Kirjoitukset avainsanalla lapset

Ilman rakkautta ja toisen ihmisen välittämistä ei jaksa kukoistaa.

Jälleen kerran on julkaistu vuosittaiset nuorten hyvinvointikyselyn tulokset. Tulosten mukaan monet nuoret kokevat, etteivät opettajat ole kiinnostuneita heidän kuulumisistaan eivätkä välitä heistä.

Tulos on surullinen, koska kokemukseni mukaan suuri osa opettajista on kiinnostunut oppilaistaan ja välittää heidän hyvinvoinnistaan. Miksi tämä välittäminen ei välity nuorille?

Koulun rakenteet ovat välittämisen kannalta haasteelliset. Opettajana olen sidottu koulun aikatauluihin ja sääntöihin, oppitunnit, valvonnat, palaverit, kokoukset ja monet muut asiat pitää hoitaa ajallaan.

Oppilailta ei saisi kysellä henkilökohtaisia asioita, koska ne eivät kuulu opettajille. Oppilaisiin ei saa koskea, ettei syytetä seksuaalisesta häirinnästä. Kaikkia oppilaita pitäisi kohdella tasavertaisesti, mutta miten ehtii tasavertaisesti osoittaa välittämistä yli 300: lle oppilaalle päivittäin.

Kaikista rajoitteista huolimatta monet opettajat välitävät oppilaistaan ja sen osoittamiseen mielikuvitus ja hyvä tahto löytävät kyllä keinot. Koulun arjessa on paljon välittämistä.

Kaikki oppilaat eivät välitä opettajan välittämisestä. Usein kuultuja lauseita ovat myös seuraavat: "V***u mä en puhu sulle." "V***u mitä se sulle kuuluu." "Mee muualle siitä." "Ei sulla oo oikeutta kysellä multa mitään."

Siinä on opettajaparka melko yksin välittämisensä kanssa. Monesti näidenkin lauseiden jälkeen päästään ajan kanssa hyvään lopputulokseen. Välittäminen ei aina ole suloista hymistelyä, vaan usein se on kärsivällisyyttä vaativaa rankkaa työtä.

Joskus oppilas puhuu opettajalle hyvinkin avoimesti asioistaan ja silloin hän saattaa sanoa vanhempiinsa liittyen lauseen: "Ei ne musta välitä." Jos kyse ei ole teiniangstista, vaan nuoren aidosta kokemuksesta, tilanne on surullinen.

Opettaja on kuitenkin vain opettaja ja täysin korvattavissa. Opettajat tulevat ja menevät, peruskoulutaipaleella heitä osuu jokaisen kohdalle useita.  Toisin on vanhempien kanssa. Opettajan välittäminen ei voi koskaan korvata vanhempien välittämistä.

Nuoret ovat usein kovin kärkkäitä arvostelemaan opettajia. He saattavat sanoa, että opettajat eivät välitä, vaikka kokisivatkin toisin. Yhtä usein he ovat kärkkäitä puolustamaan vanhempiaan. He puolustavat vanhempiaan silloinkin, kun siihen ei olisi aihetta.

Samoin tapahtuu julkisuudessa. Opettajien ja koulun henkilökunnan hartioille on helppoa sälyttää kaikki mahdolliset asiat ja kaikki elämän ongelmat pitäisi ratkaista koulussa.

Sekä vanhempien että opettajien tehtävä on välittää lapsista ja nuorista ja onnellisia ovat ne nuoret, jotka saavat kokea kumpaakin. Surullista on, jos vain opettajat välittävät nuorista, se on paljon surullisempaa kuin se, että vain vanhemmat välittävät. Toivottavasti välittäminen välittyy nuorille.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mummolatunnelmaa

Helvi oli syntynyt 1900- luvun alussa Käkisalmella. Nuorena aikuisena hän joutui lähtemään miehensä kanssa evakkotaipaleelle päätyen lopulta pieneen satakuntalaiseen kylään, jonne he rakensivat 1950- luvulla talon. Mies kuoli jo 1960- luvun lopulla ja Helvi eli elämänsä reilut 30 viimeistä vuotta leskenä. Heillä ei ollut lapsia, joten Helvi eleli talossaan yksin.

Äitini kotipaikka ja meidän kesäpaikkamme Nappila oli Helvin talon naapurissa ja niinpä Helvistä tuli minulle ja sisaruksilleni varamummo. Omaan mummolaamme emme aina olleet tervetulleita, mutta Helvi otti meidät  iloisesti vastaan. Usein menin Helvin luokse yöksi ja oikea mummuni tuli minua sinne tapaamaan. Helvi ja mummuni olivat hyviä ystäviä. Minun elämääni Helvi on jättänyt lähtemättömän jäljen. Muistan, kuinka nuorena tyttönä usein tulin myöhään perjantai-iltana opiskelupaikkakunnaltani tai töistä hänen luokseen ja hän odotti iltapalan ja lämmitetyn saunan kanssa. Vieläkin kuulen korvissani Helvin sanat: "Ota, ota" ja näen silmissäni hänet kahvipannu kädessä.

Hän oli koko kylän karjalanpiirakkamestari. Kuulen korvissani myös hänen naurunsa pelatessamme jotain lautapeliä tai "heittäessämme sikaa". Kesäisin Helvillä oli tapana pyöräillä päivittäin kahden kilometrin päähän jokirantaan uimaan. Suurin asia, joka minulle on jäänyt Helvistä mieleen, on kiitollisuus. Nuorena tiesin, miten monia vaikeita elämänvaiheita hän oli elänyt läpi, mutta en sitä ymmärtänyt. Iän myötä olen oppinut entistä enemmän arvostamaan hänen elämänasennettaan ja se rohkaisee monissa oman elämän vaiheissa.

Nykyisin varamummoilla on kova kysyntä. Monet perheet asuvat kaukana biologisista isovanhemmista tai suhteet eivät jostain syystä toimi. Kouluihin on tullut varamummoja ja -pappoja ja netistä löytyy varamummopalvelu. Ajatus on hieno ja toivottavasti jokaiselle lapselle ja nuorelle löytyisi jokin isovanhempi, on se sitten biologinen tai joku muu. Mummot ja papat kaipaavat lapsia ja lapset kaipaavat isovanhempia.  

Varamummoista voi saada elinikäisiä ystäviä ja heidän ystävyytensä voi kantaa vielä heidän kuoltuaankin. Eri sukupolvet tarvitsevat toisiaan, nuorilla on paljon annettavaa vanhemmille ja päinvastoin. Kaikki nuoret eivät kuitenkaan ole ihanteellisia seuralaisia eivätkä kaikki mummot ole herttaisia. Tarvitaan molemminpuolista kunnioitusta. Vanhempien ihmisten tulee osata antaa nuorille tilaa ja vapautta ottaa oma paikkansa elämässä ja nuorten tulee osata arvostaa vanhempien elämänkokemusta. Minä olen kiitollinen sekä biologiselle mummolleni ja varamummolleni.

Kommentit (0)

Lapsuuden pyykit pestiin pulsaattorikoneella.

On kaunis, aurinkoinen kesäpäivä. Jalkojeni juuressa on korillinen puhdasta pyykkiä, jota olen ripustamassa kuivumaan lapsuuden kotini pihan pyykkinaruille. Mieli on korkealla ja ajatukset tulevaisuudessa. Kuvittelen itseni perheenäidiksi, joka ripustaa oman perheensä pyykkejä kuivumaan.

Tuosta päivästä ja hetkestä on kulunut yli neljä vuosikymmentä. On jälleen kaunis ja aurinkoinen päivä. Jalkojeni juuressa on korillinen puhdasta pyykkiä, jota olen ripustamassa oman kodin pyykkinaruille. Mieli on korkealla ja ajatukset menneisyydessä. Muistelen aikaa, jolloin lapset olivat vielä kotona ja pyykkiä riitti jokaiselle viikonpäivälle. Se, mistä nuorena unelmoin, on toteutunut, sillä lukemattomia kertoja olen ripustanut oman perheeni pyykkejä kuivumaan oman talon pihan pyykkinaruille.

Oli minulla nuorena muitakin unelmia, osa on toteutunut, osa jäänyt toteutumatta ja osa odottaa vielä toteutumistaan. On myös uusia unelmia, sellaisia, joita ei nuorena osannut unelmoida. Ei ihminen ole koskaan liian vanha unelmoimaan.

Unelmat voivat olla suuria tai pieniä. Kannattaa unelmoida suuria, sillä koskaan ei voi tietää, mitä elämä antaa. Viime aikoina olen kuitenkin alkanut arvostamaan pieniä unelmia, sillä lopulta pienet unelmat ovatkin niitä kaikkein suurimpia. Unelma pyykin ripustamisesta oman kodin pihalla oli pieni ja arkinen unelma, joka iän myötä on osoittautunut yhdeksi elämän tärkeimmistä asioista. Siinä toteutuvat rakkaus, läheiset ihmiset, kyky tehdä työtä ja huolehtia arjen sujumisesta.

Nykyaikana meille markkinoidaan monelta taholta suuria unelmia. Minulla on usein sellainen tunne, että olen jäänyt pyykkikorini kanssa tien sivuun katselemaan kauniiden ja menestyneiden ihmisten ohimarssia. He kulkevat suurten unelmiensa perässä kohti suuria elämyksiä ja raportoivat sosiaalisen median eri alustoilla onnen täyteisistä päivistä ja loputtomasta auringonpaisteesta. Näyttää siltä, että he elävät maanpäällisessä paratiisissa.

En tiedä, ovatko he suurten unelmiensa ja mahtavien elämystensä kanssa sen onnellisempia kuin minä pyykkikorini kanssa. Illalla kerään narulta puhtaat lakanat, petaan kesäisen tuulen raikastamat lakanat sänkyyni, kääriydyn saunapuhtaana niiden väliin ja nukahdan onnellisena unelmoiden uuden päivän mahdollisuuksista. Elämä on oikeastaan aika hienoa ihan näin tavallisena arkipäivänä. Tämä on minun maanpäällinen paratiisini.

 

 

 

 

Kommentit (1)

Onkohan tämä kielto tarkoitettu juuri nyt minulle?

Mies istui keittiön pöydän ääressä lukien sanomalehteä. Eräs artikkeli lehdessä sai tunteet pintaan ja hän aloitti kiukkuisen selostuksen sen sisällöstä. Aluksi olin hänen kanssaan yhtä mieltä asiasta, mutta asia paisui ja sai lopulta sellaiset mittasuhteet, että keskustelu tuntui enemmän riidan haastamiselta kuin mielipiteiden vaihdolta.

Siinä kuunnellessani hänen paasaustaan, päässäni syttyi lamppu ja kysyin häneltä: ”Puhutko sinä nyt minulle vai herra X: lle?”

Olin oivaltanut, että tällä kiukkuisella purkauksella ei ollut mitään tekemistä minun kanssani, vaikka jouduinkin sen kohteeksi. Ymmärsin myös, kenelle hän puhui. Asiaa kysyessäni, hän myönsi havaintoni todeksi ja sen jälkeen pääsimme todella puhumaan siitä, mistä kenkä puristi.

Monta kertaa olen löytänyt itseni samasta tilanteesta. Jokin tapahtuma tai asia tuo menneisyyden peikot esille ja oma reaktioni on tilanteeseen nähden turhan voimakas ja aivan väärät ihmiset, kuten puoliso tai lapset joutuvat syyttöminä kiukkuni kohteiksi. Olen yrittänyt opetella olemaan itselleni rehellinen, jotta sivulliset eivät joutuisi kantamaan minun elämäni taakkoja. Monelta perheriidalta olemme välttyneet yksinkertaisella rehellisyydellä. Turha syyttää puolisoa tai lapsia silloin, kun pitäisi puhua herra X: lle.

Tilanne on tuttu myös koulusta. Oppilas tulee tunnille kiukkuisena, jopa agressiivisena, kaikki on huonosti ja opettaja saa kuulla kunniansa. Opiskelusta ei tule mitään ja koko luokan opiskelu häiriintyy. Tunnin jälkeen jään juttelemaan oppilaan kanssa ja sama agressiivinen puhe jatkuu.

Lopulta kysyn häneltä: ”Onko tällä kiukulla nyt oikeasti mitään tekemistä minun tai edellisen tunnin kanssa?” Ja niin päästään asiaan, saan kuulla aamun tapahtumista kotona ja ymmärrän, että se kiukku, jota olen kuunnellut koko edellisen tunnin oli kohdistettu herra X: lle.

Niin on vanhempienkin kanssa. Oman lapsen opettaja saa joskus ottaa vastaan sellaista kiukkua, jonka taustalla ovat omat ikävät koulumuistot. Joskus tekisi mieli kysyä vanhemmilta: ”Puhutko nyt minulle vai omalle opettajallesi vuosien takaa?” Tai sitten: ”Puhutaanko nyt sinun lapsesi kiusaamisesta vai joistain kiusaajista omilta kouluajoiltasi?”

Tällaisia me ihmiset olemme, syytämme toisia ihmisiä usein liian helposti ja välttelemme omien kipeiden asioiden kohtaamista. Moni asia sujuisi paljon helpommin, kun uskaltaisimme olla rehellisiä itsellemme. Menneisyyden peikot voi karistaa kantapäiltään ja viattomien syyttämisen sijaan voi opetella puhumaan siitä, mistä kenkä oikeasti puristaa. Totuus vapauttaa kohtaamaan toisen ihmisen aidosti ja rehellisesti.

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Kategoriat