Kirjoitukset avainsanalla leikki

Lapsuuden leikeissä samaistuttiin usein Peppi Pitkätossuun.

”On aika kerätä leikit pois ja laittautua nukkumaan.” Kuulen vieläkin korvissani äidin äänen vuosikymmenten takaa. Rutiini toistui iltaisin, leikit ja leikkivälineet laitettiin paikoilleen ja sitten tehtiin iltatoimet. Samaa rutiinia toistin omien lasteni kanssa.

Sanotaan, että leikki on lasten työtä ja lapsi ei ole terve, jollei hän leiki. Lapsen mielikuvitus on ehtymätön leikin lähde, se kehittää leikin missä vain ja millä välineillä tahansa, jos sille vain annetaan tilaa.

Omassa lapsuudessani oli Peppi Pitkätossu-villitys. Kaupoissa myytiin Peppi-peruukkeja, joita varsinkin tytöt pitivät päässään samaistuessaan Peppiin. Jos vanhemmat eivät suostuneet ostamaan peruukkia, hiuksista yritettiin erilaisilla viritelmillä kehitellä Peppi-lettejä.

Mieheni otti kotinsa ikkunasta keittiön verhon, laittoi sen selkäänsä Batman-viitaksi ja viiletti pitkin metsiä verho selässään. Hänen äitinsä ei ollut yhtä mieltä verhon käyttötarkoituksesta, verho palautettiin ikkunaan ja leikki sai jatkua ilman verhoa. Batman oli poikien suuri idoli.

Veljeni leikki ihailemaansa Tarzania niin, että melkein kuristui köydestä kehittämäänsä liaaniin hypätessään sen varassa puusta. Onneksi maassa odottava kaveri Cheetah oli tilanteen tasalla ja haki lähimmän aikuisen apuun. Siitä selvittiin säikähdyksellä.

En tiedä, olivatko vanhempamme huolissaan leikeistämme, ainakaan sellaista ei puhuttu. En muista, kirjoiteltiinko lehdissä lasten huolestuttavista leikeistä, en lukenut lehtiä eikä sellaisista puhuttu. Aikuiset olivat huolissaan, jos ei menty kouluun, tultu ajoissa syömään tai oltu illalla kotona kotiintuloaikaan, siitä puhuttiin.

Olivatko silloin ammattiaikuiset huolissaan lasten identifioitumisesta leikkihahmoihinsa? En tiedä. Tänä syksynä ollaan huolissaan Therian-ilmiöstä, siitä puhutaan, kirjoitellaan, haastatellaan asiantuntijoita, tehdään monenlaista juttua ja kysellään lapsilta.

Olen minäkin nähnyt muutaman ”eläinlauman” lähimetsässä, se näytti lähinnä hauskalta. Tyhjät metsät, koulujen pihat ja leikkipuistot ovat surullinen näky.

Tämän digiajan ongelma on lähinnä se, että lapset eivät leiki. He istuvat niskat köyryssä, tuijottavat hypnoottisina puhelimiaan, eivät keskustele eivätkä liiku, se on huolestuttavaa.

Kyllä meistä menneiden vuosikymmenten Peppi Pitkätossuista, Batmaneista, Tarzaneista, prinsessoista, keijukaisista, merirosvoista, Smurffeista ja ties mistä leikkihahmoista kasvoi aivan tavallisia aikuisia. Miksi ei kasvaisi näistä nykyajan eläinhahmoista. Jos ei kasva, niin syy on todennäköisesti jossain muualla kuin leikissä.

Aikuisen tehtävä ei ole kauhistella ja päivitellä lasten leikkejä. Aikuisen tehtävä on ohjata ja kasvattaa lasta niin, että leikki pysyy sopivissa ja terveissä rajoissa. Lapselle pitää välillä sanoa, että nyt kerätään leikit pois ja mennään nukkumaan.

Leikki kuuluu lapsen elämään, mutta ei lapsikaan voi aina leikkiä. Lapsen pitää myös opetella hoitamaan velvollisuuksiaan ja elämään ihmisiksi. Eläimellinen meno ei voi olla ihmisen elämän perusajatus, tosielämässä olemme ihmisiä, emme eläimiä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Rentukka kukkii rennosti, mutta ei rentusti.

Olen siinä iässä, jotenkin tuosta lauseesta tulee mieleen lapset ja nuoret, mutta kyllä minäkin olen siinä iässä. Jokainen meistä on siinä iässä. Minä olen nyt siinä iässä, että lähipiiristä ja omasta ikäluokasta alkaa ihmisiä siirtymään kiihtyvällä tahdilla eläkkeelle. Ja koska eläköityminen on joidenkin kohdalla jo tapahtunut, joillakin juuri tapahtumassa tai odottamassa muutaman vuoden sisällä, niin puheet liittyvät usein kyseiseen aiheeseen.

Tämä koronakevät on jotenkin kiihdyttänyt eläköitymistä. Vielä vuoden alussa joku saattoi kuvitella jatkavansa töissä muutaman vuoden, sitten tuli korona ja pikasiirto pois työelämästä.

Monissa keskusteluissa olen miettinyt näiden ikätovereiden kanssa, mitä tekisimme toisin, jos työelämää olisi vielä jäljellä pitemmän kaavan mukaan. Useimmiten vastaus on, että ottaisin rennommin. Ei sillä uskollisella ja tunnollisella uurastamisella ole saavuttanut mitään, ei edes kiitosta.

Siihen meidät kasvatettiin, tee työsi tunnollisesti ja ahkerasti, ensin työ ja sitten leikki, älä jätä huomiseksi sitä, minkä voit tehdä tänään jne. Ja moni yritti tehdä ensin kaiken työn, kunnes huomasi, että tehtävä on mahdoton, sillä työ ei lopu koskaan. Tunnollinen työntekijä palkitaan seuraavalla työtehtävällä ja niin jää leikit leikkimättä. Olisi kannattanut ottaa rennommin.

On sitten niitäkin, jotka ovat ottaneet niin rennosti, että työura ei ehtinyt koskaan edes alkaa. Ja jos ottaa oikein rennosti, saattaa päätyä rentun rooliin. Nämä elämän kovan korkeakoulun kasvatit jakavat elämänohjeitaan kovin mielellään, jos heidän kanssaan jää keskustelemaan. Jotenkin he tuntuvat ajattelevan, että tällainen tunnollinen, keskiluokkainen työntekijä ei olisi tässä samalla käynyt myös sitä elämän kovaa korkeakoulua. Eiköhän tässä olla elämänkoululaisia kaikki vauvasta vanhukseen, rentusta uraohjukseen.

Elämä olisi siis hyvä ottaa rennosti, mutta ei rentusti. Monissa lehdissä on julkaistu juttuja siitä, mitä julkkikset sanoisivat nuorelle itselleen. Hassu kysymys, sillä nuorelle itselleen ei voi sanoa mitään. Jos voisin, sanoisin nuorelle itselleni, että ota rennosti, mutta älä liian rennosti. Parempi käydä muutakin koulua kuin elämänkoulua. Tätähän en voi itselleni sanoa, koska sitä nuorta itseäni en saa takaisin.

Siispä sanon eläkeikää lähentelevälle itselleni, että ota rennosti. Sipilän hallitus siirteli eläkeikää sen verran eteenpäin, että jäljellä on vielä muutama työvuosi, siis ehdin harjoitella tuota rennosti ottamista töissäkin. Siitä taitaa tulla melkoinen korkeakoulu. Rentuksi en aio ryhtyä, työ hoidetaan asiallisesti loppuun asti, mutta ei se tässä elämässä aina ole niin viimeisen päälle tarkkaa. Vähemmälläkin pärjää.

Nuorelle itselleni en voi enää sanoa mitään, sillä oma nuoruus on eletty niin kuin on eletty. En ole enää siinä iässä. Minulla on siitä hieno työ, että saan sanoa jotain niille ihmisille, jotka parhaillaan elävät omaa nuoruuttaan eli ovat nyt siinä iässä. Elämän voi ottaa vakavasti, mutta ei kannata ottaa liian vakavasti. Ei se niin vakavaa ole, jos ei aina jaksa tehdä parastaan, toiseksi paraskin riittää usein. Pääasia, että jaksaa olla tekemättä pahintaan. Eläkää rennosti ihmisiksi, älkää alkako rentuiksi.

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Blogiarkisto

Kategoriat