Kirjoitukset avainsanalla eläke

eVanhemmiten vauhti hidastuu ja välillä pitää pysähtyä vetämään henkeä, samalla näköalat laajenevat.

Usein sanotaan, että ikä on vain numero. Niinhän se on, mutta se on myös numero, joka kertoo paljon. Minun numeroni on 60, se tuli täyteen viime syksynä. Se on paljon suurempi numero kuin 20 ja siltä se myös tuntuu. Se on myös selvästi pienempi numero kuin 80, vaikka siitä minulla ei vielä ole kokemusta. Vanha tietää, miltä tuntuu olla nuori, mutta nuori ei tiedä, miltä tuntuu olla vanha, se selviää aikanaan.

Vuosikymmenet vierivät

Täyttäessäni 10 ja 20 vuotta, syntymäpäivä tuntui juhlalliselta tapahtumalta ja olin mielestäni saavuttanut jotain merkittävää. Siihen asti en ajatellut ikääntyväni, vaan kehittyväni ja tulevani koko ajan jotenkin tärkeämmäksi ihmiseksi. Ikääntyminen oli hyvä asia.

Sen jälkeen on ollut toisin. 30 vuotta häälyi edessä jonkinlaisena rajapyykkinä, johon mennessä olisi saavutettava jotain ammattiin valmistumisen, työelämän ja perheen perustamisen suhteen. Mitä enemmän ikävuosia kertyi ja kaikki nuo palikat eivät olleet kohdillaan, sitä uhkaavammalta 30- vuotissyntymäpäivä alkoi näyttää. Ikääntyminen ei enää ollutkaan ainoastaan hyvä asia.

Seuraavat vuosikymmenet, 40- ja 50- vuotispäivät sujahtivat ohi elämän tiimellyksessä ja päästiin kuudenkympin kynnykselle. 60 ikävuotta näyttäytyi edessä yhtä uhkaavalta kuin aikanaan 30 vuotta. Jotenkin sitä vain tajusi, että elämää on takana aika paljon ja edessä aina vain vähemmän. Ikääntyminen ei tuntunut enää ollenkaan hyvältä.

Elämä on vanhenemista ensimmäisestä elinpäivästä lähtien, pelkkää ikääntymistä alusta loppuun. Silti puhumme vanhenemisesta ikään kuin se alkaisi vasta jossain tietyssä iässä.

Kunnes menettää jotain

Ikääntyminen tuntuu hyvältä niin kauan, kun edessä on jotain, mitä kannattaa odottaa. Elämän alkupuoliskolla ikävuosien myötä saavuttaa jotain merkittävää, kunnes saavuttaa iän, jolloin huomaa menettävänsä jotain merkittävää.

Mitä enemmän ikävuosia kertyy, sitä enemmän kertyy menetettyjä asioita. Ja moni niistä asioista on menetetty lopullisesti. Vanheneminen on luopumista ja uusiin elämänvaiheisiin sopeutumista.

Tyhjä pesä

Nuorena haaveilin tulevani äidiksi 25- vuotiaana. En tullut eikä silloin ollut näköpiirissä edes sopivaa isäehdokasta. Siirsin tavoitetta viisi vuotta eteenpäin. Täyttäessäni 30 vuotta isäehdokas oli löytynyt ja ensimmäinen lapsi syntymäisillään.

Esitellessäni pienokaistani työkavereilleni eräs heistä sanoi: ”Aika kuluu niin nopeaan, että et huomaakaan, kun tämä lapsi lähtee kouluun.” Silloin se tuntui kaukaiselta ajatukselta, mutta niinhän siinä kävi. Lapsi meni kouluun, sitten sinne meni myös toinen ja kolmas lapsi.

Ja yllättävän nopeasti lapsi lähti maailmalle, niin myös toinen ja kolmas. Koti, joka oli ollut täynnä elämää, olikin tyhjä. Meidän lapsiperhe-elämämme oli lopullisesti takana.

Emme ehtineet miettiä, miten selviämme tyhjän pesän kriisistä tai miten käytämme lisääntyvän vapaa-ajan. Perhe-elämän tilalle tuli parantumaton sydänlihassairaus, joka täytti meidän tyhjän kotimme. Meistä ei tullut vain vanha pari, jonka lapset ovat lähteneet maailmalle, vaan meistä tuli sairas, vanha pari. Menetimme kerralla paljon ja tunsimme yht´äkkiä siirtyneemme keski-iästä vanhuuteen. Mihin jäi rauhallinen ikääntyminen?

Sitten joskus eläkkeellä

Vanhenemiseen liittyy myös hyviä asioita, ainakin yksi. Kukapa ei olisi joskus miettinyt, mitä tekee sitten joskus, kun ei ole enää työelämässä. Kun ikää kertyy riittävästi, pääsee eläkkeelle ja voi tehdä kaikkea sitä, mitä ei ole työvuosina ehtinyt. Mielessä pyörii ajatus, nyt ei ole aikaa, mutta sitten joskus eläkkeellä.

Meilläkin oli haaveemme, sitten joskus, kun olemme eläkkeellä, vietämme enemmän aikaa Lapissa, mieheni kotiseudulla. Lunastamme itsellemme hänen kotitalonsa, kunnostamme sen ja vietämme siellä puolet vuodesta. Lapin kodistamme teemme vaellusmatkoja tunturiseuduille, patikoimme, marjastamme ja kalastamme. Se oli meidän eläkeunelmamme.

Toisin kävi. Eläkevuodet tulivatkin vastaan nopeutetussa aikataulussa ja työkyvyttömyyseläkkeen muodossa. Samaan aikaan, kun ryhdyimme toteuttamaan unelmaamme, alkoi miehen terveys reistailla. Työkyvyttömyyseläke ei kuulunut suunnitelmiimme eikä se ollut mikään juhlallinen tapahtuma siirtyä pois työelämästä.

Saavutimme unelmamme, miehen kotitalo Lapissa on meidän. Meidän on myös miehen menetetty terveys. Viettäessämme ensimmäistä kesäämme kesäasunnossamme totesimme, että vaellusreissut taitavat jäädä suunniteltua lyhyemmiksi. Talon remonttihommatkin täytyisi jättää ammattimiesten hoidettavaksi ja heidän käyttämistään rajoittaisi odotettua pienemmäksi jäävä eläke. Lapissa olemistamme säätelevät myös säännölliset ja yllättävät sairaalareissut. Ikääntymisen myötä elämässä lisääntyvät asiat, joita ei voi itse valita, ne täytyy vain hyväksyä.

Meistä tuli vanhoja

Sairaus toi elämäämme vanhuuteen liittyviä asioita ennen aikojaan. Sairaalareissuilla olemme huomanneet, että huonekaverit ovat yleensä noin 20 vuotta miestäni vanhempia. Hän jakaa elämässään samoja asioita näiden reilusti itseään vanhempien ihmisten kanssa. Ja minä vierailen osastolla reilusti itseäni vanhempien puolisoiden kanssa. Tulen osastolle työpäivän päätteeksi, toiset vierailijat ovat eläkeläisiä.

Emme jaa oman ikäluokkamme arkipäivää, vaan olemme hypänneet vanhempiemme ikäluokkaan. Sydänongelmista kärsivä isäni on miestäni paremmassa kunnossa. Isäni ollessa meidän iässämme, hän juoksi maratoneja, mieheni tekee muutaman kilometrin pituisia kävelylenkkejä. Sairauden myötä hyppäsimme kokemusmaailmassamme kahden ikävuosikymmenen yli.

Sairaudet ja vanhuus kuuluvat usein yhteen. Iän mukanaan tuomat fyysiset vaivat ja sairaudet lisääntyvät vähitellen. Toisin käy vakavaan sairauteen sairastumisen kanssa, se putoaa elämääsi kuin pommi. Pommin pudottua ja ensi säikähdyksestä selvittyäsi ryhdyt vain jotenkin raivaamaan tietäsi eteenpäin sairauden maailmassa. Vanhuuteen ehtii valmistautua ja siirtyä yhdessä toisten ikätovereiden kanssa. Vakavaan sairauteen sukelletaan kerralla syvään veteen ja ikätoverit jäävät rannalle jatkamaan omaa elämäänsä.

Vanhana arvokas

Miehen sairastumisen myötä myös minä aloin tuntea itseni vanhaksi. Täyttäessäni 60 vuotta viime vuonna koronarajoitusten keskellä tunsin itseni vanhemmaksi kuin suurin osa ikätovereistani. Samalla olen huomannut, että ei tämä vanhenevan ihmisen elämä välttämättä ole huonoa elämää.

Olen tulossa vanhaksi aikana, jolloin vanhuutta ei kunnioiteta. Tämä maailma on nuoruutta, kauneutta ja terveyttä korostava maailma. Kukapa haluaisi olla vanha ja sairas. Mitä vanhemmaksi elää, sitä varmemmin vanhuus ja sairaus tulevat tutuiksi jokaiselle.

Minä olen edelleen minä, vaikka ikää on kertynyt ja elämässä on välillä satanut lunta tupaan oikein kinoskaupalla. Sama ihminen minä silti olen kuin lapsena, nuorena tai keski-ikäisenä. Minulla on edelleen se elämä, jonka sain syntyessäni tähän maailmaan noin 60 vuotta sitten. Ikä tai sairaus, vaikeat elämänkokemukset eivät vie ihmisarvoa.

Elämän rikkaus muodostuu juuri siitä, että meitä on tällä maapallolla eri ikäisiä ihmisiä. Kuka jaksaisi elää maailmassa, joka olisi täynnä nuoria ja tehokkaita ihmisiä. Heillä on paikkansa, mutta paikkansa on myös meillä vanhemmilla, jotka olemme jo nähneet elämää vähän laajemmin ja syvemmin. Ilman meidän kokemustamme nuoret ikäluokat olisivat monessa asiassa kovin yksin.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän arvostan minua vanhempia sukupolvia. He ovat näyttäneet minulle tien, miten elämässä selviää silloin, kun omat suunnitelmat eivät toteudu, vauhti hidastuu ja voimat vähenevät. Nuoruudessa on ulkoista kauneutta, vanhenemisessa on jotain salattua ja sisäistä kauneutta, jotain, joka kannattaa jättää perinnöksi tuleville sukupolville.

Kommentit (2)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun lapsuuskoti alkaa näyttää rapistuneelta, ei omakaan jaksaminen ole samaa kuin nuorena. Työelämässä pitäisi kuitenkin pysyä.

”Onkohan minulle tässä firmassa tulevaisuutta?” Ikätoverini kertoi esittäneensä tuon kysymyksen useasti työnantajalleen ja saaneensa joka kerta myönteisen vastauksen. Vaikka työnantaja vakuuttaa, että on sinulla tulevaisuutta, se ei silti tunnu siltä.

Miksi ei? Jos asioista neuvotellaan vain nuorempien työntekijöiden kanssa ja uudet työtehtävät annetaan heille. Vanha työntekijä saa tehtäväkseen sen, mitä muilta jää.

”Työnantaja esitteli minulle uuden työntekijän ja kertoi, että tässä on sitten sinun seuraajasi, jonka saat opettaa talon tavoille.” Näin kertoi toinen ikätoverini. Ikää on yli 60, mutta työvuosia ja -haluja olisi vielä jäljellä ja silti mieleen hiipii epäilys, aiotaankohan minut piankin siirtää syrjään.

Toinen ikätoverini kertoo, että työnantaja ehdotti hänelle hienovaraisesti siirtymistä eläkeputkeen. Se nuori kaveri, jonka tutorina hän on toiminut pari vuotta, on nyt valmis siirtymään puikkoihin eikä vanhaa enää tarvita. Jos irtisanoutuisit itse, kun meidän firmassa ei ole tapana antaa potkuja.

Menneen kesän aikana olen kuullut ystäviltäni melko monta karua tarinaa työelämästä. Me, joiden ikä alkaa kuutosella, emme enää ole työmarkkinoiden priimaa ja moni on saanut todeta sen käytännössä.

Näiden työelämän tosikertomusten rinnalla valtakunnan tasolla on jälleen kerran nostettu esille ehdotus työuran pidentämisestä ja ikääntyvien ihmisten pitämisestä työelämässä mahdollisimman pitkään. Olemme samaan aikaan korvaamattomia ja tarpeettomia. Osaamme paljon ja silti olemme putoamassa kelkasta.

Olisikohan aika kuunnella meitä työelämän konkareita. Emme me ole yksi ja yhtenäinen joukko. Meillä on jokaisella oma työhistoriamme, elämäntilanteemme, terveytemme tai sairautemme. Osaamme jo itse kertoa, mitä jaksamme ja mihin kykenemme, jos vain joku kuuntelisi.

Me olemme työelämän priimaa. Samalla, kun vauhti hidastuu, osaamme nähdä tehokkuuden ja nopeuden lisäksi muitakin arvoja. Emme ehkä pysy nuorempien tahdissa, mutta työn sisällön ja laadun suhteen meillä on paljon annettavaa.

Ja jos joku meistä kokee, että nyt on aika tehdä elämässä jotain muutakin, kuin pyöriä tehoyhteiskunnan rattaissa, niin sekin on arvokasta. Ehkä meidän paikkamme olisikin jo lastenlasten tai omien vanhempien hoitajina, heille saattaisimme olla korvaamaton apu.

Olisiko jo aika kysyä, mikä on tämän elämän tarkoitus. Siksikö minä täällä maan päällä pyörin, että talous pyörii. Ja kun olen antanut kaikkeni talouden rattaisiin, niin mitä sitten.

En ole korvaamaton enkä tarpeeton. Sen olen oppinut, että ei nuorikaan ole korvaamaton eikä tarpeeton. Mutta jokaisen elämä on korvaamaton ja siksi tämän elämän tarkoitusta kannattaa kysyä muualtakin kuin talousguruilta.

Kommentit (0)

Rentukka kukkii rennosti, mutta ei rentusti.

Olen siinä iässä, jotenkin tuosta lauseesta tulee mieleen lapset ja nuoret, mutta kyllä minäkin olen siinä iässä. Jokainen meistä on siinä iässä. Minä olen nyt siinä iässä, että lähipiiristä ja omasta ikäluokasta alkaa ihmisiä siirtymään kiihtyvällä tahdilla eläkkeelle. Ja koska eläköityminen on joidenkin kohdalla jo tapahtunut, joillakin juuri tapahtumassa tai odottamassa muutaman vuoden sisällä, niin puheet liittyvät usein kyseiseen aiheeseen.

Tämä koronakevät on jotenkin kiihdyttänyt eläköitymistä. Vielä vuoden alussa joku saattoi kuvitella jatkavansa töissä muutaman vuoden, sitten tuli korona ja pikasiirto pois työelämästä.

Monissa keskusteluissa olen miettinyt näiden ikätovereiden kanssa, mitä tekisimme toisin, jos työelämää olisi vielä jäljellä pitemmän kaavan mukaan. Useimmiten vastaus on, että ottaisin rennommin. Ei sillä uskollisella ja tunnollisella uurastamisella ole saavuttanut mitään, ei edes kiitosta.

Siihen meidät kasvatettiin, tee työsi tunnollisesti ja ahkerasti, ensin työ ja sitten leikki, älä jätä huomiseksi sitä, minkä voit tehdä tänään jne. Ja moni yritti tehdä ensin kaiken työn, kunnes huomasi, että tehtävä on mahdoton, sillä työ ei lopu koskaan. Tunnollinen työntekijä palkitaan seuraavalla työtehtävällä ja niin jää leikit leikkimättä. Olisi kannattanut ottaa rennommin.

On sitten niitäkin, jotka ovat ottaneet niin rennosti, että työura ei ehtinyt koskaan edes alkaa. Ja jos ottaa oikein rennosti, saattaa päätyä rentun rooliin. Nämä elämän kovan korkeakoulun kasvatit jakavat elämänohjeitaan kovin mielellään, jos heidän kanssaan jää keskustelemaan. Jotenkin he tuntuvat ajattelevan, että tällainen tunnollinen, keskiluokkainen työntekijä ei olisi tässä samalla käynyt myös sitä elämän kovaa korkeakoulua. Eiköhän tässä olla elämänkoululaisia kaikki vauvasta vanhukseen, rentusta uraohjukseen.

Elämä olisi siis hyvä ottaa rennosti, mutta ei rentusti. Monissa lehdissä on julkaistu juttuja siitä, mitä julkkikset sanoisivat nuorelle itselleen. Hassu kysymys, sillä nuorelle itselleen ei voi sanoa mitään. Jos voisin, sanoisin nuorelle itselleni, että ota rennosti, mutta älä liian rennosti. Parempi käydä muutakin koulua kuin elämänkoulua. Tätähän en voi itselleni sanoa, koska sitä nuorta itseäni en saa takaisin.

Siispä sanon eläkeikää lähentelevälle itselleni, että ota rennosti. Sipilän hallitus siirteli eläkeikää sen verran eteenpäin, että jäljellä on vielä muutama työvuosi, siis ehdin harjoitella tuota rennosti ottamista töissäkin. Siitä taitaa tulla melkoinen korkeakoulu. Rentuksi en aio ryhtyä, työ hoidetaan asiallisesti loppuun asti, mutta ei se tässä elämässä aina ole niin viimeisen päälle tarkkaa. Vähemmälläkin pärjää.

Nuorelle itselleni en voi enää sanoa mitään, sillä oma nuoruus on eletty niin kuin on eletty. En ole enää siinä iässä. Minulla on siitä hieno työ, että saan sanoa jotain niille ihmisille, jotka parhaillaan elävät omaa nuoruuttaan eli ovat nyt siinä iässä. Elämän voi ottaa vakavasti, mutta ei kannata ottaa liian vakavasti. Ei se niin vakavaa ole, jos ei aina jaksa tehdä parastaan, toiseksi paraskin riittää usein. Pääasia, että jaksaa olla tekemättä pahintaan. Eläkää rennosti ihmisiksi, älkää alkako rentuiksi.

Kommentit (0)

Niittäminen on kovaa työtä ja vaatii taitoa.

Koulupäivän päätteeksi juttelin opettajanhuoneessa yhden työkaverin kanssa. Hänen työpäivänsä ei ollut sujunut parhaalla mahdollisella tavalla ja keskustelun lopuksi hän sanoi: ”Sitä minä vaan mietin, että miten olen tähän joutunut ja miten tästä voisi päästä pois?” Melkoinen kysymys akateemisen tutkinnon suorittaneelta kolmekymppiseltä opettajalta.

Melkein 40: n vuoden työuran teollisuudessa tehnyt mies kertoilee sairauksistaan ja vaivoistaan. Niska ja olkapäät ovat rappeutuneet, selkä on kipeä ja sydämessä on eteisvärinää. Keskustelu päättyy kysymykseen: ”Sitä minä vaan mietin, että miten jaksan tehdä töitä eläkeikään asti?” Kysymys on pelottava, entä sitten, jos ei jaksa.

Työelämänsä kaupan työntekijänä aloittanut nuori aikuinen näyttää niskassaan olevia naarmuja ja mustelmia. Iltayön aikaan huumeissa ollut tupakka- ja olutvaras oli paljastuttuaan innostunut hakkaamaan paikalla olleita kahta työntekijää oluttölkeillä. ”Tämä on jo neljäs kerta, kun joudun kutsumaan vartijan ja poliisit kauppaan. Sitä minä vaan mietin, että ei tällaista työtä voi kauaa tehdä.”

Erityisoppilaiden integroiminen yleisopetuksen luokkiin, eläkeiän nostaminen ja kauppojen aukioloaikojen pidentäminen vaikuttavat konkreettisesti työntekijöiden arkielämään ja jaksamiseen. Sitä minä vaan mietin, että kiinnostaako se ketään.

Viimeisten viikkojen aikana olen lukenut ja kuullut mediasta useita hälyttäviä uutisia työelämästä. Sote-alojen työntekijöihin kohdistuva väkivalta on lisääntynyt, kolmivuorotyö uuvuttaa tekijänsä, lääkärit eivät halua tehdä yöpäivystyksiä, ylipitkät työviikot lisäävät masennusriskiä naisilla ja nuoret työntekijät sairastuvat työuupumukseen.

Nyt, kun työllisyys on lisääntynyt, eläkeikä noussut, palkankorotukset lähes jäädytetty ja kiky-tunnit tulleet osaksi työntekijöiden elämää, olisiko aika miettiä työikäisen väestön jaksamista. Kuka hoitaa lapset ja vanhukset, jos työikäiset ihmiset väsyvät ja masentuvat? Kuka maksaa ilmaisen varhaiskasvatuksen tai toisen asteen koulutuksen, jos veronmaksajat uupuvat?

Sadut päättyvät siihen, että he saavat toisensa ja elävät onnellisina elämänsä loppuun asti. Sadut ovat satuja, mutta voisiko työelämän suhteen tavoitteena olla onnellinen loppu.

Jospa työelämän saisi aloittaa onnellisella uutisella työpaikan saamisesta. Töitä saisi tehdä tyytyväisenä elämäntilanteensa, osaamisensa ja jaksamisensa mukaan. Työelämän päätteeksi voisi päästä eläkkeelle suhteellisen hyväkuntoisena ja ylpeänä hyvin suoritetusta työurasta. Sitä minä vaan toivon.

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Blogiarkisto

Kategoriat