Kirjoitukset avainsanalla luonto

Muisto yhdestä kauniista ja onnellisesta kesäpäivästä Ounasjoen rannalla.

Istuin kirjallisuusterapiaohjaajakoulutuksen ryhmässä, jossa saimme tehtäväksi miettiä paikan, missä on hyvä olla. Suljin silmäni ja saman tien näin itseni istumassa Ounasjoen rannalla. Ajatuksissani istuin rantakivellä, heiluttelin jalkojani viileässä vedessä, lämmin kesätuuli siveli kasvojani ja huojutti rannalla kasvavia horsmia. Siinä oli hyvä olla.

Ounasjoen ranta on minulle paikka, jossa on hyvä olla. Kokemäenjokivarren kasvatti saapui Oulu- ja Kemijokivarren kautta ensimmäisen kerran Ounasjoen rannalle syksyllä 1986 nuorena miniäehdokkaana ja sen jälkeen Ounasjoki on ollut osa elämääni.

Joki on nähnyt paljon

Jälleen on takana yksi kesä Ounasjoen rannalla. Kesä, jolloin rannalla on ollut hyvä olla. Eräänä kesäisenä hellepäivänä seisoin rannalla ja mietin, mitä kaikkea tämä joki on nähnyt. Se on nähnyt niin paljon elämää ja minun elämäni on vain yksi pieni osa kaikkea tätä suurta historian kokonaisuutta.

Joki ei paljon muutu, mutta elämä joen rannalla muuttuu. Joki on nähnyt sukumme elämää monen sukupolven ajan. Sen rannalta appeni on lähtenyt sotaan ja anoppini pienten lastensa kanssa sotaa pakoon Ruotsiin. Joen rannalle on palattu sodasta ja evakosta. Joki on nähnyt saksalaisten tuhoaman Lapin ja se on nähnyt sodan jälkeisen uudelleen rakentamisen. Sodan raunioista on noussut uusi Lappi. Kaiken tämän keskellä joki on virrannut uomassaan.

Katselin jokea ja otin siitä valokuvia, jälleen kerran. Mietin, kannattaako tätä samaa jokea kuvata joka kesä. Perheemme valokuva-albumeissa on lukuisia kuvia joesta kaikkina eri vuodenaikoina. Tulin siihen tulokseen, että kuvia kannattaa ottaa edelleen. Jokainen vuosi on erilainen ja jokainen kuva sisältää omat muistonsa.

Saa huutaa

Pari vuosikymmentä sitten olimme lastemme kanssa rannalla. Isä ja pieni poika kalastivat, minä ja tytöt touhusimme jotakin muuta. Perheemme nuorin jäsen ja nykyisin innokkain kalastaja oli silloin vielä liian pieni kalastamaan.

Melko pian rantaan saapumisemme jälkeen rantakiviltä kuului lapsen raivokasta huutoa, siima oli mennyt sotkuun ja sitä eivät pienen miehen hermot kestäneet. Koski pauhasi, lapsen huuto hukkui kosken pauhuun ja minut valtasi valtava vapaudentunne. Tajusin, että täällä saa huutaa niin paljon kuin ääntä lähtee, luonto kyllä kestää yhden ihmislapsen huudon.

Yhteisvoimin saimme siiman selvitettyä, kaikki oli taas hyvin ja kalastus sai jatkua. Joki, joka oli kuullut lapsen raivoamisen, sai myös todistaa virveliin tarttuneen kalan aiheuttamia ilon kiljahduksia. Koski pauhasi edelleen kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mikä elämisen vapaus.

Saa itkeä ja surra

Olimme Ounasjoen rannalla saadessamme tiedon, että miehen terveydessä on vakavia ongelmia. Emme vielä tienneet mitä, ja meille tuo tieto oli silloin lähes kuolemantuomio. Mies otti käteensä virvelin ja käveli rantaan. Minä en ottanut käteeni mitään, mutta kävelin myös rantaan.

Jäin ensimmäisille rantakiville katsomaan, kuinka mies eteni virvelinsä kanssa pitkin rantaviivaa. Vähitellen hänen hahmonsa pieneni ja hänen hahmonsa pienentyessä minun ahdistukseni ja yksinäisyyden tunteeni kasvoi. Vuolaana ja kohisevana virtaava joki sai todistaa kyyneleitäni.

Vähitellen raastava ahdistus väistyi ja minut täytti rauhallinen olo. Virtaava vesi näytti ja kuulosti niin lohdulliselta. Jotenkin se sanoi minulle, että olen nähnyt pahempaakin ja aina on jotenkin menty eteenpäin. Elämä ei pysähdy. Mikä on rauhoittavampaa kuin virtaavan veden katseleminen ja kuunteleminen? Rauhallisin mielin kävelin pois rannasta.

Saa olla onnellinen

Kutsumme miehen sairastumiskesää katastrofikesäksi. Lähtiessämme silloin syksyllä pois Ounasjoen rannalta, kuvittelimme lähtevämme sieltä viimeisen kerran yhdessä. Haikealla mielellä seisoin joen rannassa hyvästelemässä rakkaan paikan. En uskaltanut edes ajatella, miltä tuntuisi tulla sinne seuraavana kesänä yksin, uskaltaisinko edes tulla.

Yksinäistä kesää ei ole vielä tullut, sen sijaan katastrofikesän jälkeen on tullut jo viisi onnellista, yhteistä kesää. Joki, joka oli todistamassa elämämme särkymistä, on saanut olla todistamassa särkymisen jälkeistä uutta elämää.

Viimeisinä vuosina on tuntunut entistä paremmalta saada viettää aikaa joen rannalla, ja meillä on ollut sitä aikaa. Yöttömän yön aurinko, rantaniityllä keltaisina loistavat kullerot ja tuulessa heiluvat horsmat ovat näyttäneet entistä kauniimmilta. Sisälläni on virrannut ilo yhdessä joen kanssa.

Joki elää omaa elämäänsä

Joki on nähnyt elämäni ilot ja surut, se on kuullut itkut ja naurut, se on ottanut vastaan monet tunteenpurkaukset ja samalla jatkanut omaa kulkuaan. Myös joella on omat vaiheensa.

Keväällä se vapautuu talven jääkuormasta kovalla rytinällä. Paksut jäälohkareet rynnistävät rantaan vieden mukanaan kaiken tielleen osuvan, rannan puut ja rakennelmat. Siksi rannalle ei kannata rakentaa eikä istuttaa, vaan on elettävä joen ehdoilla.

Alkukesällä joki virtaa vuolaana, vesi on korkealla ja kalat parveilevat viileässä vedessä. Kesän edetessä veden pinta laskee ja vähitellen vesi lämpenee. Heinäkuun matalassa ja lämpimässä vedessä eivät kalat enää viihdy, silloin virveliin tarttuu enemmän joenpohjan kasvillisuutta kuin kaloja.

Syksyn tullen joki valmistautuu ottamaan vastaan uuden jääpeitteen. Joki elää elämäänsä jääpeitteen alla, ihmissilmän saavuttamattomissa, odottaen uutta kevättä. Niin on ollut vuodesta ja vuosisadasta toiseen.

Joen vuodenkiertoon on helppo samaistua. Elämä on kuin vuodenajat Ounasjoella. Välillä painaa raskas taakka hartioilla ja välillä elämä virtaa vapaana ja iloisena solisten. Oma elämä kulkee vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen, joki jatkaa kulkuaan vuosisadasta ja vuosituhannesta toiseen.

Olen osa luontoa

Ounasjoen rannalla on helppo unohtaa kehittynyt, teknologinen ja digitaalinen maailma. Siellä on helppo unelmoida luonnonmukaisesta ja yksinkertaisesta elämästä. Mutta mikä on oikea määrä yksinkertaisuutta ja luonnonmukaisuutta?

Luopuessamme vesijohtovedestä ja laittaessamme pihaamme vesipostin elimme yhden syksyn kantamalla ämpäreillä vettä joesta. Juomavesi piti hakea lähellä olevasta sukulaistalosta. Luonto ei kysellyt vesipostimme valmistumista, vaan peitti joen jääpeitteellä meidän kannaltamme liian aikaisin.

Jäätyneestä joesta ei enää haettu vettä. Kovasti meni vaikeaksi veden saaminen. Samalla, kun veden saaminen meni vaikeaksi, kasvoi puhtaan juomaveden ja pesuvesien arvostus. Kasvoi myös teknologian arvostus. Vesiposti valmistui ja vesiongelma ratkesi, sitä ei ratkaissut luonto, vaan ihminen.

Elämä luonnon ehdoilla ja luonnon armoilla ei ole helppoa eikä edes täysin mahdollista. Ihminen tarvitsee omat elinolosuhteensa. Elämä teknologiankaan ehdoilla ei ole helppoa, sillä ihminen tarvitsee yhteyttä luontoon, olemme luontokappaleita, emme koneita.

Oma paikka

Ounasjoen ranta on meidän kevät-, kesä- ja syksypaikkamme. Minulle se on nykyisin vain kesäpaikka. Mutta voin milloin tahansa sulkea silmäni ja palata ajatuksissani joen rantaan. Voin myös katsella viime kesänä joen rannalta ottamiani valokuvia ja niiden välityksellä palata joen rantaan. Joki virtaa minussa silloinkin, kun olen fyysisesti kaukana.

Minun paikkani on Ounasjoki, mikä on sinun paikkasi. Sulje silmäsi ja siirry ajatuksissasi paikkaan, jossa sinun on hyvä olla, ehkä huomaat olevasi keskellä luontoa.

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Puhdas luonto on suuri lahja.

Peruskoulun opona kuulen usein lauseen: ”Miksi me tällaista tehdään, tämä on ihan itsestäänselvyys”. Joskus vastaan siihen jotain tilanteeseen sopivaa, aina en jaksa vastata mitään. Useimmiten sanoja ei edes odota vastausta, se on vain hänen tapansa kyseenalaistaa koko koulunkäynti.

Marraskuisella kävelylenkillä elämän itsestäänselvyydet alkoivat puhutella minua. Olemme perheeni kanssa viettäneet lähes kolmenkymmenen vuoden ajan viikon Vuokatissa. Ostimme lomaosakkeemme aikana, jolloin yöunet eivät olleet minulle lainkaan itsestäänselvyys. Toinen lapsemme oli kahden kuukauden ikäinen koliikkivauva ja osakekaupatkin tehtiin neljän tunnin yöunien jälkeen väsymyksenhuuruisessa olotilassa. Tällä lomaviikolla vauva ei valvota, mutta ikä on tuonut tullessaan häiriötekijöitä yöuniin, nukkuminen ei siis edelleenkään ole itsestäänselvyys. Hyvä yöuni on suuri lahja.

Kävellessämme vuosikymmenten aikana tutuksi tulleella lenkkipolulla mieheni tokaisee pysäyttävän lauseen: ”Kävelen täällä, kun vielä pystyn”. Se ei ole pessimismiä, vaan hänen sairauksiensa mukanaan tuoma realiteetti. Saman realiteetin alainen olen minäkin, jolle käveleminen on vielä itsestäänselvyys. Kävelen niin kauan kuin pystyn, se on lahja.

Vuokatti on täynnä kovakuntoisia, nuoria urheilijoita. Heitä juoksee ohitsemme ja vastaamme. Katselemme heidän menoaan ja mietimme, millaisella kilometrivauhdilla he todennäköisesti juoksevat ja millainen treeni on menossa. Niin monta kertaa olemme juosseet samat polut, silloin, kun juokseminen vielä oli meille itsestäänselvyys. Toinen meistä ei juokse enää ollenkaan ja toisellakin on kilometrivauhti hiipunut jo monen vuoden ajan. Minä juoksen niin kauan kuin pystyn ja sellaisella vauhdilla kuin pystyn, se on realiteetti.

Polun varrella virtaa puro. Iloisella solinalla vaaran laelta virtaa kirkasta vettä alas laaksoon. Pysähdymme puron äärelle. Niin paljon puhdasta vettä ja meille suomalaisille niin tuttu näky. Entä, jos olisikin toisin. Ei olisi iloisesti virtaavaa puroa, ei puhdasta juomavettä tai pesuvettä. Entä, jos ei olisi käsienpesuvettä näin korona-aikana. Meille niin jokapäiväinen itsestäänselvyys ei ole maailmanlaajuisesti ollenkaan selvä asia. Käytämme puhdasta vettä niin kauan kuin sitä riittää. Puhdas vesi suuri ja elämän kannalta välttämätön lahja.

Koko lenkkipolku kulkee läpi erämaametsän.  Niin puhdasta luontoa, rauhallista tunnelmaa ja raikasta ilmaa, ja samalla niin jokapäiväistä. Nousen ison kiven päälle ja katselen ympärilläni avautuvaa maisemaa, silmänkantamattomiin metsää, joka puolella metsää. Kuinka onnellinen olenkaan saadessani seistä siinä kivellä. Vielä tämän kerran sain kävellä tämän vaaran päälle oman rakkaani kanssa, katsella ja kuunnella puhdasta luontoa. Tämä ei ole itsestäänselvyys, tämä on suuri lahja. Tämän haluan säilyttää sydämessäni.

Elämä on hienoa, kun ymmärtää sen, että yksikään itsestäänselvä asia ei oikeasti ole itsestäänselvyys. Kaikki on lahjaa ja lainaa. Kaiken voi jonain päivänä menettää. Onnellisuus tulee siitä, että näkee oman elämänsä lahjana, ei itsestäänselvyytenä. Miten voisin tämän oman elämänkokemukseni siirtää niille nuorille ihmisille, joille koulu on täynnä itsestäänselvyyksiä. He ovat saaneet suuren lahjan, mahdollisuuden opiskella. Ehkä jokaisen on opittava ja ymmärrettävä se itse.

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Blogiarkisto

Kategoriat