Kirjoitukset avainsanalla hyvinvointi

Viidakossa vallitsevat viidakon lait ja erämaassa pärjää hallitsemalla erämaan lait. Nyt pitäisi luoda digitaalisen maailman lait.

”Käyttövirhe aiheutti Itä-Suomen yliopiston nettipääsykokeen epäonnistumisen” (Yle 8.5.2020).

”Yliopistot tyrivät oikeustieteellisen pääsykokeiden pisteiden laskussa” (Helsingin Sanomat 10.7.2020).

Tämän tapaisia otsikoita on esiintynyt mediassa kuluvan koronakevään ja -kesän aikana. Kuinka monen nuoren tulevaisuudensuunnitelmat, unelmat ja haaveet ovat olleet riippuvaisia näistä digitaalisista virheistä? Nämä otsikot pitävät sisällään paljon kyyneleitä, sekä ilon että pettymyksen.

Koronakevät vauhditti pääsykokeiden ja kaiken mahdollisen toiminnan siirtämistä digitaalisiksi nopeammin kuin mihin oltiin ehditty valmistautua. Digitaalinen innostus nostatti vauhtisokeuden ja kiivettiin ns. pylly edellä puuhun.

Lyhyessä ajassa kodit muuttuivat etätyöpisteiksi ja oppilaitoksiksi. Niin nopeasti, että käytännön ongelmia ei ehditty miettiä. Ihmiset sopeutuivat kukin tavallaan, joku hyvin ja joku hyvin huonosti.

Nyt olisi aika todella miettiä, mitä olemme saavuttaneet ja mikä on säilyttämisen arvoista. Olisi aika myös avata silmät ja nähdä se todellisuus, jonka tämä digitaalinen pikajuoksu on synnyttänyt.

Pääsykokeiden tuloksissa tapahtui virheitä, koska luotettiin liikaa optisen lukulaitteen tuottamaan automatisoituun päätöksentekoon. Inhimillisen virheen mahdollisuus ei ole pois suljettu, vaikka kone tekee valinnat.

Kone on hyvä renki, mutta huono isäntä. Ihmisen tehtävä on hallita sitä, mitä kone tekee. Kun siihen ohjelmoi yhden rastin väärään ruutuun, kone vetää sen virheen läpi koko ohjelman.

Digitaalisessa maailmassa vallitsevat viidakon lait. Vauhtisokeudessamme olemme luomassa maailmaa ilman sääntöjä. Tiedämmekö edes, millaista maailmaa olemme luomassa.

Koko digitaalinen keskustelu on keskittynyt teknisiin asioihin ja talouteen. Pääasia ei kuitenkaan ole tekniikka tai raha, vaan ihmisten elämä. Jokainen digitaalinen toiminta vaikuttaa yksittäisten ihmisten elämään.

Haluaisin elää sellaisessa digitaalisessa maailmassa, jossa koti on ensisijaisesti koti eikä jonkin oppilaitoksen, valtion viraston tai yrityksen ilmainen toimipiste.

Haluaisin elää sellaisessa digitaalisessa maailmassa, jossa ihmiset saavat asioidensa hoidossa tarvitsemaansa palvelua. Ei niin, että jokainen yrittää itku kurkussa yksin kotikoneella hoitaa kaikkea mahdollista, vaan niin, että jokaisella olisi halutessaan mahdollisuus myös henkilökohtaiseen palveluun.

Digitalisaation tarkoitus on luoda ihmisille hyvinvointia. Jos se luokin pahoinvointia, uskallammeko myöntää sen ja laittaa peruutusvaihteen päälle vai jatkammeko kiihtyvällä tahdilla eteenpäin? Koneet on keksitty ihmistä varten eikä toisinpäin.

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ilman rakkautta ja toisen ihmisen välittämistä ei jaksa kukoistaa.

Jälleen kerran on julkaistu vuosittaiset nuorten hyvinvointikyselyn tulokset. Tulosten mukaan monet nuoret kokevat, etteivät opettajat ole kiinnostuneita heidän kuulumisistaan eivätkä välitä heistä.

Tulos on surullinen, koska kokemukseni mukaan suuri osa opettajista on kiinnostunut oppilaistaan ja välittää heidän hyvinvoinnistaan. Miksi tämä välittäminen ei välity nuorille?

Koulun rakenteet ovat välittämisen kannalta haasteelliset. Opettajana olen sidottu koulun aikatauluihin ja sääntöihin, oppitunnit, valvonnat, palaverit, kokoukset ja monet muut asiat pitää hoitaa ajallaan.

Oppilailta ei saisi kysellä henkilökohtaisia asioita, koska ne eivät kuulu opettajille. Oppilaisiin ei saa koskea, ettei syytetä seksuaalisesta häirinnästä. Kaikkia oppilaita pitäisi kohdella tasavertaisesti, mutta miten ehtii tasavertaisesti osoittaa välittämistä yli 300: lle oppilaalle päivittäin.

Kaikista rajoitteista huolimatta monet opettajat välitävät oppilaistaan ja sen osoittamiseen mielikuvitus ja hyvä tahto löytävät kyllä keinot. Koulun arjessa on paljon välittämistä.

Kaikki oppilaat eivät välitä opettajan välittämisestä. Usein kuultuja lauseita ovat myös seuraavat: "V***u mä en puhu sulle." "V***u mitä se sulle kuuluu." "Mee muualle siitä." "Ei sulla oo oikeutta kysellä multa mitään."

Siinä on opettajaparka melko yksin välittämisensä kanssa. Monesti näidenkin lauseiden jälkeen päästään ajan kanssa hyvään lopputulokseen. Välittäminen ei aina ole suloista hymistelyä, vaan usein se on kärsivällisyyttä vaativaa rankkaa työtä.

Joskus oppilas puhuu opettajalle hyvinkin avoimesti asioistaan ja silloin hän saattaa sanoa vanhempiinsa liittyen lauseen: "Ei ne musta välitä." Jos kyse ei ole teiniangstista, vaan nuoren aidosta kokemuksesta, tilanne on surullinen.

Opettaja on kuitenkin vain opettaja ja täysin korvattavissa. Opettajat tulevat ja menevät, peruskoulutaipaleella heitä osuu jokaisen kohdalle useita.  Toisin on vanhempien kanssa. Opettajan välittäminen ei voi koskaan korvata vanhempien välittämistä.

Nuoret ovat usein kovin kärkkäitä arvostelemaan opettajia. He saattavat sanoa, että opettajat eivät välitä, vaikka kokisivatkin toisin. Yhtä usein he ovat kärkkäitä puolustamaan vanhempiaan. He puolustavat vanhempiaan silloinkin, kun siihen ei olisi aihetta.

Samoin tapahtuu julkisuudessa. Opettajien ja koulun henkilökunnan hartioille on helppoa sälyttää kaikki mahdolliset asiat ja kaikki elämän ongelmat pitäisi ratkaista koulussa.

Sekä vanhempien että opettajien tehtävä on välittää lapsista ja nuorista ja onnellisia ovat ne nuoret, jotka saavat kokea kumpaakin. Surullista on, jos vain opettajat välittävät nuorista, se on paljon surullisempaa kuin se, että vain vanhemmat välittävät. Toivottavasti välittäminen välittyy nuorille.

Kommentit (0)

Kuinka moni osaa enää laskea laskutikulla.

Tieteen Kuvalehden numerossa 11 oli pääkirjoitus otsikolla ”Laskutikku vei ihmisen kuuhun”. Siinä kerrottiin, kuinka ensimmäisen kuulennon mahdollistaneet laskutoimitukset tehtiin laskutikulla. Siis viivoittimella, jossa on kaksi siirrettävää sauvaa. Ensimmäinen taskulaskin kun on tuotu markkinoille vasta vuonna 1972.

Ensimmäisillä astronauteilla ei ollut mukanaan tietokonetta, vaan vaatimaton laskutikku. Laskutikku oli maksanut 10,95 dollaria ja se myytiin huutokaupassa vuonna 2007 hintaan 77 675 dollaria. Se ei ollut enää mikään vaatimaton laskutikku.

Suurin osa maailman tieteen kehityksestä ja suurista keksinnöistä on tehty aikaan ennen tietokoneita. Ihmiset, joilla on ollut kykyä, halua, mahdollisuuksia ja ennen kaikkea kärsivällisyyttä, ovat käyttäneet kaikkea tuota koko ihmiskunnan tulevaisuuden hyväksi.

Tietokoneet eivät ole hyvinvointimme perusta. Ne eivät ole edelleenkään oppimisen kannalta välttämättömiä, vaikka koulun kehittämisessä ne ovatkin saaneet suurimman roolin ja niiden hankkimiseen kouluihin laitetaan vuosittain suuria rahasummia kuntien verotuloista.

Oppiminen vaatii edelleen omaa ajattelua, työtä ja kärsivällisyyttä. Tietokoneet saattavat olla hyvä apuväline oppimisessa, mutta niistä saattaa tulla myös oppimisen este, sillä niiden kanssa voi tehdä myös paljon hyödyttömiä ja jopa haitallisia asioita.

Olen itsekin ehtinyt koulussa opetella laskemaan laskutikulla. Kun matematiikan tunnilla otettiin laskutikku käteen, oli melko mahdoton käyttää sitä muuhun kuin laskemiseen. Kun nykyisin matematiikan tunnilla otetaan tietokone käteen, sitä voi käyttää laskemiseen tai sitten johonkin aivan muuhun.

En vastusta tietokoneita oppimisen välineinä enkä kaipaa takaisin laskutikun maailmaan. Laskutikulla oli vaikea laskea, mutta siihenkin innostui, kun oppi systeemin. Oppiminen synnyttää innostusta.

Vastustan ajatusta, että nykyihminen olisi jotenkin poikkeuksellisen etevä kaikkien hienojen välineidensä kanssa. Jos ihminen on laskutikun avulla kyennyt tekemään ensimmäisen kuulennon, niin ei pidä väheksyä meitä edeltäneiden sukupolvien viisautta.

Tietokone ei välttämättä ole parempi kuin laskutikku. Ratkaisevaa on, miten ihminen käyttää niitä välineitä, joita hänen käsiinsä annetaan. Viisaan ihmisen käsissä laskutikun avulla voidaan päätyä kuulennolle ja tyhmän ihmisen käsissä tietokoneen avulla voidaan tuhota koko maailma. Vastuu on ihmisellä, sinulla ja minulla.

Kommentit (1)

Maija
Liittynyt15.10.2015
1/1 | 

Astronautit eivät tehneet kuulennot mahdollistaneita laskelmia. Niistä vastasi kolme afroamerikkalaista naista nimeltään Catherine Johnson, Dorothy Vaughan ja  Emily Jackson. Nämä matemaatikot käyttivät laskemien teossa sähköisiä laskukoneita, joita ainakin Vaughan myös "ohjelmoi", mitä se sitten olikin. 

https://yle.fi/uutiset/3-9485956

Syksyn 2018 pellot olivat surullista katseltavaa

Kahta edellistä vuotta on mediassa nimitetty katovuosiksi. Vuoden 2017 kesä oli sateinen ja kylmä, ja vuoden 2018 kesä kuiva ja kuuma. Alkanut vuosi 2019 on meille vielä arvoitus.

Muistan, kuinka viime keväänä katselin kotiseutuni kylvettyjä ja kauniin vihreitä peltoja. Edessä oli kesä ja toiveet tulevasta viljasadosta, joka saataisiin syksyllä korjata. Syksyllä katselin samoja peltoja hiljaisella ja surullisella mielellä. 

Sana katovuosi tuo mieleeni jotain, mitä en osaa liittää nykyaikaan. Mieleeni tulevat lähinnä 1600- ja 1800- lukujen suuret nälkävuodet, eihän sellaista tapahdu minun elinaikanani. Nykyajan katovuodet ja nälänhätä ovat jossain kaukana omasta todellisuudesta, ne ovat Afrikassa, eivät sivistyneessä ja vauraassa Euroopassa.

Katovuonna kesän huonosta sadosta seuraa nälkätalvi. Tämän talven keskustelunaihe ei ole ollut se, riittääkö leipää suomalaisten ruokapöydissä tai kuolevatko lapset nälkään. Olemme keskustelleet siitä, tarjotaanko kouluissamme riittävän laadukasta kouluruokaa ja syömmekö liikaa lihaa.

Kouluihin ja armeijaan ovat tulleet säännölliset kasvisruokapäivät. Minun puoli vuosisataa kestäneen koulu-urani aikana koulussa on aina ollut kasvisruokapäiviä, on ollut kesäkeitto-, pinaattilettu-, puuro- ja makaroonivellipäiviä, niitä ei vain ole kutsuttu kasvisruokapäiviksi.

Nykyajan suomalainen katovuosi on toistaiseksi vain maanviljelijän tappio, me muut jatkamme elämäämme ruuan suhteen täysin turvallisella mielellä. Tuskin ymmärrämme, että meidän hyvinvoinnillamme on jokin yhteys maanviljelijöiden työn kanssa.

Onhan meillä viljavarastot ja ulkomaankauppa ja kohta saa ruokaakin tietotekniikan ja tekoälyn avulla. Ei siis mitään hätää, ei ainakaan nälänhätää, joten elämä jatkukoon. Kaupan leipähyllyjen äärellä ongelmamme eivät ole tyhjät hyllyt, vaan valinnan vaikeus kymmenien eri tuotteiden välillä, löytyisikö jotain, mihin en vielä ole kyllästynyt.

Olen kiitollinen siitä, että edelliset katovuodet eivät konkreettisesti koskettaneet jokaista suomalaista, niin kuin on ollut suurina nälkävuosina. Samalla olen surullinen siitä, että emme ymmärrä sitä valtavaa hyvinvointia, jonka keskellä saamme elää.

Nälkä on todellisuutta myös tämän päivän maailmassa eikä ole mahdottomuus, että se joskus saavuttaa myös meidät hyvinvointisuomalaiset. Jokapäiväinen leipä ei ole itsestäänselvyys edes jokaisen suomalaisen ruokapöydässä. Nälkäinen ihminen ei mieti kasvisruokapäiviä, hän on kiitollinen kaikesta saamastaan ruuasta.

Ruoka on lahja. Olemme kulkemassa kohti uutta satokautta. Toivottavasti tänä alkaneena vuonna saamme hyvän sadon ja jos saamme, niin toivottavasti osaamme myös olla siitä kiitollisia.

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Blogiarkisto

Kategoriat