Kirjoitukset avainsanalla lapsuus

Riittävästi lunta

Haluaisin antaa sinulle lahjan.

Avaisit paketin ja sieltä pölähtäisi päällesi riittävyyspölyä.

Pölähtäisi kuin kevyt lumipöly tuulen mukana.

 

Se pölähtäisi vanhuksen päälle ja täyttäisi hänet arvokkuudella,

jota ei mitata toimintakyvyllä eikä omatoimisuudella.

Se muuttaisi kasvojen uurteet, käsien ohuen ihon ja harmaat hiukset elämän timanteiksi.

 

Se pölähtäisi työikäisen päälle ja täyttäisi hänet elämänhalulla ja ilolla,

joka ei vaadi tehokkuutta, menestystä eikä rahaa.

Se täyttäisi elämän rakkauden helmillä.

 

Se pölähtäisi nuoren päälle ja täyttäisi hänet tulevaisuuden toivolla,

jota ei rakenneta suorituksilla eikä arvosanoilla.

Se avaisi ovia ja kuiskaisi hiljaa sydämeen,

lähde liikkeelle, sinussa on rohkeus elää omaa elämääsi.

 

Se pölähtäisi lapsen päälle ja huomaisi, että tässä on koko elämä.

Vastasyntyneellä ei ole mitään ja siksi hänellä on kaikki,

elämän lahja, joka ei vaadi mitään.

 

Riittävyyspöly johdattaisi sinut seimelle.

Siellä on elämä, johon olet riittävän hyvä.

Ja niin huomaisit,

että riittävyyspöly peittää koko elämäsi kuin vastasatanut, valkoinen lumi.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ensilumi

Ensilumen myötä sataa lapsuus sydämeen.

Se tulvii lämpiminä ja turvallisina muistoina ajatuksiin.

Hento, valkoinen, taivaalta leijuva lumi peittää alleen mustan maan ja elämän pettymykset.

Lapsen ilo elää minussa edelleen.

 

Ensilumen myötä omien lasten lapsuus sataa sydämeen.

Se tulvii lämpiminä ja hellinä tunteina sisimpääni.

Mielessäni soi heidän naurunsa ja silmissäni näen heidän tekemänsä enkelit vasta sataneen lumen pinnalla.

Rakkaus omia lapsia kohtaan elää sydämessäni aina.

 

Ensilumen myötä kaikkien lasten lapsuus sataa sydämeen.

Kunpa jokainen lapsi saisi tuntea lämpöä ja turvaa,

saisi juosta kilpaa lumihiutaleiden kanssa ja nauraa lumienkeleitä tehdessään.

Rukous maailman lasten puolesta nousee sydämestäni kohti taivaalta leijailevia lumihiutaleita.

Mustikassa

Lapsuuden mustikkametsästä poimituissa mustikoissa maistuu mummun mustikkapiirakka, äidin keittämä mustikkakiisseli ja ihan itse tehty mustikkamaito.

Lapsuuden mustikkametsästä poimituissa mustikoissa on muisto aikuisten säätelemästä elämästä, kuinka paljon pitää poimia, milloin lähdetään pois metsästä ja koska sitä mustikkakiisseliä saa syödä.

Lapsuuden mustikkametsästä poimituissa mustikoissa elävät lapsuudesta saadut rajat ja rakkaus.

Aikuisena leivon oman piirakkani ja keitän oman kiisselini. Aikuisena päätän itse, lähdenkö mustikkaan, kuinka paljon poimin, milloin lähden kotiin ja koska herkuttelen mustikkapiirakalla.

Ei aikuisenkaan vapaus ole rajatonta. Elämä asettaa rajat, joiden sisällä voi toimia. Aikuisuutta on tunnistaa rajansa ja elää niiden mukaan.

Mustikat maistuvat hyviltä edelleen.

Yhdessä poimituissa mustikoissa maistuu rakkaus.

Harmaana tammikuisena päivänä lähdin kävelemään kaupungilta kotiin. Lähtiessäni mietin, että näitä harmaita ja märkiä päiviä on ollut aivan liian paljon, saisivat jo loppua. Aurinko ei ole paljon olemassaolollaan meitä suomalaisia muistanut, liekö unohtanut kokonaan tämän osan maapallosta. Mikä avuksi tähän jatkuvaan harmauteen?

Sitten mieleeni muistui koulumatka pienenä kansakoululaisena kauan sitten, edessäni oli reilun neljän kilometrin kävelymatka, siis sama kuin oli ollut koulumatkani. Päätin ajatuksissani siirtyä pienen koululaisen maailmaan ja kulkea kuten kuljin koulumatkalla puoli vuosisataa sitten.

Vauhtia pitäisi hidastaa ja ryhtyä uteliaana tarkkailemaan kaikkea mahdollista. Niinpä kuljin hitaasti, pysähtyen välillä katselemaan ympärilleni. Vieressä oleva järvi näytti houkuttelevalta, päätin poiketa kadulta ja kävellä järven rantaan. Vedenpinnalla oli hauraan näköinen jääpeite ja pitihän sitä kokeilla, kuinka hauras. Otin kiven ja heitin sen jäälle, pieni kivi jäi jään pinnalle, joten otin vähän isomman ja totesin, että nyt jää petti. Jää petti kiven alta, mutta silti jään pinnalla näkyi jonkun eläimen jalanjäljet, siinäpä mietittävää pikku aivoille.

Palattuani jalkakäytävälle kuului hälytysajoneuvojen ääni ja kaksi paloautoa viiletti ohitse. Pysähdyin seuraamaan niiden menoa kunnes ne hävisivät näkymättömiin miettien samalla kaikkia mahdollisuuksia, mihin tilanteeseen ne saattaisivat olla menossa.

Näiden pysähdysten jälkeen lähdin hitaasti kävelemään. Kiireiset ihmiset viilettivät ohitse ja minä mietin, että onko heillä kaikilla oikeasti kiire vai onko se vain nykyajan elämäntapa. Kävellessäni halusin tallata jokaisen jalkakäytävällä näkyvän lumipaakun päälle. Suurin osa lumesta littaantui kengänpohjan alle, jos ei littaantunut, potkin paakkua eteenpäin kunnes tulin seuraavan paakun kohdalle. Miten mielenkiintoista loskainen lumi olikaan.

Sen verran olin aikuinen ihminen, että en kehdannut lähteä vierittämään mukanani lumipalloa. Olisi kyllä ollut kiva nähdä, kuinka isoksi pallo olisi kasvanut matkan aikana. Silloin kauan sitten koulumatkoilla vieritin monesti lumipallon kotipihaan asti.

Matkan aikana kohtasin toisenkin hitaan kulkijan, arvioni mukaan 2-3- vuotiaan lapsen mummonsa (niin arvelisin) kanssa. Lapsella oli pitkä risu käsissä ja hän tökki sillä jokaista lätäkköä, sitä minä en ollut hoksannut. Mummo käveli rauhallisesti lapsen vieressä ja pysähtyi myös jokaisen lätäkön kohdalle. Miten ihana näky se olikaan. Pitihän minunkin hetkeksi pysähtyä lapsen kanssa ihmettelemään näitä veden eri olomuotoja.

Lapsuus ja kiire ovat huono yhdistelmä. Jokaisella lapsella pitäisi olla aikuinen, jonka kanssa saa edes joskus kulkea juuri niin hitaasti, kuin haluaa. Aikuinen, jolla on aikaa ihmetellä lätäköitä ja katsella maailmaa lapsen silmin. Aikuinen, joka ei koko ajan sano: ”Kävelehän nyt reippaasti”.

Jokaiselle aikuiselle tekisi joskus hyvää palauttaa mieleensä sisällään oleva pieni lapsi. Kävelyni aikana harmaa päivä oli muuttunut mielenkiintoiseksi seikkailuksi ja ympäristö näyttäytyi täynnä mahdollisuuksia olevana areenana. Mielikuvitus ei ole jättänyt mummoikäistä ihmistä. Ihmetelköön ohikulkijat, se ei minun onneani haittaa.

Saapuessani kotiin siellä odotti puoliso lihakeiton kanssa. Aivan niin kuin silloin puoli vuosisataa sitten äiti odotti pientä koululaista. Äidin askel on nykyisin aika lyhyt ja vauhti hidas, ehkä teen seuraavan hitaan kävelyni hänen kanssaan. Hänelle olen edelleen hänen pieni tyttönsä.

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Blogiarkisto

Kategoriat