Kirjoitukset avainsanalla hyvinvointi

Ilman rakkautta ja toisen ihmisen välittämistä ei jaksa kukoistaa.

Jälleen kerran on julkaistu vuosittaiset nuorten hyvinvointikyselyn tulokset. Tulosten mukaan monet nuoret kokevat, etteivät opettajat ole kiinnostuneita heidän kuulumisistaan eivätkä välitä heistä.

Tulos on surullinen, koska kokemukseni mukaan suuri osa opettajista on kiinnostunut oppilaistaan ja välittää heidän hyvinvoinnistaan. Miksi tämä välittäminen ei välity nuorille?

Koulun rakenteet ovat välittämisen kannalta haasteelliset. Opettajana olen sidottu koulun aikatauluihin ja sääntöihin, oppitunnit, valvonnat, palaverit, kokoukset ja monet muut asiat pitää hoitaa ajallaan.

Oppilailta ei saisi kysellä henkilökohtaisia asioita, koska ne eivät kuulu opettajille. Oppilaisiin ei saa koskea, ettei syytetä seksuaalisesta häirinnästä. Kaikkia oppilaita pitäisi kohdella tasavertaisesti, mutta miten ehtii tasavertaisesti osoittaa välittämistä yli 300: lle oppilaalle päivittäin.

Kaikista rajoitteista huolimatta monet opettajat välitävät oppilaistaan ja sen osoittamiseen mielikuvitus ja hyvä tahto löytävät kyllä keinot. Koulun arjessa on paljon välittämistä.

Kaikki oppilaat eivät välitä opettajan välittämisestä. Usein kuultuja lauseita ovat myös seuraavat: "V***u mä en puhu sulle." "V***u mitä se sulle kuuluu." "Mee muualle siitä." "Ei sulla oo oikeutta kysellä multa mitään."

Siinä on opettajaparka melko yksin välittämisensä kanssa. Monesti näidenkin lauseiden jälkeen päästään ajan kanssa hyvään lopputulokseen. Välittäminen ei aina ole suloista hymistelyä, vaan usein se on kärsivällisyyttä vaativaa rankkaa työtä.

Joskus oppilas puhuu opettajalle hyvinkin avoimesti asioistaan ja silloin hän saattaa sanoa vanhempiinsa liittyen lauseen: "Ei ne musta välitä." Jos kyse ei ole teiniangstista, vaan nuoren aidosta kokemuksesta, tilanne on surullinen.

Opettaja on kuitenkin vain opettaja ja täysin korvattavissa. Opettajat tulevat ja menevät, peruskoulutaipaleella heitä osuu jokaisen kohdalle useita.  Toisin on vanhempien kanssa. Opettajan välittäminen ei voi koskaan korvata vanhempien välittämistä.

Nuoret ovat usein kovin kärkkäitä arvostelemaan opettajia. He saattavat sanoa, että opettajat eivät välitä, vaikka kokisivatkin toisin. Yhtä usein he ovat kärkkäitä puolustamaan vanhempiaan. He puolustavat vanhempiaan silloinkin, kun siihen ei olisi aihetta.

Samoin tapahtuu julkisuudessa. Opettajien ja koulun henkilökunnan hartioille on helppoa sälyttää kaikki mahdolliset asiat ja kaikki elämän ongelmat pitäisi ratkaista koulussa.

Sekä vanhempien että opettajien tehtävä on välittää lapsista ja nuorista ja onnellisia ovat ne nuoret, jotka saavat kokea kumpaakin. Surullista on, jos vain opettajat välittävät nuorista, se on paljon surullisempaa kuin se, että vain vanhemmat välittävät. Toivottavasti välittäminen välittyy nuorille.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuinka moni osaa enää laskea laskutikulla.

Tieteen Kuvalehden numerossa 11 oli pääkirjoitus otsikolla ”Laskutikku vei ihmisen kuuhun”. Siinä kerrottiin, kuinka ensimmäisen kuulennon mahdollistaneet laskutoimitukset tehtiin laskutikulla. Siis viivoittimella, jossa on kaksi siirrettävää sauvaa. Ensimmäinen taskulaskin kun on tuotu markkinoille vasta vuonna 1972.

Ensimmäisillä astronauteilla ei ollut mukanaan tietokonetta, vaan vaatimaton laskutikku. Laskutikku oli maksanut 10,95 dollaria ja se myytiin huutokaupassa vuonna 2007 hintaan 77 675 dollaria. Se ei ollut enää mikään vaatimaton laskutikku.

Suurin osa maailman tieteen kehityksestä ja suurista keksinnöistä on tehty aikaan ennen tietokoneita. Ihmiset, joilla on ollut kykyä, halua, mahdollisuuksia ja ennen kaikkea kärsivällisyyttä, ovat käyttäneet kaikkea tuota koko ihmiskunnan tulevaisuuden hyväksi.

Tietokoneet eivät ole hyvinvointimme perusta. Ne eivät ole edelleenkään oppimisen kannalta välttämättömiä, vaikka koulun kehittämisessä ne ovatkin saaneet suurimman roolin ja niiden hankkimiseen kouluihin laitetaan vuosittain suuria rahasummia kuntien verotuloista.

Oppiminen vaatii edelleen omaa ajattelua, työtä ja kärsivällisyyttä. Tietokoneet saattavat olla hyvä apuväline oppimisessa, mutta niistä saattaa tulla myös oppimisen este, sillä niiden kanssa voi tehdä myös paljon hyödyttömiä ja jopa haitallisia asioita.

Olen itsekin ehtinyt koulussa opetella laskemaan laskutikulla. Kun matematiikan tunnilla otettiin laskutikku käteen, oli melko mahdoton käyttää sitä muuhun kuin laskemiseen. Kun nykyisin matematiikan tunnilla otetaan tietokone käteen, sitä voi käyttää laskemiseen tai sitten johonkin aivan muuhun.

En vastusta tietokoneita oppimisen välineinä enkä kaipaa takaisin laskutikun maailmaan. Laskutikulla oli vaikea laskea, mutta siihenkin innostui, kun oppi systeemin. Oppiminen synnyttää innostusta.

Vastustan ajatusta, että nykyihminen olisi jotenkin poikkeuksellisen etevä kaikkien hienojen välineidensä kanssa. Jos ihminen on laskutikun avulla kyennyt tekemään ensimmäisen kuulennon, niin ei pidä väheksyä meitä edeltäneiden sukupolvien viisautta.

Tietokone ei välttämättä ole parempi kuin laskutikku. Ratkaisevaa on, miten ihminen käyttää niitä välineitä, joita hänen käsiinsä annetaan. Viisaan ihmisen käsissä laskutikun avulla voidaan päätyä kuulennolle ja tyhmän ihmisen käsissä tietokoneen avulla voidaan tuhota koko maailma. Vastuu on ihmisellä, sinulla ja minulla.

Kommentit (1)

Maija
Liittynyt15.10.2015
1/1 | 

Astronautit eivät tehneet kuulennot mahdollistaneita laskelmia. Niistä vastasi kolme afroamerikkalaista naista nimeltään Catherine Johnson, Dorothy Vaughan ja  Emily Jackson. Nämä matemaatikot käyttivät laskemien teossa sähköisiä laskukoneita, joita ainakin Vaughan myös "ohjelmoi", mitä se sitten olikin. 

https://yle.fi/uutiset/3-9485956

Syksyn 2018 pellot olivat surullista katseltavaa

Kahta edellistä vuotta on mediassa nimitetty katovuosiksi. Vuoden 2017 kesä oli sateinen ja kylmä, ja vuoden 2018 kesä kuiva ja kuuma. Alkanut vuosi 2019 on meille vielä arvoitus.

Muistan, kuinka viime keväänä katselin kotiseutuni kylvettyjä ja kauniin vihreitä peltoja. Edessä oli kesä ja toiveet tulevasta viljasadosta, joka saataisiin syksyllä korjata. Syksyllä katselin samoja peltoja hiljaisella ja surullisella mielellä. 

Sana katovuosi tuo mieleeni jotain, mitä en osaa liittää nykyaikaan. Mieleeni tulevat lähinnä 1600- ja 1800- lukujen suuret nälkävuodet, eihän sellaista tapahdu minun elinaikanani. Nykyajan katovuodet ja nälänhätä ovat jossain kaukana omasta todellisuudesta, ne ovat Afrikassa, eivät sivistyneessä ja vauraassa Euroopassa.

Katovuonna kesän huonosta sadosta seuraa nälkätalvi. Tämän talven keskustelunaihe ei ole ollut se, riittääkö leipää suomalaisten ruokapöydissä tai kuolevatko lapset nälkään. Olemme keskustelleet siitä, tarjotaanko kouluissamme riittävän laadukasta kouluruokaa ja syömmekö liikaa lihaa.

Kouluihin ja armeijaan ovat tulleet säännölliset kasvisruokapäivät. Minun puoli vuosisataa kestäneen koulu-urani aikana koulussa on aina ollut kasvisruokapäiviä, on ollut kesäkeitto-, pinaattilettu-, puuro- ja makaroonivellipäiviä, niitä ei vain ole kutsuttu kasvisruokapäiviksi.

Nykyajan suomalainen katovuosi on toistaiseksi vain maanviljelijän tappio, me muut jatkamme elämäämme ruuan suhteen täysin turvallisella mielellä. Tuskin ymmärrämme, että meidän hyvinvoinnillamme on jokin yhteys maanviljelijöiden työn kanssa.

Onhan meillä viljavarastot ja ulkomaankauppa ja kohta saa ruokaakin tietotekniikan ja tekoälyn avulla. Ei siis mitään hätää, ei ainakaan nälänhätää, joten elämä jatkukoon. Kaupan leipähyllyjen äärellä ongelmamme eivät ole tyhjät hyllyt, vaan valinnan vaikeus kymmenien eri tuotteiden välillä, löytyisikö jotain, mihin en vielä ole kyllästynyt.

Olen kiitollinen siitä, että edelliset katovuodet eivät konkreettisesti koskettaneet jokaista suomalaista, niin kuin on ollut suurina nälkävuosina. Samalla olen surullinen siitä, että emme ymmärrä sitä valtavaa hyvinvointia, jonka keskellä saamme elää.

Nälkä on todellisuutta myös tämän päivän maailmassa eikä ole mahdottomuus, että se joskus saavuttaa myös meidät hyvinvointisuomalaiset. Jokapäiväinen leipä ei ole itsestäänselvyys edes jokaisen suomalaisen ruokapöydässä. Nälkäinen ihminen ei mieti kasvisruokapäiviä, hän on kiitollinen kaikesta saamastaan ruuasta.

Ruoka on lahja. Olemme kulkemassa kohti uutta satokautta. Toivottavasti tänä alkaneena vuonna saamme hyvän sadon ja jos saamme, niin toivottavasti osaamme myös olla siitä kiitollisia.

Kommentit (0)

Yhdessä loppuun asti

Odotan vuoroani kaupan kassalla. Olen lastannut kärryllisen ruokatavaroita kassan liukuhihnalle, edessäni ei ole yhtään asiakasta, mutta myyjä on kiinni postipisteen puolella, sillä tämäkin kauppa on parantanut palvelujaan lisäämällä toimintaansa postipalvelut lisäämättä henkilökuntaa.

Odotan siis kassahenkilöä, joka hoitaa yksin kaupan kassaa, postipalveluita ja veikkauksia. Nyt hänellä on postin puolella asiakkaana vanha nainen, noin 80-90 -vuotias, lähettämässä korttia jollekin sukulaiselle. Ja se kortin lähettäminen kestää.

Mummo kyselee myyjältä osoitetta, kun ei hän sitä katua muista, mutta osaisitko sinä sanoa. Osoitteen miettimisen lomassa hän kertoo myyjälle, että öisin ei saa nukuttua ja sitten pitää päivällä nukkua monet päiväunet.

Takanani seisova nainen valittaa, että eikö tuo mummo ymmärrä pitää kiirettä, täällä on muitakin ihmisiä. Jono kasvaa. Lopulta kortti on kirjoitettu ja jotakin raapustettu osoitekenttään, vielä pitäisi selvitä postimerkin liimaamisesta ja kolikoiden kaivamisesta rollaattorin korissa olevasta käsilaukusta.

Myyjä on alkanut rahastaa minun ostoksiani siinä samalla, kun mummo etsii rahojaan. Maksan ostokseni, pakkaan ruokatavarat kasseihin ja olen valmis lähtemään, mummo jää edelleen postipisteelle. Kotimatkalla mietin, ymmärtääkö kortin vastaanottaja, kuinka iso asia sen lähettäminen oli.

Ajatellessani tuota mummoa, näen itseni muutaman vuosikymmenen päästä siinä postipisteellä. Miltä tuntuu, kun oma vauhti hidastuu, muisti ei toimi ja maailma ympärillä menee menojaan kiihtyvällä vauhdilla? Miltä tuntuu valvoa yöt yksinään omassa kodissa eikä ole ketään muuta kuin kaupan kassa, jolle siitä voi kertoa?

Miltä tuntuu, kun takana kasvaa äkäisten ja kiireisten ihmisten joukko eikä kenelläkään ole aikaa tai halua pysähtyä rinnalle? Ei hän paljoa vaatinut, oikeastaan ei mitään ja kuitenkin aivan liikaa, hän kaipasi rinnalleen ihmistä, jolla olisi aikaa kuunnella.

Kunnat tavoittelevat kovasti lapsiystävällisen kunnan titteliä ja mietin, että haluaisin asua vanhusystävällisessä kunnassa. Haluaisin asua kunnassa, jossa ihmisellä on arvo senkin jälkeen, kun aktiiviset vuodet ovat takana, lapset maailmalla ja työelämä on oman osuutensa saanut.

Haluaisin asua kunnassa, jossa osataan olla kiitollisia siitä työstä, jota jokainen vanhus on omalla paikallaan tehnyt ja osattaisiin antaa tilaa heidän elämänkokemukselleen. Haluaisin asua kunnassa, jossa vanhuksia kuunnellaan ja heille annetaan aikaa.

Jokainen vanhus on ollut luomassa pohjaa tämän päivän hyvinvoinnille, kiitos siitä heille. Emme voi luoda lapsiystävällistä kuntaa unohtamalla vanhukset. Vanhusten ja aikuisten elämänkokemus ja -työ ovat lasten turva ja tulevaisuus.

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Kategoriat