Kirjoitukset avainsanalla Koulutus

Muutama vuosi ennen peruskoulu-uudistusta siirryin tästä Merikarvian Ylikylän kansakoulusta keskikouluun. Rakennus on sama, mutta kansakoulusta on tullut peruskoulu.

Kertoessani oppilailleni oppivelvollisuusiän noususta he kysyivät, onko se minusta hyvä vai huono asia. Sitä tuskin kukaan tietää. Joidenkin ihmisten mielestä se on hyvä ja joidenkin mielestä huono asia ja molemmilla osapuolilla on perustelut mielipiteelleen.

Edellinen suuri koulu-uudistus tehtiin 1970-luvulla. Peruskouluun siirtyminen aloitettiin vuonna 1972 Lapista ja vuoteen 1977 mennessä koko Suomessa oli siirrytty peruskouluun.

Peruskouluun siirtymisen tavoitteena oli turvata jokaiselle suomalaiselle ilmainen perusopetus. Siis sama tavoite kuin oppivelvollisuusiän nostolla. Nyt halutaan turvata jokaiselle suomalaiselle maksuton toisen asteen tutkinto.

Aika näyttää, onko nyt tehtävä uudistus hyvä vai huono asia. Aika on näyttänyt, että peruskoulu-uudistus oli hyvä asia. Ennen peruskoulua joidenkin lasten tie lukioon ja korkeakouluopintoihin oli suljettu jo 10-vuotiaana. Se ei ollut lapsen vaan vanhempien päätös.

Mutta peruskoulu-uudistus on myös laskenut oppimisen tasoa. Kun koulun on tarjottava jokaiselle mahdollisuus saada peruskoulun päättötodistus, riman täytyy olla sellaisella korkeudella, että jokainen kykenee sen ylittämään.

Siispä peruskoulussa oppilaita, jotka eivät joudu koko peruskouluaikana oikeasti opiskelemaan, peruskoulu on heille yksinkertaisesti liian helppo. Ja sitten meillä on oppilaita, jotka pääsevät peruskoulusta läpi täyttämättä juuri mitään oppimisen kriteereitä. Kaikille kaikkea eikä kenellekään kunnolla mitään.

Siirtyykö tämä riman laskeminen nyt toiselle asteelle? Miten käy tieteellisen tutkimuksen tasolle, jos lukiosta siirtyy korkeakouluun entistä heikompitasoisia opiskelijoita? Miten käy ammattitaidolle, jos ammatillisesta oppilaitoksesta siirtyy työmarkkinoille entistä työhaluttomampia työntekijöitä?

Uudistuksen jälkeenkin lukion tavoite on antaa hyvä pohja korkeakouluopintoihin. Saman opinto-oikeuden antaa myös ammatillinen oppilaitos. Sen lisäksi ammatillisista opinnoista pitäisi edelleenkin valmistua ammattitaitoisia työntekijöitä.

Ilman näitä tavoitteita koulutus menettää merkityksensä. Koulutuksen tavoitteena pitäisi edelleen olla antaa opiskelijoille tarpeellisia tietoja ja taitoja, ei pelkkiä mitäänsanomattomia tutkintopapereita. Töitä ei tehdä papereilla vaan taidoilla.

Peruskoulusta on tullut monille oppilaille pelkkä päivähoitopaikka. Toivottavasti tämä ilmiö ei siirry toisen asteen oppilaitoksiin. Aika näyttää, miten tässä käy.

Kannatan ehdottomasti tasa-arvoa ja sitä, että jokaisella suomalaisella on samat mahdollisuudet koulutukseen. Mutta tarvitseeko ne mahdollisuudet antaa niillekin ihmisille, jotka tietoisesti pilaavat omat ja siinä sivussa myös luokkakavereidensa mahdollisuudet opiskeluun?

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mummolassa kohtaavat eri sukupolvet.

Kuuntelin ja katselin tietokoneen näytöltä virtuaalista ammatillisen oppilaitoksen esittelyä. Nykyisinhän kaikki tapahtuu virtuaalisesti tietokoneen äärellä.

Oppilaitoksen edustajat esittelivät uudistuvaa sosiaali- ja terveydenhoitoalan perustutkintoa, siis tulevien lähihoitajien koulutusta. Alalle löytyy kyllä vuosittain hakijoita, mutta hakijat eivät ole kiinnostuneita ikääntyneiden hoitoon suuntautuvasta koulutusvaihtoehdosta.

Esittelyssä todettiin moneen kertaan, kuinka vanhukset ovat nuorten näkökulmasta katsottuna pelottavia. Nuoret eivät ole elämässään kohdanneet vanhuksia ja tuntemattomat asiat pelottavat. Tarvitaan siis pehmeä lasku hoitoalan opintoihin.

Olenhan minä sen omassakin opon työssäni huomannut, lastenhoito, päihde- ja mielenterveystyö sekä ensihoito kyllä kiinnostavat, ei vanhusten hoito. Tulevaisuudessa meillä on kuitenkin enemmän vanhuksia kuin lapsia.

Jotenkin tuo ajatus pelottavasta vanhuudesta pysäytti. Se pysäytti siksi, että puhuttaessa vanhuksista en näe silmissäni rumaa ja vastenmielistä olentoa, näen silmissäni vanhat vanhempani. He ovat minulle rakkaita ihmisiä, jotka ovat tulleet elämässään viimeiseen ikävaiheeseen.

Näen silmissäni myös omat edesmenneet isovanhempani ja monet vanhat ihmiset, jotka olivat ystäviäni nuoruudessa. Heidän esimerkkinsä avulla olen selvinnyt monista elämän karikoista.

Vanhuudessa on jotain todella kaunista ja samalla haurasta. Me tarvitsemme vanhuksiamme ja he tarvitsevat nuorempien apua ja hoitoa. Eivät nuoret, kauniit ja tehokkaat ihmiset ole sen arvokkaampia kuin vanhatkaan.

Vanhan ihmisen kehossa asuu sama ihminen, joka hän on ollut syntymästään asti. Hänen sisällään asuu lapsi, nuori, aikuinen ja vanhus, siis koko inhimillinen elämä. Hän ansaitsee hyvän hoidon ja arvokkaan elämän siinä missä lapset ja nuoretkin.

Ajatus pelottavasta vanhuudesta pysäytti myös siksi, että olen iässä, jolloin on jo helppo nähdä itsensäkin hoidettavana vanhuksena. Nuorena sitä kuvittelee, että vanhuus on jotain, joka ei kosketa minua, kunnes huomaa olevansa samanlainen kuolevainen ihminen kuin kaikki muutkin.

Ja siinä kuolevaisuudessa on myös asia, joka vanhuudessa pelottaa. Lapsista ja nuorista on helppo puhua, koska heillä on tulevaisuus edessään ja se tuntuu toiveikkaalta.

Mutta se tulevaisuuskin voi olla pelottava asia. Vanhuudessa on juuri siinä suuri vapautus, enää ei tarvitse yrittää ansaita mitään.

Vanhuus tulee nopeammin kuin mitä nuorena osasi kuvitella. Nykyaika tarjoaa meille paljon harhoja, joissa on helppo elää ja kuvitella olevansa jotenkin turvassa ja etuoikeutettu. Yksi harha on kuvitelma ikuisesta terveydestä ja nuoruudesta.

On hyvä, että oppilaitos pyrkii tarjoamaan nuorille pehmeän laskun vanhusten kohtaamiseen. Vielä pehmeämpi lasku olisi elää sellaisessa yhteisössä, jossa saisi lapsesta asti olla vanhojen ihmisten lähellä, ihan oikeasti eikä vain virtuaalisesti.

Kommentit (0)

Hän käveli sisään työhuoneeseeni ja ilmoitti asiansa hyvin päättäväisesti:

”Olen ajatellut, että en mene tettiin.”

TET, lyhenne sanoista työelämään tutustuminen kuuluu osana peruskoulun opetussuunnitelmaan ja jokaisen peruskoululaisen pitäisi suorittaa TET-jaksot saadakseen peruskoulun päättötodistuksen.

No, hän ei siis aio mennä tettiin, siinä pieni pähkinä opolle purtavaksi. Sinunhan kuuluu mennä tettiin, koska se kuuluu peruskoulun opetussuunnitelmaan. Ei OPS kiinnosta nuorta, joten huono perustelu, pitää sanoa jotain, mikä on lähellä hänen omaa elämäänsä.

Siispä sanon, että siellähän sinä voit tutustua erilaisiin työpaikkoihin ja siitä on hyötyä omaa työelämää ajatellen. Ei kelpaa. Hän ilmoittaa yhtä päättäväisesti:

”En aio mennä töihin.”

Aha, siis tällainen pähkinä purtavaksi. Tässä pähkinässä olisi purtavaa koko hallitukselle. Hän ei ole ensimmäinen nuori, joka on ilmoittanut minulle, ettei aio mennä töihin. Todennäköisesti hän ei ole viimeinenkään.

Siis taas yksi luuseri ja syrjäytynyt. Väärin päätelty. Fiksu nuori, koulumenestys hyvä, ei poissaoloja, vapaa-ajalla hyviä harrastuksia ja tarkoitus siirtyä peruskoulun jälkeen lukioon. Hän ja moni muu nuori vain yksinkertaisesti haluaa elämältä jotain muuta.

Miksi minä aikanaan opiskelin? Siksi, että pääsisin töihin ja saisin aloittaa oman elämän. Toiveeni toteutui. Valmistuin ammattiin 21-vuotiaana, sain ensimmäisen vakituisen virkani ja kykenin aloittamaan oman elämän.

Myöhemmin jatkoin opiskelua saadakseni paremman aseman, paremmat työehdot ja paremman palkan. Kaikki se toteutui. Siis pelkkiä itsekkäitä tavoitteita. Olen opiskellut itseni ja perheeni hyvinvoinnin vuoksi, en kartuttaakseni Suomen kansantaloutta.

Miksi nuoret haluaisivat opiskella? Siksikö, että pääsevät kirjoittamaan satoja hakemuksia päästäkseen lyhyeksi ajaksi töihin ja sen jälkeen taas kirjoittamaan satoja hakemuksia seuraavaa lyhytaikaista työpaikkaa varten.

Pitäisikö heidän opiskella päästäkseen työpaikkaan, joka vaatii heiltä kaiken eikä anna paljon mitään? He ovat niin fiksuja, että ymmärtävät tämän kuvion. Niitä työmarkkinoita, joille me vanhemmat olemme joskus opiskelleet, ei enää ole.

”En ole menossa töihin” ei ole sama asia kuin ”en aio tehdä töitä”. Eivät nämä nuoret aio jäädä toimettomiksi tai yhteiskunnan elätettäviksi, he eivät vain halua astua kilpailuyhteiskunnan rattaisiin. He haluavat tehdä töitä vain sen verran, että se riittää omaan, vaatimattomaan elämään.

Työ on arvovalinta ja jokainen sukupolvi haluaa elää oman arvomaailmansa mukaan. Nykyisen työelämäpuheen ja nuorten arvomaailman välillä on iso arvoristiriita. Niin iso, että sitä pähkinää ei toistaiseksi ole uskallettu ottaa purtavaksi.

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Blogiarkisto

Kategoriat