Kirjoitukset avainsanalla korona

Leskenlehti - ilo keväästä vai suru yksin jäämisestä.

Oli tiistaipäivä 50 vuotta sitten. Odotin kovasti koulupäivän päättymistä, sillä tiistaisin tuli radiosta lasten tiistaisoitto, jonka kuunteleminen oli yksi viikon kohokohtia. Ohjelma tuli päivällä, mutta isä nauhoitti sen radiosta magnetofoninauhalle ja koulun jälkeen kuuntelimme sen yhdessä pikkusiskon kanssa. Viikon aikana kuuntelimme ohjelman moneen kertaan, kunnes seuraavana tiistaina tuli uusi tiistaisoitto. Oi, miten ihania lapsuusmuistoja.

Tuona kyseisenä tiistaina olin juuri kuunnellut tiistaisoiton, kun isä ja äiti tulivat olohuoneeseen ja sanoivat, että heillä olisi asiaa. Ja se asia oli: ”Eeva-täti on kuollut.” En muista, mitä sanoin, ehkä en mitään. Hetken kuluttua kelasin magnetofoninauhaa taaksepäin, siellä oli laulu, jossa kerrottiin pienen hylkeenpoikasen kuolemasta. Kuuntelin laulun uudelleen ja uudelleen, lukuisia kertoja. Laulussa oli kohta, jossa sanottiin: ”…menetti henkensä rassu…”. Sanat jäivät soimaan ajatuksiini, Eeva-täti oli menettänyt henkensä. Ja sitten jostain tuli ajatus, en voi koskaan enää nauraa.

Tuosta päivästä on kauan, mutta edelleen muistan sen kuin eilisen päivän. Eeva-tädin muisto ei ole kuollut, elämäni kymmenen ensimmäisen vuoden aikana hän jätti sydämeeni lähtemättömän jäljen. Tietyllä tavalla ikävöin häntä edelleen, se ikävä on osa elämääni, mutta nauru ei kuollut. Olen nauranut usein ja paljon.

Tuo tiistaipäivä silloin kauan sitten tuli mieleeni tämän koronakriisin aikana kohdatessani jälleen yhden henkilökohtaisen elämän kriisin. Yksi ihminen on poistunut lähipiiristäni ja siskoni sanoi muutama päivä sitten sanat: ”Voinko enää koskaan olla onnellinen?” Ja hetken päästä: ”Poistuuko tämä tuska koskaan?”

Siskoni kysymyksiin ei ole vastausta. Näin pääsiäisen aikaan olisi helppo luetella kristillisiä lauseita ylösnousemuksesta, kuoleman voittamisesta ja riemullisesta jälleen näkemisestä kerran taivaassa. Hauta on tyhjä ja Jeesus on ylösnoussut, se on totta, mutta poistuuko tämä tuska koskaan. Pääsiäinen on ilosanoman juhla, mutta voinko minä koskaan enää nauraa. Isoja kysymyksiä ilman vastauksia.

Tämän pääsiäisen evankeliumi tuli kohdalleni kuunnellessani radiosta Horisontti-ohjelmaa. Ohjelman otsikkona oli ”onko pääsiäinen peruttu”. Yksi keskustelijoista oli ortodoksipappi ja lähihoitaja Lars Ahlbäck. Hän sanoi lauseen, joka kolahti: ”Trauman keskellä ei tarvita sanoja, vaan hoivaa ja huolenpitoa”.

Pahinta ei ole se, että ei ole sanoja, pahinta on se, että tämän koronaepidemian takia ei saa tavata ja surra yhdessä, ei saa halata, ei silittää päätä eikä lopulta mennä edes hautajaisiin. Miten osoittaa huolenpitoa, kun jokainen istuu omassa kodissaan ja välissä kulkee suljettu Uudenmaan raja.

Ei pääsiäistä ole peruttu. Mutta suruakaan ei ole peruttu. Pääsiäinen on juuri siksi, että meillä on suru ja tuska. Tämä suru ja tuska on tullut osaksi elämäämme, ei se lopu, mutta vähitellen se antaa tilaa uusille asioille. Tulee aika, jolloin sanoillakin on taas merkitystä, nyt olemme hoidon tarpeessa.

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sateisen talven jälkeen pajunkissat aukeavat lammessa.

Ensin oli talvi, jota ei koskaan tullut, sitten tuli kevät, joka yllätti monella tavalla ja edessä on kesä, jota ei oikein osaa odottaa eikä ainakaan suunnitella. Jotenkin vain koko elämä on heittänyt kuperkeikkaa eikä kukaan tiedä, miten tästä keikauksesta selvitään.

Elämä on ennenkin heittänyt kuperkeikkaa ja keikauksen jälkeen jatkunut.

Ensin uutisoitiin koronakuolemia Kiinasta, sitten Italiasta, Espanjasta ja lopulta koko maailmasta, myös Suomesta. Kuolemasta on tullut jokapäiväinen puheenaihe, mutta ei se mikään uusi asia ole. Kun kuolema osuu lähelle, se pysäyttää ja muuttaa elämää, oli kuolinsyy korona tai joku muu.

Sairaustapauksia tilastoidaan päivittäin. Paljonko on sairastuneita, montako potilasta on sairaalahoidossa ja kuinka moni heistä on tehohoidossa. Kautta ihmiskunnan historian sairaudet ovat muuttaneet ihmisten elämäntilanteita, usein väliaikaisesti ja usein myös pysyvästi.

Yrittäjät menettävät tulonsa, työntekijöitä lomautetaan ja talous romahtaa. Monen ihmisen elämässä taloudelliset huolet ja suoranainen köyhyys ovat olleet osa jokapäiväistä elämää jo ennen koronaepidemiaa.

Suuri osa meistä viettää aikaansa kotona karanteenissa. Kodista on tullut monille ihmisille pelkkä nukkumispaikka vasta tällä vuosituhannella. Vuosisatojen ajan ihmisten elämä on keskittynyt kotipiiriin.

Koko elämä tuntuu nyt oudolta, mutta mikä tässä on niin outoa. Eihän tämä ole tuonut mitään uutta elämään ja kuitenkin kaikki on muuttunut.

Outoa on ilmiön laajuus. Me länsimaisen hyvinvoinnin keskellä elävät ihmiset olemme kehitelleet illuusion siitä, kuinka elämä on hallittavissamme. Olemme kuvitelleet olevamme turvassa ja nyt tämä kuvitelma on pettänyt.

Oman perheeni elämä on matkan varrella särkynyt kuolemantapausten, vakavien sairastumisten ja taloudellisten huolien takia. Usein on tuntunut siltä, että tästä emme selviä. Joka kerta ympäröivä yhteiskunta on jatkanut kulkuaan niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Tänä keväänä ympäröivä yhteiskunta ei jatka kulkuaan, vaan tilanne vaikuttaa jokaisen elämään. Tämä kriisi ei ole vain henkilökohtainen, vaan myös maailmanlaajuinen. Tämä maailmanlaajuinen poikkeustilanne on outoa.

Poikkeustila kestää aikansa, siitä selviäminen vie aikansa ja sen jälkeen elämä jatkuu. Jotain on todennäköisesti muuttunut, mutta uusi todellisuus saattaa olla parempaa kuin se, mitä meillä oli ennen tätä kevättä.

Uusi ja outo tilanne on pelottava, mutta vähitellen outous häviää, ihminen sopeutuu ja uskaltaa katsella elämää uudesta näkökulmasta. Ei elämää tarvitse suunnitella, sen voi vain ottaa vastaan päivä kerrallaan.

Kommentit (0)

Jää kantaa, jos on tarpeeksi kevyt.

Päivän sana on ”peruttu”. Lähikaupan ilmoitustaululla on kaikkien tapahtumailmoitusten päälle vedetty vinosti tuo sana ”peruttu”. Tulee sellainen tunne, että koko elämä on peruttu ja tämän kaiken sai aikaan yksi pieni ja silmille näkymätön virus. Uhkaava ilmapiiri leijuu kaikkialla, vaikka mitään uhkaa ei ole silmin nähtävissä.

Sateisen ja harmaan talven jälkeen paistaa vihdoin aurinko, linnut laulavat ja kotipihan tulppaanit nostavat lehtiään nurmen alta. Elämää ei siis ole peruttu ja päätän lähteä pitkälle ja rauhalliselle kävelylenkille.

Astuessani kotiovesta kadulle, näen ensimmäisenä tutun eläkeläispariskunnan lähdössä sauvakävelylle. Hehän ovat täällä, vaikka tähän aikaan vuodesta heidän pitäisi olla Espanjassa. Jotain on siis muuttunut.

Tunnelma metsäpolulla on rauhallinen, ihmisiä on liikkeellä, mutta kenelläkään ei tunnu olevan kiire minnekään. Näen useita vanhempia pienten lastensa kanssa, jollakin on mukana pallo, toinen vanhempi keinuttaa lastaan ja kolmas tutkii lapsensa kanssa maahan pudonneita käpyjä. Kun on tottunut näkemään lapsia ulkoilemassa isoissa päiväkotiryhmissä huomioliivit päällään tai sitten vanhempiensa kanssa kauppakeskuksissa tai hoplopeissa, tämän päivän näky näyttää suorastaan idylliseltä. Näinhän sen kuuluisi olla.

Vastaan tulee myös muutama vanhempi kouluikäisen lapsen kanssa. Ehkä he ovat suorittamassa koulusta annettua liikunnan tehtävää. Olkoon mikä tahansa tehtävä, on hienoa seurata heidän yhteistä kävelyään ja puheensorinaansa. En muista nähneeni tällaista viime vuosina ja se näyttää hyvältä.

Välillä poikkean polulta lammen rantaan. Vesi on paikoitellen kevyessä jääpeitteessä ja paikoitellen sulana. Ihmisellä ei ole jäälle mitään asiaa, mutta sorsan se näyttää kantavan. Ja jos ei kanna, niin sorsa pistää uinniksi. Jos jää pettää, niin vesi kantaa, ajatus tuntuu rohkaisevalta tämän koronatilanteen keskellä.

Rauhallisesti kävelen korkean harjun päälle ja jään sinne hetkeksi seisomaan. Vanha mies on myös kävellyt kovan nousun ja pysähtyy kuvailemaan tunnelmiaan nousun jälkeen. Puhumme toisillemme huomioiden turvallisen välimatkan. Nyt on aikaa pysähtyä juttelemaan.

Kävelyn päätteeksi, vielä keskellä aurinkoista puistometsää aukaisen puhelimesta työporukan whatsupin. Siellä on 78 lukematonta viestiä ja lisää tulvii koko ajan. Opettajakollegat ovat aloittaneet tehokkaasti etäopetuksen. Viesteissä vilahtelevat kaikki mahdolliset koulun sähköiset oppimisalustat, joku toimii, joku tökkii, joku on ylikuormittunut jne.

Kävelyni aikana olen mielessäni käynyt läpi vallitsevan poikkeustilanteen. Kaikkialla leijuva uhkaava ilmapiiri ei enää hallitse ajatuksiani eikä elämää ole peruttu, se on vain vähän erilaista. En ole enää ylikuormittunut, hoitakoon digimaailma sen tehtävän. Elämä on tässä ja nyt.

Ehkä on hyvä aloittaa etäopetus tehokkaasti, mutta minä olen tyytyväinen omaan aloitukseeni. Tämä kävely oli kuin retriitti, nyt olen valmis siirtymään tähän poikkeustilanteeseen. Kovasti toivoisin, että olisimme valmiit oppimaan jotain tästä tilanteesta. Meidän tehtävämme ei ole ensisijaisesti suorittaa, vaan elää niin kauan kuin meille elämää annetaan.

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Kategoriat