kauneus, lintujen laulu, edessä oleva loma jne. Ei elämä ole ankeaa eikä surullista, se on vain välillä vähän haikeaa. Siinä sillalla seisoessani suurin kiitoksen aiheeni seisoo vieressäni saman sateenvarjon alla käsi olkapäälläni. Sade kestää hetken ja on taas poutaa. Suljen sateenvarjon, katson edessäni näkyvää kesäistä kaupunkia. Pilviverho ei hellitä, mutta saan olla aloittamassa kolmatta yhteistä Lapin kesää näiden pilvien alla. Taivas jylisee taas, hornetit jatkavat matkaansa. Niin jatkamme mekin, yhdessä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Hae blogista

Kategoriat