Kirjoitukset avainsanalla äiti

Harmaana tammikuisena päivänä lähdin kävelemään kaupungilta kotiin. Lähtiessäni mietin, että näitä harmaita ja märkiä päiviä on ollut aivan liian paljon, saisivat jo loppua. Aurinko ei ole paljon olemassaolollaan meitä suomalaisia muistanut, liekö unohtanut kokonaan tämän osan maapallosta. Mikä avuksi tähän jatkuvaan harmauteen?

Sitten mieleeni muistui koulumatka pienenä kansakoululaisena kauan sitten, edessäni oli reilun neljän kilometrin kävelymatka, siis sama kuin oli ollut koulumatkani. Päätin ajatuksissani siirtyä pienen koululaisen maailmaan ja kulkea kuten kuljin koulumatkalla puoli vuosisataa sitten.

Vauhtia pitäisi hidastaa ja ryhtyä uteliaana tarkkailemaan kaikkea mahdollista. Niinpä kuljin hitaasti, pysähtyen välillä katselemaan ympärilleni. Vieressä oleva järvi näytti houkuttelevalta, päätin poiketa kadulta ja kävellä järven rantaan. Vedenpinnalla oli hauraan näköinen jääpeite ja pitihän sitä kokeilla, kuinka hauras. Otin kiven ja heitin sen jäälle, pieni kivi jäi jään pinnalle, joten otin vähän isomman ja totesin, että nyt jää petti. Jää petti kiven alta, mutta silti jään pinnalla näkyi jonkun eläimen jalanjäljet, siinäpä mietittävää pikku aivoille.

Palattuani jalkakäytävälle kuului hälytysajoneuvojen ääni ja kaksi paloautoa viiletti ohitse. Pysähdyin seuraamaan niiden menoa kunnes ne hävisivät näkymättömiin miettien samalla kaikkia mahdollisuuksia, mihin tilanteeseen ne saattaisivat olla menossa.

Näiden pysähdysten jälkeen lähdin hitaasti kävelemään. Kiireiset ihmiset viilettivät ohitse ja minä mietin, että onko heillä kaikilla oikeasti kiire vai onko se vain nykyajan elämäntapa. Kävellessäni halusin tallata jokaisen jalkakäytävällä näkyvän lumipaakun päälle. Suurin osa lumesta littaantui kengänpohjan alle, jos ei littaantunut, potkin paakkua eteenpäin kunnes tulin seuraavan paakun kohdalle. Miten mielenkiintoista loskainen lumi olikaan.

Sen verran olin aikuinen ihminen, että en kehdannut lähteä vierittämään mukanani lumipalloa. Olisi kyllä ollut kiva nähdä, kuinka isoksi pallo olisi kasvanut matkan aikana. Silloin kauan sitten koulumatkoilla vieritin monesti lumipallon kotipihaan asti.

Matkan aikana kohtasin toisenkin hitaan kulkijan, arvioni mukaan 2-3- vuotiaan lapsen mummonsa (niin arvelisin) kanssa. Lapsella oli pitkä risu käsissä ja hän tökki sillä jokaista lätäkköä, sitä minä en ollut hoksannut. Mummo käveli rauhallisesti lapsen vieressä ja pysähtyi myös jokaisen lätäkön kohdalle. Miten ihana näky se olikaan. Pitihän minunkin hetkeksi pysähtyä lapsen kanssa ihmettelemään näitä veden eri olomuotoja.

Lapsuus ja kiire ovat huono yhdistelmä. Jokaisella lapsella pitäisi olla aikuinen, jonka kanssa saa edes joskus kulkea juuri niin hitaasti, kuin haluaa. Aikuinen, jolla on aikaa ihmetellä lätäköitä ja katsella maailmaa lapsen silmin. Aikuinen, joka ei koko ajan sano: ”Kävelehän nyt reippaasti”.

Jokaiselle aikuiselle tekisi joskus hyvää palauttaa mieleensä sisällään oleva pieni lapsi. Kävelyni aikana harmaa päivä oli muuttunut mielenkiintoiseksi seikkailuksi ja ympäristö näyttäytyi täynnä mahdollisuuksia olevana areenana. Mielikuvitus ei ole jättänyt mummoikäistä ihmistä. Ihmetelköön ohikulkijat, se ei minun onneani haittaa.

Saapuessani kotiin siellä odotti puoliso lihakeiton kanssa. Aivan niin kuin silloin puoli vuosisataa sitten äiti odotti pientä koululaista. Äidin askel on nykyisin aika lyhyt ja vauhti hidas, ehkä teen seuraavan hitaan kävelyni hänen kanssaan. Hänelle olen edelleen hänen pieni tyttönsä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitienpäivän kahvihetki

Tulin lenkiltä ja aukaistuani kotioven, tyttäreni huusivat kuorossa: "Äiti, oliko siellä ihana ilma?" Olihan siellä ihana ilma. Sillä kerralla ulkona oli todella ihana ilma, mutta tyttäreni sanoivat, että joka kerta lenkiltä tullessani sanon ensimmäiseksi "olipa siellä ihana ilma", vaikka olisi ollut tuuli ja tuisku ja räntäsade. Tunnistin hyvin itseni kommentista, niin minä taidan sanoa joka lenkin jälkeen, koska yleensä nautin kaikenlaisista ilmoista ja liikkuminen ulkona on ihanaa.

Äidit sanovat monenlaisia asioita ja äitien sanonnat jäävät lasten mieleen. Tuon tapahtuman jälkeen jäin miettimään omalle äidilleni tyypillisiä sanontoja ja löytyihän niitä. Löytyi sanoja, jotka ovat satuttaneet ja löytyi sanoja, jotka ovat kantaneet elämässä. Monia äidin sanontoja muistan hellyydellä ja rakkaudella. Osa äidin sanonnoista on tarttunut omaan kielenkäyttööni ja nykyisin saatan kuulla äidiltä perittyjä sanoja  lasteni suusta, tutut sanonnat siirtyvät sukupolvelta toiselle. Äitien sanoilla on iso merkitys.

Äidiksi tulemisessa on jotain pyhää ja ihmeellistä, samalla siinä on jotain hyvin raadollista ja pelottavaa. Voiko olla mitään kauniimpaa ja herkempää kuin äiti, joka pitää sylissään vastasyntynyttä lastaan. Siinä hetkessä muuttuu kaikki eikä kuitenkaan muutu mikään. Kaikki muuttuu, koska äitiyttä ei voi peruuttaa. Sitä voi katua ja sen voi yrittää unohtaa, mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi. Syntymänsä jälkeen lapsi kuuluu erottamattomasti äidin elämään, halusi hän sitä tai ei, onneksi useimmat äidit haluavat. Mikään ei muutu, koska äidiksi tultuaankin nainen on sama ihminen kuin ennen äitiyttä, hän kantaa mukanaan sukunsa perintöä, hänellä on oma luonteensa, omat toiveensa ja oma elämänsä, lapsi tulee sen kaiken keskelle ja ottaa oman paikkansa kyselemättä ja miettimättä, miltä äidistä nyt tuntuu.

Äidit sanovat lapsilleen kipeitä sanoja, koska he kantavat sisällään oman elämänsä kipupisteitä. Pieni lapsi ottaa äidin kipeätkin sanat totuutena, nuori alkaa kapinoida niitä vastaan ja joillain ihmisillä menee aikuisikä kipuillessaan äidiltä kuultujen kipeiden sanojen kanssa. Iän myötä olen oppinut ymmärtämään, että äidin kipeät sanat kertovat enemmän äidistä itsestään kuin lapsesta ja sen ymmärtäminen on auttanut vapautumaan niiden sanojen taakasta. Olen pyrkinyt vapautumaan oman elämäni kipupisteistä, jotta en siirtäisi niitä lasteni kannettavaksi. Osittain olen onnistunut, en täysin, mutta haluan olla avoin keskustelemaan heidän kanssaan kaikesta. Menneisyyttä ei voi muuttaa, sitä voi oppia ymmärtämään, siitä voi vapautua ja sen voi antaa anteeksi.

Toivottavasti enemmän kuin kipeitä sanoja äidit lausuvat lapsilleen helliä ja rohkaisevia sanoja, sellaisia sanoja, jotka kantavat läpi elämän. Pieni hetki äidin sylissä, pään silitys ja sanat "äidin oma rakas lapsi" ovat elämän tärkeimpiä asioita. Jokaisen lapsen olisi hyvä saada tuntea olevansa parasta, mitä äidin elämässä on tapahtunut.

Oma äitini on aina rakastanut runoja ja lausunut niitä. Monet runot tuovat mieleeni äidin. Hän on myös ollut lähes traumaattinen siivooja. Suurella lämmöllä muistan äidin sanat: "Nyt minä keitän kahvit ja nautin." Jatkuvan siivoamisen keskellä ja siivoamista tärkeämmäksi on noussut kyky nauttia. Elämä käy raskaaksi, jos se on jatkuvaa työtä ja velvollisuuksien täyttämistä, välillä on hyvä keittää kahvit ja nauttia. Äitiäni ja ehkä monen muunkin ihmisen äitiä kuvaa hyvin Timo Pusan runo:

Minä olen semmoinen nautiskelija, sanoo naapurin mummo,                                                                                                           aamulla keitän oikein hyvät kahvit ja luen lehden tarkkaan,                                                                                                   sitten otan lääkkeen ja lähden siivoamaan.

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Kategoriat