Kirjoitukset avainsanalla ikä

Me 1960-luvun lapset selvisimme monesta asiasta ilman aikuisten apua.

Asuin lapsena kerrostalossa, sen viidennessä kerroksessa. Talossa oli kyllä hissi, mutta lapset eivät saaneet käyttää sitä ilman aikuisen läsnäoloa. Ainoa keino päästä kotiin oli siis kävellä kaikki rappuset ylös. Joskus kävi niin, että tuli lähdettyä vähän liian myöhään pihaleikeistä ja pissa pääsi housuihin jossain kolmannen kerroksen kohdalla. Sepäs oli nolo ja kurjan tuntuinen tilanne.

Usein pyysimme äitiä tai lastenhoitajaa saattamaan meidät hissillä ulos, mutta tuloksetta. Vastauksia oli kaksi: ”En nyt ehdi, kun on töitä” tai: ”Onhan teillä terveet jalat, käyttäkää niitä”. Siispä käytimme omia, terveitä jalkojamme ja juoksimme portaita ylös ja alas.

Kesälomia vietimme äidin lapsuuden kodissa. Meillä ei ollut autoa eikä edes polkupyöriä. Tai oli meillä polkupyörät kotona, mutta ei kesäpaikassa. Uimarantaan oli matkaa pari kilometriä ja millä sinne muuten pääsi kuin omilla jaloilla. Joskus uskalsimme pyytää naapurista tai mummolta lainaan polkupyörää ja tuntui kovin juhlalliselta ajaa polkupyörällä uimarannalle. Saatoimme nimittäin käydä uimassa useita kertoja päivässä, joten kävelykilometrejä tuli helposti useita.

Se oli sen ajan tapa. Aikuisilla oli aina töitä tai jotain  omia juttuja, eivät he ehtineet kuljettaa lapsia uimassa tai missään muuallakaan. Aikuiset elivät omaa elämäänsä ja me lapset elimme omaamme. Nykyajan ajatusmaailmasta katsottuna meidän lapsuutemme aikuisista olisi saanut tehdä lukuisia lastensuojeluilmoituksia. Joka tapauksessa, opimme jo lapsena seisomaan omilla jaloillamme.

Meidän aikamme opettajistakin olisi saanut tehdä lukuisia ilmoituksia. Me seisoimme tutisevilla jaloilla koulun laulukokeessa ja lauloimme koko luokan kuullen koelaulumme. Seisoimme ja lauloimme, vaikka luokassa tirskuttiin ja opettaja saattoi laulun jälkeen tyrmätä täysin koko laulusuorituksen.

Seisoimme omilla jaloillamme koulun käytävässä rokotusjonossa, aamuhartauksissa, ruokajonossa ja milloin missäkin jonossa. Jos jalat väsyivät aamuhartauden aikana, ei auttanut kuin jotenkin selvitä loppuun asti. Hartauksien sisältö meni täysin ohi korvien, koska keskityin omiin ajatusleikkeihini, jotta olisin unohtanut pelon jalkojen pettämisestä. Joskus joku pyörtyi aamuhartaudessa ja sen jälkeen keskityin entistä enemmän pystyssä pysymiseen.

Tiesimme oikein hyvin, että opettajilta ei kannattanut pyytää apua. Paras apu oli oma apu. Siispä selvisin oppikoulun ensimmäisellä luokalla harrastettavista monnipesuista hyppäämällä tunnin loputtua ikkunasta ulos ja juoksemalla sinne, missä isommat oppilaat eivät olleet odottamassa. He olivat tunnin loputtua luokan oven takana eikä yksikään opettaja yrittänyt estää heidän pääsyään luokkaamme. Oma kekseliäisyys ja nopeat jalat pelastivat tilanteen enkä saanut yksiäkään lumipesuja koko vuonna.

Samalla kaavalla on jatkunut nuoruus ja aikuisuus. Oma apu ja omat jalat tukevasti maan pinnalla on menty läpi eri ikävaiheiden, koulusta opiskelupaikkoihin ja sieltä edelleen työelämään. Onneksi omat jalat ovat kantaneet.

Iän myötä olen huomannut, että jalkoja alkaa jo vähän hapottaa. Elämä on vaatinut niin paljon omilla jaloilla seisomista, niin paljon selviytymistä ilman kenenkään apua, että voimavarat alkavat olla vähissä. Kyky selviytyä ja tulla toimeen oman avun varassa on vienyt elämässä eteenpäin, mutta nykyisin mietin, että eikö tämä koskaan lopu. Olenko minä sukupolvea, jolta vaadittiin paljon lapsena ja jolta vaaditaan paljon edelleen vanhuuden kurkistellessa nurkan takana? Minussa elää edelleen se pieni lapsi, joka haluaisi päästä syliin, kaipaa hellää halausta, kiitosta ja kannustavia sanoja. Kuka kehuisi ja kannustaisi kuusikymppistä ihmistä?

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ikääntymisen myötä voi käpertyä itseensä ja pieniin ympyröihin tai nostaa katseensa ja katsella koko elämän tuomalla kokemuksella maailmaa.

Minulla oli syntymäpäivä, niin kuin meillä jokaisella on kerran vuodessa, täytin 58 vuotta. Naiselta ei saa kysyä ikää ja siksi kerron sen  kysymättä. Olen ylpeä jokaisesta vuodesta, jonka olen saanut elää.  Syntymäpäivän jälkeisenä maanantaiaamuna menin työmatkalla kauppaan ostamaan työkavereille tarjottavaa opettajanhuoneeseen. Kaupan kassalla kauppias totesi, että siinähän on makeaa mahan täydeltä ja selitin hänelle tilanteen. "Ikähän on vain numero": totesi kauppias.

Nuorena jokainen ikävuosi oli saavutus, se toi tullessaan jotain uutta ja ihmeellistä. Silloin katseli syntymäpäivänä eteenpäin ja mietti, mitä uusi ikävuosi tuo tullessaan ja mitkä asiat muuttuvat alkavan ikävuoden aikana. Edelleen katselen syntymäpäivänä eteenpäin ja suunnittelen tulevaisuutta, mutta nyt katselen myös taaksepäin. Mieli on kiitollinen, sillä olen saanut elää ja kokea niin paljon hyviä ja kauniita asioita. Mieli on myös surullinen, sillä elämä on satuttanut ja se on satuttanut pysyvästi. Elämässä on myös pieni haikeus, koska niin paljon on jo takana. Kukaan meistä ei tiedä elämänsä pituutta, mutta mitä vanhempi on, sitä varmemmin siitä tietää jotain. Minä tiedän, että elämää on enemmän takana kuin edessä, sillä mikään tilastollinen todellisuus ei tue sitä ajatusta, että jonain päivänä täyttäisin 115 vuotta.

Yli 30 vuotta sitten olin maratoonari-isäni kanssa lenkillä. Oli kaunis  maaliskuinen kevätpäivä. Juoksimme aurinkoisilla ja kantavilla keväthangilla pitkin kainuulaista suomaisemaa. Isäni oli silloin nuorempi kuin minä nyt ja minä olin nuori aikuinen. Siinä juostessamme kerroin isälle tutustuneeni sellaiseen nuoreen mieheen, jonka kanssa voisin vaikka jakaa elämäni. Kerroin, että tulevan vävyn kanssa voi myös lähteä lenkille ja maratonille. Oli kevät, olin nuori ja rakastunut, olimme molemmat terveitä ja hyväkuntoisia, koko päivä oli täynnä keväistä auringonpaistetta. Aika on tehnyt tehtävänsä. Isäni on täyttänyt 80 vuotta ja hänen juoksunsa on juostu eikä kävelyvauhtikaan ole enää entisenlainen. Silloin juoksimme, nyt on hienoa tehdä isän kanssa pieni kävelylenkki. Minun juoksuni jatkuu edelleen, mutta ennätykset on tehty ja mestaruudet jäivät saavuttamatta. Juoksulenkillä ikä ei ole vain numero, se näkyy vauhdissa ja kehityksessä. Mitä suurempi numero, sitä tarpeellisempaa on opetella katsomaan enemmän maisemia kuin sekuntikelloa ja kuuntelemaan omaa kehoaan. Vapauttava havainto on sekin, että lenkkeillä voi myös kävellen ja linnunlaulua kuunnellen.

Elämä on tuonut eteen monenlaisia ihmissuhteita. Jokainen eletty vuosi tuo uusia ihmisiä. Facebookin kaverilista kertoo jotain elämästä. On ihmisiä, jotka ovat olleet elämässäni mukana lapsuudesta asti, kuten lapsuuden perhe, monet sukulaiset ja koulukaverit. Matkan varrella joukkoon on liittynyt suuri joukko opiskelukavereita useista oppilaitoksista, entisiä ja nykyisiä työkavereita sekä monia muita tuttuja ja ystäviä. Ihmiset ovat elämän rikkaus. Eri ikävaiheissa ja elämäntilanteissa elämään tulleiden ihmisten kanssa jaetaan erilaisia asioita. Oman ikäluokan ihmisten kanssa olemme eläneet läpi samat valtakunnalliset ja maailmanhistorialliset vaiheet. Kasvatustieteen termein ilmaistuna jaamme saman sukupolvikokemuksen. Ikä kertoo, millaiseen maailmaan olen syntynyt ja millaisessa maailmassa olen elänyt.

Minulle ikä ei ole vain numero, vaan se on tietty numero, joka kertoo minusta paljon.  En kauhistele sitä, kuinka suuri se numero on, sillä sen numeron sisällä on koko elämäni rikkaus. Minulla on elämänkokemusta ja -viisautta monista asioista paljon enemmän kuin 25-vuotiaana. Jos täyttäisin joka vuosi vain 25 vuotta, kieltäisin kaiken sen, mitä elämä on minulle opettanut ja se on opettanut paljon.

Raamattu ja virsikirja ovat olleet osa elämääni lapsuudesta lähtien. Nuorena rakastin nuorten virsiä ja ohitin kaikki vanhusten virret. Rakastan edelleen nuorten virsiä, mutta myös vanhuuteen liittyvät virret ovat alkaneet tuntua läheisiltä ja turvallisilta. Nuorena rakastin sellaisia raamatun kohtia kuin esimerkiksi "älköön kukaan nuoruuttasi katsoko ylen.." (1 Tim. 4).  Nyt rakastan myös sellaisia raamatunkohtia, joissa puhutaan vanhuudesta, kuten "teidän vanhuuteenne asti minä olen sama, hamaan harmaantumiseenne saakka minä kannan" (Jes 46: 4). Usko on kantanut lapsuudesta tähän päivään ja uskon sen kantavan loppuun asti. Ikä on numero, joka on osana vain pluslaskussa, miinusmerkki on tuntematon. Turvallisella mielellä lisään ikääni ykkösen vuosittain kunnes tulee lopullisen summan päivä. Tänä päivänä olen onnellinen 58-vuotias nainen. 

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Blogiarkisto

Kategoriat