Kirjoitukset avainsanalla jouluevankeliumi

Rudolf Koivun lapset ja lumiukko

”Opettaja, opettaja! Saako Esa tulla meidän tunnille?”

”Kukas tämä Esa oikein on?”

”Se on Roopen kaveri eikä Roope halua tulla tunnille ilman sitä. Me luvataan, että Esa istuu ihan hiljaa eikä häiritse ketään.”

”Jos kerran lupaatte, niin tulkoon Esa tunnille.”

Jatkoin välituntivalvontaani kävellen koulun käytävillä vielä muutaman minuutin ennen syyslukukauden viimeisen opon tunnin alkua. Välitunnin päätyttyä menin luokkaan ja siellähän Esa istui Roopen vieressä etupulpetissa, hiljaa, niin kuin pojat olivat luvanneet, katsellen minua kauniilla silmillään ja suu hymyssä. Roope istui tyytyväisenä kaverinsa vieressä.

”Eikös minulla olekin kiva kaveri?”

Katselin edessäni istuvia kaveruksia ja sitten katsoin koko luokkaa ja mietin, mitä sanoisin.

”Kyllä, sinulla on tosi kiva kaveri, mutta tiedät kyllä, että Esa ei voi jäädä tänne tunnille. Esan paikka on ulkona.”

”Ei se voi olla ulkona, kun se ei saa olla siellä rauhassa.”

”Ymmärrän, mutta ei se voi olla myöskään täällä tunnilla. Lumiukon paikka on ulkona eikä luokkahuoneessa pulpetin äärellä. Sille käy huonosti sisällä. Viethän Esan ulos.”

Roope nosti hellästi Esan syliinsä ja lähti kävelemään ulos luokasta surullisen näköisenä. Kului jonkin aikaa, ennen kuin Roope tuli takaisin luokkaan. Pian hänen tultuaan oveen koputettiin ja oven aukaisi vihainen rehtori.

”Roope, miksi ihmeessä sinä toit lunta sisälle kouluun!”

Rehtori huusi vihaisena luokan ovella ja minä kurkistin ovelta koulun käytävälle. Näin ylempiluokkalaisen Simon lapioivan käytävältä lunta roskikseen. Hetkessä ymmärsin, että lumikasa oli se, mitä Esasta oli jäljellä. Kävelin takaisin luokan eteen rehtorin huutaessa pää punaisena, yht´äkkiä rehtorin ääni vaimeni ja korvissani alkoi soida jouluvirsi.

”Enkeli taivaan lausui näin, miks´hämmästyitte säikähtäin…”

Katsoin edessäni istuvaa luokkaa ja oppilaiden paikoilla istui joukko paimenia. He olivat keskellä arkista työtään, pelkojaan, huoliaan ja monenlaisia vaikeita elämäntilanteitaan. Katsoin Roopea ja näin silmissäni Jeesuksen äidin Marian miettimässä, miksi hänen lapsensa ei kelvannut tähän maailmaan. Näin silmissäni enkelin, joka sanoi, että älkää pelätkö. Näky hävisi yhtä pian kuin oli tullutkin, mutta jotain peruuttamatonta oli tapahtunut sydämessäni, jouluevankeliumi oli alkanut elämään. 

”Miksi ihmeessä et jättänyt sitä lumiukkoa ulos, pitäisihän se tajuta, että lunta ei tuoda sisälle kouluun.”

Roope istui edessäni silmät kyynelissä sanomatta sanaakaan. Sen sijaan Aaro vastasi luokan perältä, että se olisi kuitenkin rikottu siellä ulkona ja nyt Simo potkaisi sen koulun käytävälle.

Rehtori katsoi ensin Aaroa ja sitten Roopea, näki kyyneleet Roopen silmissä ja minä näin silmissäni, kuinka kiukku väistyi ja ystävällinen hymy levisi rehtorin kasvoille. Kerroin rehtorille Esan tarinan, kuinka hieno lumiukko Esa oli ollut ja kuinka ylpeä Roope oli ollut kaveristaan.

”Anteeksi pojat, olen pahoillani Esan puolesta. Simo saa tulla pyytämään anteeksi sitä, että rikkoi Esan. Käyn katsomassa koulun turvakameroista, jos siellä on kuva Esasta, niin tulostan sen sinulle.”

Tunnin päätyttyä rehtori kutsui Roopen luokseen. Hän oli tulostanut turvakameran tallenteesta kuvan, jossa Roope kävelee koulun käytävällä Esa sylissään. Kuva toi joulun Roopelle ja koko tapaus toi jouluevankeliumin minun sydämeeni. Tähän maailmaan, jossa moni hyvä asia rikotaan, on syntynyt Vapahtaja.

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Kategoriat