
Lapsuuteni aikuiset sanoivat, saisit hävetä.
Ja niin häpeä istahti olkapäilleni,
se hiipi ajatuksiini ja valtasi olemukseni.
Häpesin läpi lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuuden.
Niin paljon häpeää.
Niin paljon turhaa häpeää.
Niin paljon elämää rajoittavaa häpeää,
kunnes tuli päivä,
jolloin olin hävennyt itseni uuvuksiin.
Ja silloin,
häpeästä uupuneena mieleeni hiipi kysymys,
mitä minä häpeän.
Ei ole häpeä puhua niin kuin puhun.
Ei ole häpeä liikkua niin kuin minä liikun,
pukeutua niin kuin pukeudun,
olla hidas tai nopea,
arka tai rohkea,
nuori tai vanha.
Ei ole häpeä olla minä.
Ja vihdoin karistin häpeän olkapäiltäni, ajatuksistani, olemuksestani.
Se pyrki takaisin uudelleen ja uudelleen,
minä karistin sen uudelleen ja uudelleen,
kunnes se oli pois.
Katsokaa, tässä minä olen, ilman häpeää.
Kuunnelkaa, kun minä puhun, ilman häpeää.
Tämä on minun elämäni, enkä häpeä sitä.
Luin tuon Saarikosken kirjoituksen ja siinä on paljon asiaa. Siinäkin puhutaan kevyestä sisällöstä ja käytetään siitä termiä "huttu". Hyväksymme koulussa hyvin monenlaisia suorituksia, tässäkin tehtävässä oli mahdollisuus tehdä se monella tavalla. Esimerkin oppilas oli kuitenkin valinnut tekstin. Oppilaat tekevät tosi hyviä videoita, muutamat piirtävät hienoja ja sisältörikkaita sarjakuvia, suurin osa valitsee tekstin. Ongelma on tässä tapauksessa mielestäni siinä, että se, mitä tehdään, tehtäisiin ajatuksella ja niin hyvin, kuin osataan. Moni yrittää vain päästä mahdollisimman helpolla ja meidän koulujärjestelmämme hyväksyy sen.
Uskon kuitenkin, että kirjoitustaidolla on tulevaisuudessakin merkitystä.