Kirjoitukset avainsanalla lapsuus

Metsän ja lapsuuden taikaa.

Pieni poika istui keittiön pöydän ääressä sylissään suuri pehmolelukani. Hän kutsui kania nimellä Kiu, koska se hänen mielestään oli kissa eikä kani. Kissa tai kani, joka tapauksessa hän oli ihastunut siihen niin suunnattomasti, että vierailulla ollut äidin ystävä ei raaskinut ottaa kania mukaansa vaan jätti sen pojalle. Ystävä oli ostanut kanin lahjaksi sukulaistytölleen, mutta nyt siitä tuli pojan oma Kiu. Siitä päivästä lähtien Kiu oli aina siellä missä poikakin.

Pehmoeläinten lisäksi poika rakasti myös kaikkia eläviä eläimiä. Hän pelasti haavoittuneita pikkulintuja, hoiti kulkukissoja eikä tehnyt pahaa kärpäsellekään. Kun toiset pojat rikkoivat linnunpesiä, riensi poika Kiu kainalossa pelastamaan linnunpoikia. Aikuiset olivat huolissaan pojan liiallisesta kiltteydestä ja pojat naureskelivat sille. Oikeastaan aikuiset eivät olleet huolissaan kiltteydestä, vaan pojan erilaisuudesta. Hän ei viihtynyt poikien leikeissä, ne olivat hänelle liian rajuja. Hän viihtyi tyttöjen ja naisten kanssa. Naapurin mummojen luona hän oli aina tervetullut vieras, tädit rakastivat iloista ja nauravaista poikaa. Mikä olisi ollut suloisempaa kuin iloinen ja hyväntahtoinen poika Kiunsa kanssa juttelemassa mummoille.

Koulun alkaessa pojan piti jättää Kiu kotiin ja lähteä yksin opin tielle. Hän ystävystyi muutamien luokan tyttöjen kanssa, poikien maailma ei edelleenkään avautunut hänelle. Tytöille hän oli pieni ritari, joka oli aina valmiina puolustamaan heitä. Kerran hän menetti palan etuhampaastaan tullessaan pelastamaan siskoaan poikien lumipesuilta. Sisko ei saanut lumipesuja, mutta poika sai jäisen lumipallon naamaansa ja oli sen seurauksena puolta hammasta köyhempi.

Kouluvuosien edetessä kuilu poikien maailman ja pojan välillä kasvoi. Koulun pojat kyllä ”opettivat” hänet miesten tavoille eli tupakoimaan ja ottamaan alkoholia. Kilttiä luonnetta ja ystävällistä puhetta he eivät onnistuneet hävittämään. Tytöt olivat edelleen pojan kavereita, mutta vähitellen hekin kiinnostuivat kovista jätkistä ja seurustelusta heidän kanssaan. Kiltti poika oli hauskaa seuraa ja sellaiseksi hän jäikin.

Kiu ei enää kulkenut vapaa-ajallakaan teini-ikäisen pojan kainalossa. Ei hän silti ollut sitä hylännyt, vaan se istui uskollisesti kotona pojan sängyn päällä. Koulussa oli pieni ryhmätyöhuone, johon opettaja oli tuonut kotoaan pehmoeläimiä. Yksi pieni pehmokani oli kuin pojan oma Kiu ja sitä katsellessa hänelle tuli hyvä ja turvallinen olo. Eräänä päivänä yhdellä oppitunnilla pari luokan poikaa raiskasi opettajan pehmokanin. He tökkivät kania lyijykynillä, puhuivat rivoja ja naureskelivat likaisesti. Kiltti poika katseli sitä touhua vierestä ja tunsi lapsuutensa päättyneeksi. Sen tunnin jälkeen pehmokani katosi luokasta ja poika jäi miettimään, onko tässä maailmassa tilaa kilteille ja herkille pojille.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Elettiin talvea 1910 eräässä länsi-suomalaisessa merenrantakaupungissa. Kolme sisarusta oli lähtenyt jäälle leikkimään. Vanhimman sisaren tehtävänä oli vahtia nuorempiaan. Kesken leikkien jää petti nuorimman siskon alta ja hän vajosi jäihin. Vanhemmat sisarukset yrittivät hätääntyneenä pelastaa pikkusiskonsa, mutta kaikista yrityksistä huolimatta kylmä merivesi voitti ja sisko vajosi jään alle. Siskon mukana vajosivat jäihin myös vanhimman siskon tunteet. Syyllisyys siskon kuolemasta oli liian kova taakka nuorelle tytölle kannettavaksi, tunteet oli kätkettävä ja jatkettava elämää. Siitä alkoi Rauha-tytön elämän mittainen trauma, jonka kanssa hän eli yli 80 vuotta.

Tuon lapsuudessa koetun trauman jälkeen elämä marssitti eteen monta uutta, sekä kansallista että henkilökohtaista traumaa, Suomen itsenäistymisen jälkeisen sisällissodan, toisen maailmansodan ja Helsingin pommitukset, alkoholisoituneen miehen, avioeron ja yksinhuoltajuuden. Eronneen yksinhuoltajaäidin elämä 1940- ja 1950- luvun Suomessa ei ole ollut helppoa. Lisää ikäviä tunteita jäädytettäväksi ja itkemättömiä itkuja pakastettavaksi. Ei elämä ollut tunteita varten, elämä oli suuri suoritus ja Rauha selviytyi siitä moitteettomasti. Vuodet kuluivat ja ikää kertyi, mutta jää pysyi sulamattomana. Täysin tyynen ja rauhallisen ulkokuoren alla asui rauhaton mieli, kovia kokenut pikkutyttö tunteineen paksuun jääkerrokseen haudattuna.

Rauha ei puhunut ikävistä asioista, ei niistä puhunut moni muukaan.  Ei hän suostunut kertomaan lapsuudestaan tai nuoruudestaan, ei hän suostunut kertomaan ex-miehestään tai avioerostaan, hän puhui maailman kuninkaallisista, misseistä, muodista, kaikesta sellaisesta, joka ei satuttanut tai tuonut ikäviä muistoja mieleen. Hän ei puhunut eikä hänelle voinut puhua, paitsi niistä misseistä ja muodista ja hyvistä arvosanoista. Rauhallisuudella ja hyvällä käytöksellä tönkkösuolattu rauhaton Rauha ei kestänyt heikkoutta tai epävarmuutta, hän ei kestänyt tunteita, sillä hänhän ei tuntenut, vaan suoritti elämäänsä ja oli aina oikeassa.

Tämän maan historia on pitänyt sisällään paljon itkemättömiä itkuja ja jäädytettyjä tunteita.  Aivan liian paljon vaiettuja ihmiskohtaloita. Liian monta ulkonaisesti rauhallista, mutta sisältä rikkinäistä ja rauhatonta ihmistä. En ole kiitollinen isovanhemmilleni siitä, että he veivät menneisyytensä mukanaan hautaan. Edellisten sukupolvien hoitamattomat traumat ovat jättäneet perinnöksi monta kipeää haavaa, liian monta ja niiden selvittämiseen on mennyt puoli vuosisataa. Kauniin, tyylikkäästi pukeutuneen ja sivistyneesti käyttäytyvän isoäidin sijaan olisin niin usein kaivannut turvallista syliä, lempeää katsetta ja kuuntelevia korvia. Jatkuvien käyttäytymis- ja pukeutumisohjeiden sijaan olisin kaivannut hyväksyviä ja rohkaisevia sanoja, mutta ei tunteensa jäädyttänyt Rauha osannut rakastaa, ei myöskään vihata, hän osasi vain käyttäytyä ja puhua misseistä. Kovia kokenut pikkutyttö oli jäässä eivätkä seuraavien sukupolvien pienet tytöt voineet sitä ymmärtää.

Lopulta dementia armahti rauhattoman Rauhan. Maatessaan elämänsä viimeiset vuodet terveyskeskuksen vuodeosastolla, jää alkoi sulaa ja tunteet nousta pintaan. Moitteeton ulkokuori oli pettänyt hänet, mutta sen ulkokuoren alta alkoi näkyä ihminen. Vuodeosastolla sain silittää hänen hiuksiaan ja pitää häntä kädestä, vasta siellä. Syliin oli myöhäistä kiivetä, mutta joskus laskin oman pienen poikani hänen syliinsä. Mummu ja minun poikani, siinä oli ikäeroa 90 vuotta, melkoinen pala historiaa ja heitä katsellessani minä päätin, että minun lasteni kohdalla historia ei toistaisi itseään. Haluan olla lapsilleni enemmän elossa kuin oikeassa. Ehkä en jaksa joka päivä laittaa hiuksiani moitteettomasti, meikata ja pukeutua viimeisen muodin mukaan, mutta haluan pitää sylini avoinna ja korvani auki. En halua jättää perinnöksi jäädytettyjä tunteita ja vaiettuja asioita, vaan haluan hoitaa omat kipeät haavani itse enkä siirtää niitä lasteni kannettaviksi. Haluan sulattaa viimeisenkin jääpeitteen ja jättää lapseni katselemaan vapaana aaltoilevaa elämän merta. Rauhaton Rauha on saanut ikuisen rauhan, jää on lopullisesti sulanut, niin minä uskon ja me hänen jälkeläisensä jatkamme elämää ilman salaisuuksia, välillä itkien ja välillä nauraen. Ja osaamme me myös käyttäytyä hyvin, ainakin välillä.

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Kategoriat