Kirjoitukset avainsanalla mummo

Tämäkin on joskus ollut vaikeasti käytettävä tekninen laite.

Siinä se seisoi. Keskellä keittiön pöytää. Uusi, hieno kasettiradio.

Olin 15- vuotias ja käymässä mummolassa. Mummo oli ostanut uuden radion, mutta se oli niin hieno ja monimutkainen, ettei hän osannut käyttää sitä. Niinpä neuvoin hänelle, miten kasetteja soitetaan ja miten sillä pystyy nauhoittamaan radiosta Katri Helenan lauluja.

Muistellessani tuota tapahtumaa tajusin, että olen nyt saman ikäinen kuin mummoni oli tuolloin, kun neuvoin hänelle kasettiradion salaisuuksia. Ja mikä onkaan se teknisten ja digitaalisten laitteiden määrä, jota joudun päivittäin käyttämään. Ja mikä onkaan se uusien ohjelmien ja sovellusten määrä, joita joudun vuosittain opettelemaan. Ei riitä yksi kasettiradio ja väritelevisio.

Töissäkin tuntuu siltä, että laitteet ja ohjelmistot vain lisääntyvät, tahti kiihtyy ja vaatimustaso nousee. Valtakunnan tasolla kannetaan huolta siitä, miten yli 60- vuotiaat saataisiin pysymään työelämässä mahdollisimman pitkään.

Ja mikäs siinä, moni meistä pysyy mielellään töissä, jos vain kunto sen kestäisi. Mutta työhaluista huolimatta sitä vain huomaa, että enää ei tahdo jaksaa samalla tavalla kuin ennen. Kuinka moni on huolissaan meidän jaksamisestamme?

Mummo laittoi lehmät pois, kun ei enää jaksanut lypsää eivätkä maitotonkat nousseet omin voimin. Pitääkö minun lopettaa työt siksi, että en enää jaksa uusia laitteita ja digitaalisia oppimisalustoja?

Enkö saisi vain keskittyä oppilaisiin, heidän kanssaan osaan olla ja pidän heistä. Olisin oikein hyvä koulumummo. Opettaisin, ohjaisin, kuuntelisin ja välittäisin. Ja niin moni nuori janoaa aikuisen läsnäoloa enemmän kuin nettiä.

En luopuisi tietokoneistakaan, mutta haluaisin käyttää olemassa olevia ohjelmia, niitä, jotka jo osaan, nämä viimeiset työvuodet. En haluaisi enää opetella vuosittain uusia juttuja ja tuntea huonommuutta nuorempien rinnalla. Olen hyvä työssäni, tai ainakin olen ollut. Enää en taida olla niin hyvä missään, sillä kehitys kulkee liian nopeasti ja oma askel hidastuu vuosittain.

Haikeudella mietin sitä mummolan keittiön pöydällä seisovaa kasettiradiota. Sen pystyisin hallitsemaan edelleen ja paljon enemmänkin. Kunpa se riittäisi. Älkää viekö työelämässä meiltä vanhemmilta työntekijöiltä viimeisiä itsetunnon rippeitä näinä viimeisinä työvuosina.

Niin, ja Katri Helena laulaa edelleenkin, mutta ei samalla keikkatahdilla kuin mummoni eläessä. Ei tarvitse lopettaa, mutta vauhtia täytyy hidastaa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pysyykö mummo mukana.

Ollessani lapsi en kovin usein vieraillut mummoloissa enkä ainakaan yövieraillut. Toinen mummoni ei jaksanut lapsia, toinen mummoni olisi jaksanut, mutta hänen miehensä ei ja siksipä mummolavierailut jäivät vähiin. Ei se minulle lapsena ollut mikään ongelma, en osannut odottaa muuta.

Lasten- ja nuortenkirjailija Tuula Kallioniemi kertoi ET-lehden artikkelissa, ettei hän ota lastenlapsia yökylään ja siitäkös nousi keskustelu puolesta ja vastaan. Hän on siis samanlainen kuin minunkin isovanhempani, paitsi että minun isovanhempani eivät tehneet mitään meidän kanssamme. Ihmettelen tätä mustavalkoista keskustelua.

Omasta puolestani en sano mitään, koska en ole mummo. En voi edes tietää, tuleeko minusta joskus mummo. 30 vuotta sitten luulin, että minusta ei koskaan tule äitiä, sillä kaikista ei tule. Minusta tuli äiti, mutta kaikista äideistä ei tule mummoja. Omien lasten saamiseen voi edes jonkun verran vaikuttaa, mutta lastenlasten saamiseen ei meillä ole mitään osuutta. Mummous ei siis ole mitenkään ansaittu elämänvaihe.

Ja jos niitä lastenlapsia tulee, niin siinä sopassa on kovin monta lusikkaa. Tärkein lusikka ovat lapsen vanhemmat ja suhteet heidän kanssaan. On isovanhempia, jotka joutuvat hoitamaan lastenlapsiaan, koska omat vanhemmat eivät siihen kykene. On isovanhempia, jotka eivät saa hoitaa lastenlapsiaan, koska omat vanhemmat eivät siihen suostu. Ja sitten on niitä onnellisia tapauksia, joissa vanhemmat ja isovanhemmat saavat yhdessä jakaa rakkauttaan ja huolenpitoaan uudelle sukupolvelle.

Siinä sopassa on myös toisten isovanhempien lusikka. Lapsen vanhemmat saattavat suosia toisia isovanhempia ja toiset jäävät kakkosviulun soittajiksi. Lapsetkin saattavat suosia toisia isovanhempia ja taas toiset jäävät kakkosviulun soittajiksi. On myös tutkimuksia siitä, että äidin puolen isovanhemmat tulevat usein lapsille läheisemmiksi kuin isän puolen isovanhemmat. Onnellisia ovat ne isovanhemmat, jotka saavat sekä isän että äidin puolelta tasapuolisesti jakaa rakkauttaan ja huolenpitoaan lastenlapsilleen.

Edelleenkin on myös niitä isovanhempia, jotka eivät jaksa eivätkä halua hoitaa lastenlapsiaan. Onko se itsekästä vai ei, kuka senkin määrittelee. Ehkä se on vain pakon sanelema juttu. Isovanhemmat ovat elämäntilainteiltaan sekä fyysisiltä ja henkisiltä voimavaroiltaan erilaisia. Myös lapset ovat erilaisia. On lapsia, jotka uuvuttavat aikuisen puolessa tunnissa ja on lapsia, joiden seurassa omakin elämä piristyy. Onnellisia ovat sellaiset lapsi- isovanhempisuhteet, joissa jokaisella ikäpolvella on tilaa olla ja hengittää.

Jokainen arvioikoon oman ja lastenlastensa elämäntilanteen ja toimikoon siihen sopivalla tavalla. Terve itsekkyyskään ei ole paha asia, ehkä se on jopa parempi kuin marttyyrimaisesti lastenlastensa hoitajaksi alistunut mummo.

Mummoni mies ei jaksanut meitä lapsia, mutta mummoni keksi aina jonkun keinon olla meihin yhteydessä. Joskus kävin vain mummolan pihalla enkä nahnyt koko miestä. Lähtiessäni mummo sujautti taskuuni setelin ja kuiskasi korvaani: ”Älä sitten vaan kerro Arvolle.” Minä tiesin aina, että mummo rakastaa minua. Tiedän sen vieläkin ja se riittää.

Kommentit (0)

Elämän jäljet käsissä.

Hyppäsin onnellisena ja saunapuhtaana sänkyyn puhtaiden lakanoiden väliin ja huudahdin: "Kylläpäs elämä tuntuu hyvältä!" Takana oli mukava päivä melko tuoreen aviomiehen, pikkusiskon ja mummon kanssa. Sisko ja mies olivat yhtä onnellisia, mummo istui sohvan kulmalla, hieroi käsiään, huokaisi ja katsoi lempeästi meitä kolmea; tuoretta avioparia ja yhtä teini-ikäistä tyttöä. Tuosta illasta on kulunut yli kolme vuosikymmentä, mutta edelleen näen mummon kasvot silmissäni ja tilanne on mielessäni selkeänä muistikuvana.

Seuraavana aamuna herätessämme mummo ei ollut tuttuun tapaansa keittiössä keittämässä aamukahvia, vaan hän makasi tuskaisena sängyssään. Yöpöydällä oli avonainen nitropurkki. Rintaan koski ja olo oli kaikin puolin huono, mutta hän ei ollut malttanut herättää meitä nuoria. Hän oli viettänyt tuskaisen yön valvoen samaan aikaan, kun me nukuimme onnellisina ja terveinä seinän takana. Veimme mummon terveyskeskukseen, siitä hänet lähetettiin melkein saman tien lähimpään keskussairaalaan eikä hän enää kotiinsa palannut. Kahden kuukauden kuluttua seisoimme hänen haudallaan.

Kuinka usein olenkaan ajatuksissani palannut tuohon viimeiseen viikonloppuun mummon kanssa. En minä silloin osannut ajatella, miten hänen käsiään särki, en ymmärtänyt hänen sydänvaivojaan enkä paljon muutakaan. Tiesin, mutta en ymmärtänyt. Nyt hieron usein omia särkeviä käsiäni ja muistelen mummoa, nyt minä ymmärrän, miltä tuntuu elää särkevien nivelten kanssa. Ymmärrän jotain siitä syvästä huokauksesta ja lempeästä katseesta.

En syytä sitä nuorta ja onnellista aviovaimoa mistään. Se oli minun elämääni silloin. Ymmärrän, että ei mummokaan syyttänyt. Hän rakasti meitä ja oli onnellinen meidän puolestamme. Meidän läsnäolomme piristi häntä ja toi turvaa hänen vaivojensa keskelle. Yksin valvottu yö olisi ollut vielä tuskallisempi.

Samalla hänestä saattoi tuntua haikealta. Katsellessaan meitä, hän ehkä muisteli omaa nuoruuttaan, sodassa kuollutta ensimmäistä aviomiestään ja pari vuotta aikaisemmin kuollutta toista miestään. Ehkä hän muisteli elämänsä aktiivisia vuosia, niitä vuosia, jolloin hän oli ollut terve ja toimelias. Aktiiviset vuodet olivat silloin siirtymässä meille lapsenlapsille.

Nykyisin samaistun enemmän mummooni kuin silloiseen itseeni. Aktiiviset vuodet ovat vähitellen siirtymässä lapsilleni ja moni asia on omassa elämässä jo taakse jäänyttä elämää. Mummon muisteleminen tuntuu lohdulliselta. On turvallista kulkea kohti omaa vanhenemista tietäen, että tämän saman ovat kokeneet kaikki minua edeltäneet sukupolvet. Ei nuoren tarvitse ymmärtää, miltä vanheneminen tuntuu, se selviää hänelle aikanaan. Vanha voi muistaa ja ymmärtää, miltä tuntuu olla nuori, mutta nuori ei voi ymmärtää, miltä tuntuu olla vanha. Mummon huokaus ja lempeä katse ovat avautuneet minulle vuosien kuluessa ja säilytän niitä muistoissani arvokkaina aarteina.

Kommentit (1)

Metsän ja lapsuuden taikaa.

Pieni poika istui keittiön pöydän ääressä sylissään suuri pehmolelukani. Hän kutsui kania nimellä Kiu, koska se hänen mielestään oli kissa eikä kani. Kissa tai kani, joka tapauksessa hän oli ihastunut siihen niin suunnattomasti, että vierailulla ollut äidin ystävä ei raaskinut ottaa kania mukaansa vaan jätti sen pojalle. Ystävä oli ostanut kanin lahjaksi sukulaistytölleen, mutta nyt siitä tuli pojan oma Kiu. Siitä päivästä lähtien Kiu oli aina siellä missä poikakin.

Pehmoeläinten lisäksi poika rakasti myös kaikkia eläviä eläimiä. Hän pelasti haavoittuneita pikkulintuja, hoiti kulkukissoja eikä tehnyt pahaa kärpäsellekään. Kun toiset pojat rikkoivat linnunpesiä, riensi poika Kiu kainalossa pelastamaan linnunpoikia. Aikuiset olivat huolissaan pojan liiallisesta kiltteydestä ja pojat naureskelivat sille. Oikeastaan aikuiset eivät olleet huolissaan kiltteydestä, vaan pojan erilaisuudesta. Hän ei viihtynyt poikien leikeissä, ne olivat hänelle liian rajuja. Hän viihtyi tyttöjen ja naisten kanssa. Naapurin mummojen luona hän oli aina tervetullut vieras, tädit rakastivat iloista ja nauravaista poikaa. Mikä olisi ollut suloisempaa kuin iloinen ja hyväntahtoinen poika Kiunsa kanssa juttelemassa mummoille.

Koulun alkaessa pojan piti jättää Kiu kotiin ja lähteä yksin opin tielle. Hän ystävystyi muutamien luokan tyttöjen kanssa, poikien maailma ei edelleenkään avautunut hänelle. Tytöille hän oli pieni ritari, joka oli aina valmiina puolustamaan heitä. Kerran hän menetti palan etuhampaastaan tullessaan pelastamaan siskoaan poikien lumipesuilta. Sisko ei saanut lumipesuja, mutta poika sai jäisen lumipallon naamaansa ja oli sen seurauksena puolta hammasta köyhempi.

Kouluvuosien edetessä kuilu poikien maailman ja pojan välillä kasvoi. Koulun pojat kyllä ”opettivat” hänet miesten tavoille eli tupakoimaan ja ottamaan alkoholia. Kilttiä luonnetta ja ystävällistä puhetta he eivät onnistuneet hävittämään. Tytöt olivat edelleen pojan kavereita, mutta vähitellen hekin kiinnostuivat kovista jätkistä ja seurustelusta heidän kanssaan. Kiltti poika oli hauskaa seuraa ja sellaiseksi hän jäikin.

Kiu ei enää kulkenut vapaa-ajallakaan teini-ikäisen pojan kainalossa. Ei hän silti ollut sitä hylännyt, vaan se istui uskollisesti kotona pojan sängyn päällä. Koulussa oli pieni ryhmätyöhuone, johon opettaja oli tuonut kotoaan pehmoeläimiä. Yksi pieni pehmokani oli kuin pojan oma Kiu ja sitä katsellessa hänelle tuli hyvä ja turvallinen olo. Eräänä päivänä yhdellä oppitunnilla pari luokan poikaa raiskasi opettajan pehmokanin. He tökkivät kania lyijykynillä, puhuivat rivoja ja naureskelivat likaisesti. Kiltti poika katseli sitä touhua vierestä ja tunsi lapsuutensa päättyneeksi. Sen tunnin jälkeen pehmokani katosi luokasta ja poika jäi miettimään, onko tässä maailmassa tilaa kilteille ja herkille pojille.

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Kategoriat