Kirjoitukset avainsanalla hyvinvointi

Syksyn 2018 pellot olivat surullista katseltavaa

Kahta edellistä vuotta on mediassa nimitetty katovuosiksi. Vuoden 2017 kesä oli sateinen ja kylmä, ja vuoden 2018 kesä kuiva ja kuuma. Alkanut vuosi 2019 on meille vielä arvoitus.

Muistan, kuinka viime keväänä katselin kotiseutuni kylvettyjä ja kauniin vihreitä peltoja. Edessä oli kesä ja toiveet tulevasta viljasadosta, joka saataisiin syksyllä korjata. Syksyllä katselin samoja peltoja hiljaisella ja surullisella mielellä. 

Sana katovuosi tuo mieleeni jotain, mitä en osaa liittää nykyaikaan. Mieleeni tulevat lähinnä 1600- ja 1800- lukujen suuret nälkävuodet, eihän sellaista tapahdu minun elinaikanani. Nykyajan katovuodet ja nälänhätä ovat jossain kaukana omasta todellisuudesta, ne ovat Afrikassa, eivät sivistyneessä ja vauraassa Euroopassa.

Katovuonna kesän huonosta sadosta seuraa nälkätalvi. Tämän talven keskustelunaihe ei ole ollut se, riittääkö leipää suomalaisten ruokapöydissä tai kuolevatko lapset nälkään. Olemme keskustelleet siitä, tarjotaanko kouluissamme riittävän laadukasta kouluruokaa ja syömmekö liikaa lihaa.

Kouluihin ja armeijaan ovat tulleet säännölliset kasvisruokapäivät. Minun puoli vuosisataa kestäneen koulu-urani aikana koulussa on aina ollut kasvisruokapäiviä, on ollut kesäkeitto-, pinaattilettu-, puuro- ja makaroonivellipäiviä, niitä ei vain ole kutsuttu kasvisruokapäiviksi.

Nykyajan suomalainen katovuosi on toistaiseksi vain maanviljelijän tappio, me muut jatkamme elämäämme ruuan suhteen täysin turvallisella mielellä. Tuskin ymmärrämme, että meidän hyvinvoinnillamme on jokin yhteys maanviljelijöiden työn kanssa.

Onhan meillä viljavarastot ja ulkomaankauppa ja kohta saa ruokaakin tietotekniikan ja tekoälyn avulla. Ei siis mitään hätää, ei ainakaan nälänhätää, joten elämä jatkukoon. Kaupan leipähyllyjen äärellä ongelmamme eivät ole tyhjät hyllyt, vaan valinnan vaikeus kymmenien eri tuotteiden välillä, löytyisikö jotain, mihin en vielä ole kyllästynyt.

Olen kiitollinen siitä, että edelliset katovuodet eivät konkreettisesti koskettaneet jokaista suomalaista, niin kuin on ollut suurina nälkävuosina. Samalla olen surullinen siitä, että emme ymmärrä sitä valtavaa hyvinvointia, jonka keskellä saamme elää.

Nälkä on todellisuutta myös tämän päivän maailmassa eikä ole mahdottomuus, että se joskus saavuttaa myös meidät hyvinvointisuomalaiset. Jokapäiväinen leipä ei ole itsestäänselvyys edes jokaisen suomalaisen ruokapöydässä. Nälkäinen ihminen ei mieti kasvisruokapäiviä, hän on kiitollinen kaikesta saamastaan ruuasta.

Ruoka on lahja. Olemme kulkemassa kohti uutta satokautta. Toivottavasti tänä alkaneena vuonna saamme hyvän sadon ja jos saamme, niin toivottavasti osaamme myös olla siitä kiitollisia.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yhdessä loppuun asti

Odotan vuoroani kaupan kassalla. Olen lastannut kärryllisen ruokatavaroita kassan liukuhihnalle, edessäni ei ole yhtään asiakasta, mutta myyjä on kiinni postipisteen puolella, sillä tämäkin kauppa on parantanut palvelujaan lisäämällä toimintaansa postipalvelut lisäämättä henkilökuntaa.

Odotan siis kassahenkilöä, joka hoitaa yksin kaupan kassaa, postipalveluita ja veikkauksia. Nyt hänellä on postin puolella asiakkaana vanha nainen, noin 80-90 -vuotias, lähettämässä korttia jollekin sukulaiselle. Ja se kortin lähettäminen kestää.

Mummo kyselee myyjältä osoitetta, kun ei hän sitä katua muista, mutta osaisitko sinä sanoa. Osoitteen miettimisen lomassa hän kertoo myyjälle, että öisin ei saa nukuttua ja sitten pitää päivällä nukkua monet päiväunet.

Takanani seisova nainen valittaa, että eikö tuo mummo ymmärrä pitää kiirettä, täällä on muitakin ihmisiä. Jono kasvaa. Lopulta kortti on kirjoitettu ja jotakin raapustettu osoitekenttään, vielä pitäisi selvitä postimerkin liimaamisesta ja kolikoiden kaivamisesta rollaattorin korissa olevasta käsilaukusta.

Myyjä on alkanut rahastaa minun ostoksiani siinä samalla, kun mummo etsii rahojaan. Maksan ostokseni, pakkaan ruokatavarat kasseihin ja olen valmis lähtemään, mummo jää edelleen postipisteelle. Kotimatkalla mietin, ymmärtääkö kortin vastaanottaja, kuinka iso asia sen lähettäminen oli.

Ajatellessani tuota mummoa, näen itseni muutaman vuosikymmenen päästä siinä postipisteellä. Miltä tuntuu, kun oma vauhti hidastuu, muisti ei toimi ja maailma ympärillä menee menojaan kiihtyvällä vauhdilla? Miltä tuntuu valvoa yöt yksinään omassa kodissa eikä ole ketään muuta kuin kaupan kassa, jolle siitä voi kertoa?

Miltä tuntuu, kun takana kasvaa äkäisten ja kiireisten ihmisten joukko eikä kenelläkään ole aikaa tai halua pysähtyä rinnalle? Ei hän paljoa vaatinut, oikeastaan ei mitään ja kuitenkin aivan liikaa, hän kaipasi rinnalleen ihmistä, jolla olisi aikaa kuunnella.

Kunnat tavoittelevat kovasti lapsiystävällisen kunnan titteliä ja mietin, että haluaisin asua vanhusystävällisessä kunnassa. Haluaisin asua kunnassa, jossa ihmisellä on arvo senkin jälkeen, kun aktiiviset vuodet ovat takana, lapset maailmalla ja työelämä on oman osuutensa saanut.

Haluaisin asua kunnassa, jossa osataan olla kiitollisia siitä työstä, jota jokainen vanhus on omalla paikallaan tehnyt ja osattaisiin antaa tilaa heidän elämänkokemukselleen. Haluaisin asua kunnassa, jossa vanhuksia kuunnellaan ja heille annetaan aikaa.

Jokainen vanhus on ollut luomassa pohjaa tämän päivän hyvinvoinnille, kiitos siitä heille. Emme voi luoda lapsiystävällistä kuntaa unohtamalla vanhukset. Vanhusten ja aikuisten elämänkokemus ja -työ ovat lasten turva ja tulevaisuus.

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Kategoriat