Kirjoitukset avainsanalla mummo

1960-luvun aapisessa mummo istuu keinutuolissa kutomassa sukkaa

”Tyhmä kudin!”

Saara huusi suutuksissaan ja heitti sukankutimen päin seinää. Hän kutoi kotiläksynä sukkaa, koska ei ehtinyt koulun käsityötunnilla kutoa tarpeeksi pitkälle ja nyt hänen piti kutoa yhtä pitkälle kuin muut tytöt olivat kutoneet koulussa. Äiti ja isä olivat parin päivän lomamatkalla ja mummu oli heillä lapsenvahtina. Mummu nosti kutimen rauhallisesti lattialta ja ojensi sen takaisin Saaralle.

”Minä en kudo sitä, en varmasti kudo nyt enkä enää koskaan. Puikot hiostaa ja silmukat putoilee ja kutominen on ärsyttävää.”

”Älähän nyt, täytyyhän sinun kutomaan oppia. Kuka sitten joskus kutoo sukat sinun lapsille.”

”Aivan sama, sinä tai äiti tai joku tai sitten ostan kaupasta, mutta minä en kudo”, Saara huusi entistä kiukkuisempana.

 ”Miksi kaikkien naisten täytyy tehdä käsitöitä, vaikka ei yhtään tykkää, ei kaikki miehetkään tee käsitöitä. Isä ei koskaan veistele mitään eikä Karikaan tee puutöitä kotona, miksi tyttöjen pitää kutoa sukkaa, minä en tykkää tästä.”

Sukat oli kuitenkin koulussa kudottava, tykkäsi tai ei ja sukkien jälkeen monta muutakin käsityötä. Äidin ja isän tultua kotiin Saara kuuli, kuinka mummu kertoi äidille hänen sukan kutomisestaan.

”Mitähän tuostakin tytöstä tulee, kun se on niin kova huutamaan ja aina esittämään omia mielipiteitään”, huokasi mummu äidille eikä äiti sanonut siihen mitään.

Saara mietti mielessään, että miksi kukaan ei ole huolissaan Karista, vaikka tämä huutaa paljon enemmän kuin hän, esittää joka asiasta mielipiteitään ja kieltäytyy hänelle annetuista tehtävistä. Tytölle ei riitä se, että tekee tehtävänsä, vaan ne on tehtävä kiltisti ja hyvällä mielellä ja se oli Saaran mielestä niin väärin. Ja sitä ajatellessa teki mieli huutaa vielä enemmän. Hän alkoi haaveilemaan miehestä, jonka kanssa voisi yhdessä tehdä sekä miesten että naisten töitä ja joka ei aina moittisi häntä kaikesta. Hän oli kyllästynyt olemaan vääränlainen tyttö.

Tämä teksti on katkelma kirjastani "Tällaiseen maailmaan sinä synnyit". Kirja on saatavissa nettikirjakaupoista.

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Harmaana tammikuisena päivänä lähdin kävelemään kaupungilta kotiin. Lähtiessäni mietin, että näitä harmaita ja märkiä päiviä on ollut aivan liian paljon, saisivat jo loppua. Aurinko ei ole paljon olemassaolollaan meitä suomalaisia muistanut, liekö unohtanut kokonaan tämän osan maapallosta. Mikä avuksi tähän jatkuvaan harmauteen?

Sitten mieleeni muistui koulumatka pienenä kansakoululaisena kauan sitten, edessäni oli reilun neljän kilometrin kävelymatka, siis sama kuin oli ollut koulumatkani. Päätin ajatuksissani siirtyä pienen koululaisen maailmaan ja kulkea kuten kuljin koulumatkalla puoli vuosisataa sitten.

Vauhtia pitäisi hidastaa ja ryhtyä uteliaana tarkkailemaan kaikkea mahdollista. Niinpä kuljin hitaasti, pysähtyen välillä katselemaan ympärilleni. Vieressä oleva järvi näytti houkuttelevalta, päätin poiketa kadulta ja kävellä järven rantaan. Vedenpinnalla oli hauraan näköinen jääpeite ja pitihän sitä kokeilla, kuinka hauras. Otin kiven ja heitin sen jäälle, pieni kivi jäi jään pinnalle, joten otin vähän isomman ja totesin, että nyt jää petti. Jää petti kiven alta, mutta silti jään pinnalla näkyi jonkun eläimen jalanjäljet, siinäpä mietittävää pikku aivoille.

Palattuani jalkakäytävälle kuului hälytysajoneuvojen ääni ja kaksi paloautoa viiletti ohitse. Pysähdyin seuraamaan niiden menoa kunnes ne hävisivät näkymättömiin miettien samalla kaikkia mahdollisuuksia, mihin tilanteeseen ne saattaisivat olla menossa.

Näiden pysähdysten jälkeen lähdin hitaasti kävelemään. Kiireiset ihmiset viilettivät ohitse ja minä mietin, että onko heillä kaikilla oikeasti kiire vai onko se vain nykyajan elämäntapa. Kävellessäni halusin tallata jokaisen jalkakäytävällä näkyvän lumipaakun päälle. Suurin osa lumesta littaantui kengänpohjan alle, jos ei littaantunut, potkin paakkua eteenpäin kunnes tulin seuraavan paakun kohdalle. Miten mielenkiintoista loskainen lumi olikaan.

Sen verran olin aikuinen ihminen, että en kehdannut lähteä vierittämään mukanani lumipalloa. Olisi kyllä ollut kiva nähdä, kuinka isoksi pallo olisi kasvanut matkan aikana. Silloin kauan sitten koulumatkoilla vieritin monesti lumipallon kotipihaan asti.

Matkan aikana kohtasin toisenkin hitaan kulkijan, arvioni mukaan 2-3- vuotiaan lapsen mummonsa (niin arvelisin) kanssa. Lapsella oli pitkä risu käsissä ja hän tökki sillä jokaista lätäkköä, sitä minä en ollut hoksannut. Mummo käveli rauhallisesti lapsen vieressä ja pysähtyi myös jokaisen lätäkön kohdalle. Miten ihana näky se olikaan. Pitihän minunkin hetkeksi pysähtyä lapsen kanssa ihmettelemään näitä veden eri olomuotoja.

Lapsuus ja kiire ovat huono yhdistelmä. Jokaisella lapsella pitäisi olla aikuinen, jonka kanssa saa edes joskus kulkea juuri niin hitaasti, kuin haluaa. Aikuinen, jolla on aikaa ihmetellä lätäköitä ja katsella maailmaa lapsen silmin. Aikuinen, joka ei koko ajan sano: ”Kävelehän nyt reippaasti”.

Jokaiselle aikuiselle tekisi joskus hyvää palauttaa mieleensä sisällään oleva pieni lapsi. Kävelyni aikana harmaa päivä oli muuttunut mielenkiintoiseksi seikkailuksi ja ympäristö näyttäytyi täynnä mahdollisuuksia olevana areenana. Mielikuvitus ei ole jättänyt mummoikäistä ihmistä. Ihmetelköön ohikulkijat, se ei minun onneani haittaa.

Saapuessani kotiin siellä odotti puoliso lihakeiton kanssa. Aivan niin kuin silloin puoli vuosisataa sitten äiti odotti pientä koululaista. Äidin askel on nykyisin aika lyhyt ja vauhti hidas, ehkä teen seuraavan hitaan kävelyni hänen kanssaan. Hänelle olen edelleen hänen pieni tyttönsä.

Kommentit (0)

Mummolatunnelmaa

Helvi oli syntynyt 1900- luvun alussa Käkisalmella. Nuorena aikuisena hän joutui lähtemään miehensä kanssa evakkotaipaleelle päätyen lopulta pieneen satakuntalaiseen kylään, jonne he rakensivat 1950- luvulla talon. Mies kuoli jo 1960- luvun lopulla ja Helvi eli elämänsä reilut 30 viimeistä vuotta leskenä. Heillä ei ollut lapsia, joten Helvi eleli talossaan yksin.

Äitini kotipaikka ja meidän kesäpaikkamme Nappila oli Helvin talon naapurissa ja niinpä Helvistä tuli minulle ja sisaruksilleni varamummo. Omaan mummolaamme emme aina olleet tervetulleita, mutta Helvi otti meidät  iloisesti vastaan. Usein menin Helvin luokse yöksi ja oikea mummuni tuli minua sinne tapaamaan. Helvi ja mummuni olivat hyviä ystäviä. Minun elämääni Helvi on jättänyt lähtemättömän jäljen. Muistan, kuinka nuorena tyttönä usein tulin myöhään perjantai-iltana opiskelupaikkakunnaltani tai töistä hänen luokseen ja hän odotti iltapalan ja lämmitetyn saunan kanssa. Vieläkin kuulen korvissani Helvin sanat: "Ota, ota" ja näen silmissäni hänet kahvipannu kädessä.

Hän oli koko kylän karjalanpiirakkamestari. Kuulen korvissani myös hänen naurunsa pelatessamme jotain lautapeliä tai "heittäessämme sikaa". Kesäisin Helvillä oli tapana pyöräillä päivittäin kahden kilometrin päähän jokirantaan uimaan. Suurin asia, joka minulle on jäänyt Helvistä mieleen, on kiitollisuus. Nuorena tiesin, miten monia vaikeita elämänvaiheita hän oli elänyt läpi, mutta en sitä ymmärtänyt. Iän myötä olen oppinut entistä enemmän arvostamaan hänen elämänasennettaan ja se rohkaisee monissa oman elämän vaiheissa.

Nykyisin varamummoilla on kova kysyntä. Monet perheet asuvat kaukana biologisista isovanhemmista tai suhteet eivät jostain syystä toimi. Kouluihin on tullut varamummoja ja -pappoja ja netistä löytyy varamummopalvelu. Ajatus on hieno ja toivottavasti jokaiselle lapselle ja nuorelle löytyisi jokin isovanhempi, on se sitten biologinen tai joku muu. Mummot ja papat kaipaavat lapsia ja lapset kaipaavat isovanhempia.  

Varamummoista voi saada elinikäisiä ystäviä ja heidän ystävyytensä voi kantaa vielä heidän kuoltuaankin. Eri sukupolvet tarvitsevat toisiaan, nuorilla on paljon annettavaa vanhemmille ja päinvastoin. Kaikki nuoret eivät kuitenkaan ole ihanteellisia seuralaisia eivätkä kaikki mummot ole herttaisia. Tarvitaan molemminpuolista kunnioitusta. Vanhempien ihmisten tulee osata antaa nuorille tilaa ja vapautta ottaa oma paikkansa elämässä ja nuorten tulee osata arvostaa vanhempien elämänkokemusta. Minä olen kiitollinen sekä biologiselle mummolleni ja varamummolleni.

Kommentit (0)

Tämäkin on joskus ollut vaikeasti käytettävä tekninen laite.

Siinä se seisoi. Keskellä keittiön pöytää. Uusi, hieno kasettiradio.

Olin 15- vuotias ja käymässä mummolassa. Mummo oli ostanut uuden radion, mutta se oli niin hieno ja monimutkainen, ettei hän osannut käyttää sitä. Niinpä neuvoin hänelle, miten kasetteja soitetaan ja miten sillä pystyy nauhoittamaan radiosta Katri Helenan lauluja.

Muistellessani tuota tapahtumaa tajusin, että olen nyt saman ikäinen kuin mummoni oli tuolloin, kun neuvoin hänelle kasettiradion salaisuuksia. Ja mikä onkaan se teknisten ja digitaalisten laitteiden määrä, jota joudun päivittäin käyttämään. Ja mikä onkaan se uusien ohjelmien ja sovellusten määrä, joita joudun vuosittain opettelemaan. Ei riitä yksi kasettiradio ja väritelevisio.

Töissäkin tuntuu siltä, että laitteet ja ohjelmistot vain lisääntyvät, tahti kiihtyy ja vaatimustaso nousee. Valtakunnan tasolla kannetaan huolta siitä, miten yli 60- vuotiaat saataisiin pysymään työelämässä mahdollisimman pitkään.

Ja mikäs siinä, moni meistä pysyy mielellään töissä, jos vain kunto sen kestäisi. Mutta työhaluista huolimatta sitä vain huomaa, että enää ei tahdo jaksaa samalla tavalla kuin ennen. Kuinka moni on huolissaan meidän jaksamisestamme?

Mummo laittoi lehmät pois, kun ei enää jaksanut lypsää eivätkä maitotonkat nousseet omin voimin. Pitääkö minun lopettaa työt siksi, että en enää jaksa uusia laitteita ja digitaalisia oppimisalustoja?

Enkö saisi vain keskittyä oppilaisiin, heidän kanssaan osaan olla ja pidän heistä. Olisin oikein hyvä koulumummo. Opettaisin, ohjaisin, kuuntelisin ja välittäisin. Ja niin moni nuori janoaa aikuisen läsnäoloa enemmän kuin nettiä.

En luopuisi tietokoneistakaan, mutta haluaisin käyttää olemassa olevia ohjelmia, niitä, jotka jo osaan, nämä viimeiset työvuodet. En haluaisi enää opetella vuosittain uusia juttuja ja tuntea huonommuutta nuorempien rinnalla. Olen hyvä työssäni, tai ainakin olen ollut. Enää en taida olla niin hyvä missään, sillä kehitys kulkee liian nopeasti ja oma askel hidastuu vuosittain.

Haikeudella mietin sitä mummolan keittiön pöydällä seisovaa kasettiradiota. Sen pystyisin hallitsemaan edelleen ja paljon enemmänkin. Kunpa se riittäisi. Älkää viekö työelämässä meiltä vanhemmilta työntekijöiltä viimeisiä itsetunnon rippeitä näinä viimeisinä työvuosina.

Niin, ja Katri Helena laulaa edelleenkin, mutta ei samalla keikkatahdilla kuin mummoni eläessä. Ei tarvitse lopettaa, mutta vauhtia täytyy hidastaa.

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Kategoriat