Kirjoitukset avainsanalla vanhemmuus

Lapsuuden leikeissä samaistuttiin usein Peppi Pitkätossuun.

”On aika kerätä leikit pois ja laittautua nukkumaan.” Kuulen vieläkin korvissani äidin äänen vuosikymmenten takaa. Rutiini toistui iltaisin, leikit ja leikkivälineet laitettiin paikoilleen ja sitten tehtiin iltatoimet. Samaa rutiinia toistin omien lasteni kanssa.

Sanotaan, että leikki on lasten työtä ja lapsi ei ole terve, jollei hän leiki. Lapsen mielikuvitus on ehtymätön leikin lähde, se kehittää leikin missä vain ja millä välineillä tahansa, jos sille vain annetaan tilaa.

Omassa lapsuudessani oli Peppi Pitkätossu-villitys. Kaupoissa myytiin Peppi-peruukkeja, joita varsinkin tytöt pitivät päässään samaistuessaan Peppiin. Jos vanhemmat eivät suostuneet ostamaan peruukkia, hiuksista yritettiin erilaisilla viritelmillä kehitellä Peppi-lettejä.

Mieheni otti kotinsa ikkunasta keittiön verhon, laittoi sen selkäänsä Batman-viitaksi ja viiletti pitkin metsiä verho selässään. Hänen äitinsä ei ollut yhtä mieltä verhon käyttötarkoituksesta, verho palautettiin ikkunaan ja leikki sai jatkua ilman verhoa. Batman oli poikien suuri idoli.

Veljeni leikki ihailemaansa Tarzania niin, että melkein kuristui köydestä kehittämäänsä liaaniin hypätessään sen varassa puusta. Onneksi maassa odottava kaveri Cheetah oli tilanteen tasalla ja haki lähimmän aikuisen apuun. Siitä selvittiin säikähdyksellä.

En tiedä, olivatko vanhempamme huolissaan leikeistämme, ainakaan sellaista ei puhuttu. En muista, kirjoiteltiinko lehdissä lasten huolestuttavista leikeistä, en lukenut lehtiä eikä sellaisista puhuttu. Aikuiset olivat huolissaan, jos ei menty kouluun, tultu ajoissa syömään tai oltu illalla kotona kotiintuloaikaan, siitä puhuttiin.

Olivatko silloin ammattiaikuiset huolissaan lasten identifioitumisesta leikkihahmoihinsa? En tiedä. Tänä syksynä ollaan huolissaan Therian-ilmiöstä, siitä puhutaan, kirjoitellaan, haastatellaan asiantuntijoita, tehdään monenlaista juttua ja kysellään lapsilta.

Olen minäkin nähnyt muutaman ”eläinlauman” lähimetsässä, se näytti lähinnä hauskalta. Tyhjät metsät, koulujen pihat ja leikkipuistot ovat surullinen näky.

Tämän digiajan ongelma on lähinnä se, että lapset eivät leiki. He istuvat niskat köyryssä, tuijottavat hypnoottisina puhelimiaan, eivät keskustele eivätkä liiku, se on huolestuttavaa.

Kyllä meistä menneiden vuosikymmenten Peppi Pitkätossuista, Batmaneista, Tarzaneista, prinsessoista, keijukaisista, merirosvoista, Smurffeista ja ties mistä leikkihahmoista kasvoi aivan tavallisia aikuisia. Miksi ei kasvaisi näistä nykyajan eläinhahmoista. Jos ei kasva, niin syy on todennäköisesti jossain muualla kuin leikissä.

Aikuisen tehtävä ei ole kauhistella ja päivitellä lasten leikkejä. Aikuisen tehtävä on ohjata ja kasvattaa lasta niin, että leikki pysyy sopivissa ja terveissä rajoissa. Lapselle pitää välillä sanoa, että nyt kerätään leikit pois ja mennään nukkumaan.

Leikki kuuluu lapsen elämään, mutta ei lapsikaan voi aina leikkiä. Lapsen pitää myös opetella hoitamaan velvollisuuksiaan ja elämään ihmisiksi. Eläimellinen meno ei voi olla ihmisen elämän perusajatus, tosielämässä olemme ihmisiä, emme eläimiä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Arvokas juuri tällaisena

Minun lapseni käy jo potalla, puhuu muutamia sanoja,

hän kehittyy niin nopeasti.

Hienoa,

minun erityinen lapseni kehittyy omalla tavallaan.

 

Minun lapsellani on niin hyvä todistus,

hän on niin lahjakas oppilas.

Hienoa,

minun erityinen lapseni oppii omalla tavallaan.

 

Minun lapseni sai niin hyvän opiskelupaikan ja

niin hyvillä pisteillä.

Hienoa,

minun erityinen lapseni opiskelee omalla tavallaan.

 

Minun lapseni valmistui, sai työpaikan,

löysi puolison, sai lapsen...

Hienoa,

minun erityinen lapseni elää omalla tavallaan.

 

Te kaikki hyvät ja menestyneet ihmiset,

te maailman valloittajat,

voisitteko joskus pysähtyä ja olla hiljaa,

voisitteko nähdä jokaisen ihmisen erityinen arvo.

 

Minun erityinen lapseni on erityisen rakas.

Tarvitaanko muuta?

Nuotiolla syntyvät parhaat keskustelut

”Ei ole mitään tekemistä. Mulla on tylsää.” Tuttu lause lapsuudesta. Muistan sanoneeni nuo sanat usein äidille, äiti hymähti ensin ja vastasi sitten: ”Mene ulos leikkimään, äidillä on nyt töitä.” Minä menin siskoni kanssa ulos tai sitten en, joka tapauksessa keksimme jotain tekemistä tylsyyden voittamiseksi.”Ei ole mitään tekemistä. Mulla on tylsää.” Tuttu lause lapsuudesta. Muistan sanoneeni nuo sanat usein äidille, äiti hymähti ensin ja vastasi sitten: ”Mene ulos leikkimään, äidillä on nyt töitä.” Minä menin siskoni kanssa ulos tai sitten en, joka tapauksessa keksimme jotain tekemistä tylsyyden voittamiseksi.

Jos riitelimme siskon ja veljen kanssa, äiti tai isä sanoivat: ”Menkää ulos siitä mekastamasta.” Jos valitti ruokapöydässä, että on pahaa ruokaa, äiti korjasi ruuan pois pöydästä ja sanoi: ”Menkäähän ulos, niin seuraavalla aterialla on nälkä.” Jos huusi ja kiukutteli sanottiin, että mene ulos ja tule takaisin, kun olet rauhoittunut.

Sama juttu oli koulussa. Joka välitunti piti mennä ulos, vaikka siellä ei ollut muuta kuin avonainen piha. Tunnilta saattoi joutua ulos luokasta ellei joutunut nurkkaan seisomaan. Ja jos luokasta poistaminen ei tehonnut ja rikkeet jatkuivat, saattoi lentää ulos koko koulusta.

Aikuisten vakiolause meille 1960- luvun lapsille oli: ”Menkää ulos.” Sillä tavalla ratkaistiin moni kasvatuksellinen kysymys. Ulkona taltutettiin kiukku, liikuttiin, leikittiin, tavattiin kavereita, hankittiin ruokahalu ja hyvät yöunet. Eikä siellä ulkona ollut aikuisia vahtimassa tai järjestämässä kehittävää toimintaa.

Siinä, missä meille menneiden vuosikymmenten lapsille sanottiin ”menkää ulos”, sanotaan nykyään ”lisää rahaa”. Kun lapsilla ei ole tekemistä, tarvitaan lisää rahaa, jotta voidaan järjestää jokaiselle hyviä harrastuksia. Kun lapset eivät liiku tarpeeksi, tarvitaan työryhmiä ja lisää rahaa lasten liikuttamiseen. Kun lapset eivät syö, tehdään kyselyitä ja pyritään parantamaan ruokapalveluja ja siihen tarvitaan rahaa. Kun lapset käyttäytyvät huonosti koulussa eivätka jaksa opiskella, tarvitaan monenlaisia ammattilaisia, tukitoimia ja lisää rahaa. Ja jos nämä asiat eivät toimi, tarvitaan taas lisää rahaa, jotta voidaan hoitaa liikkumattomia, masentuneita ja syrjäytyneitä nuoria.

Meidän vanhempien ikäluokkien lapsuudessa ja nuoruudessa olisi voitu joitakin asioita hoitaa myös tukitoimilla ja meitäkin olisi voitu joskus kuunnella. Nykyisin voitaisiin moni kasvatuksellinen asia hoitaa sanomalla mene ulos ja tee itse. Johonkin hävisi se kultainen keskitie. Meistä, joita ei lapsena kuunneltu eikä palveltu, tuli ikäluokka, joka kuuntelee ja palvelee nuorempia ikäluokkia uupumukseen asti. Jossain vaiheessa katosi terve maalaisjärki ja tilalle tuli turvallisuuskupla.

Unelmoin koulusta, jossa voisin korvata suuren osan kasvatuskeskusteluista, jälki-istunnoista ja oppilaspalavereista metsäretkellä. Huonosti käyttäytyvälle ja haistattelevalle oppilaalle laittaisin rinkan selkään ja sanoisin: ”Kanna itse ruokasi, tee itse nuotiosi, paista omat makkarasi ja lettusi ja keitä kahvisi.” Neuvoisin tarvittaessa, mutta en tekisi mitään hänen puolestaan. Kävelyn ja ruokailun jälkeen istuisin hänen kanssaan nuotiolla ja keskustelisin elämästä isolla E: lla. Siinä hoituisi samalla kertaa liikunta, raitis ilma, käytösongelmat ja liiallinen puhelimen käyttö. Metsä ja erämaa saisivat hoitaa sen, mihin loputtomat palaverit ja hoitosuunnitelmat eivät tehoa.

”Mene ulos:” siinä olisi ilmiöoppimista tälle diginatiiville sukupolvelle.

 

 

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Blogiarkisto

Kategoriat