Kirjoitukset avainsanalla rakkaus

Lapsuuden pyykit pestiin pulsaattorikoneella.

On kaunis, aurinkoinen kesäpäivä. Jalkojeni juuressa on korillinen puhdasta pyykkiä, jota olen ripustamassa kuivumaan lapsuuden kotini pihan pyykkinaruille. Mieli on korkealla ja ajatukset tulevaisuudessa. Kuvittelen itseni perheenäidiksi, joka ripustaa oman perheensä pyykkejä kuivumaan.

Tuosta päivästä ja hetkestä on kulunut yli neljä vuosikymmentä. On jälleen kaunis ja aurinkoinen päivä. Jalkojeni juuressa on korillinen puhdasta pyykkiä, jota olen ripustamassa oman kodin pyykkinaruille. Mieli on korkealla ja ajatukset menneisyydessä. Muistelen aikaa, jolloin lapset olivat vielä kotona ja pyykkiä riitti jokaiselle viikonpäivälle. Se, mistä nuorena unelmoin, on toteutunut, sillä lukemattomia kertoja olen ripustanut oman perheeni pyykkejä kuivumaan oman talon pihan pyykkinaruille.

Oli minulla nuorena muitakin unelmia, osa on toteutunut, osa jäänyt toteutumatta ja osa odottaa vielä toteutumistaan. On myös uusia unelmia, sellaisia, joita ei nuorena osannut unelmoida. Ei ihminen ole koskaan liian vanha unelmoimaan.

Unelmat voivat olla suuria tai pieniä. Kannattaa unelmoida suuria, sillä koskaan ei voi tietää, mitä elämä antaa. Viime aikoina olen kuitenkin alkanut arvostamaan pieniä unelmia, sillä lopulta pienet unelmat ovatkin niitä kaikkein suurimpia. Unelma pyykin ripustamisesta oman kodin pihalla oli pieni ja arkinen unelma, joka iän myötä on osoittautunut yhdeksi elämän tärkeimmistä asioista. Siinä toteutuvat rakkaus, läheiset ihmiset, kyky tehdä työtä ja huolehtia arjen sujumisesta.

Nykyaikana meille markkinoidaan monelta taholta suuria unelmia. Minulla on usein sellainen tunne, että olen jäänyt pyykkikorini kanssa tien sivuun katselemaan kauniiden ja menestyneiden ihmisten ohimarssia. He kulkevat suurten unelmiensa perässä kohti suuria elämyksiä ja raportoivat sosiaalisen median eri alustoilla onnen täyteisistä päivistä ja loputtomasta auringonpaisteesta. Näyttää siltä, että he elävät maanpäällisessä paratiisissa.

En tiedä, ovatko he suurten unelmiensa ja mahtavien elämystensä kanssa sen onnellisempia kuin minä pyykkikorini kanssa. Illalla kerään narulta puhtaat lakanat, petaan kesäisen tuulen raikastamat lakanat sänkyyni, kääriydyn saunapuhtaana niiden väliin ja nukahdan onnellisena unelmoiden uuden päivän mahdollisuuksista. Elämä on oikeastaan aika hienoa ihan näin tavallisena arkipäivänä. Tämä on minun maanpäällinen paratiisini.

 

 

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (1)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitienpäivän kahvihetki

Tulin lenkiltä ja aukaistuani kotioven, tyttäreni huusivat kuorossa: "Äiti, oliko siellä ihana ilma?" Olihan siellä ihana ilma. Sillä kerralla ulkona oli todella ihana ilma, mutta tyttäreni sanoivat, että joka kerta lenkiltä tullessani sanon ensimmäiseksi "olipa siellä ihana ilma", vaikka olisi ollut tuuli ja tuisku ja räntäsade. Tunnistin hyvin itseni kommentista, niin minä taidan sanoa joka lenkin jälkeen, koska yleensä nautin kaikenlaisista ilmoista ja liikkuminen ulkona on ihanaa.

Äidit sanovat monenlaisia asioita ja äitien sanonnat jäävät lasten mieleen. Tuon tapahtuman jälkeen jäin miettimään omalle äidilleni tyypillisiä sanontoja ja löytyihän niitä. Löytyi sanoja, jotka ovat satuttaneet ja löytyi sanoja, jotka ovat kantaneet elämässä. Monia äidin sanontoja muistan hellyydellä ja rakkaudella. Osa äidin sanonnoista on tarttunut omaan kielenkäyttööni ja nykyisin saatan kuulla äidiltä perittyjä sanoja  lasteni suusta, tutut sanonnat siirtyvät sukupolvelta toiselle. Äitien sanoilla on iso merkitys.

Äidiksi tulemisessa on jotain pyhää ja ihmeellistä, samalla siinä on jotain hyvin raadollista ja pelottavaa. Voiko olla mitään kauniimpaa ja herkempää kuin äiti, joka pitää sylissään vastasyntynyttä lastaan. Siinä hetkessä muuttuu kaikki eikä kuitenkaan muutu mikään. Kaikki muuttuu, koska äitiyttä ei voi peruuttaa. Sitä voi katua ja sen voi yrittää unohtaa, mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi. Syntymänsä jälkeen lapsi kuuluu erottamattomasti äidin elämään, halusi hän sitä tai ei, onneksi useimmat äidit haluavat. Mikään ei muutu, koska äidiksi tultuaankin nainen on sama ihminen kuin ennen äitiyttä, hän kantaa mukanaan sukunsa perintöä, hänellä on oma luonteensa, omat toiveensa ja oma elämänsä, lapsi tulee sen kaiken keskelle ja ottaa oman paikkansa kyselemättä ja miettimättä, miltä äidistä nyt tuntuu.

Äidit sanovat lapsilleen kipeitä sanoja, koska he kantavat sisällään oman elämänsä kipupisteitä. Pieni lapsi ottaa äidin kipeätkin sanat totuutena, nuori alkaa kapinoida niitä vastaan ja joillain ihmisillä menee aikuisikä kipuillessaan äidiltä kuultujen kipeiden sanojen kanssa. Iän myötä olen oppinut ymmärtämään, että äidin kipeät sanat kertovat enemmän äidistä itsestään kuin lapsesta ja sen ymmärtäminen on auttanut vapautumaan niiden sanojen taakasta. Olen pyrkinyt vapautumaan oman elämäni kipupisteistä, jotta en siirtäisi niitä lasteni kannettavaksi. Osittain olen onnistunut, en täysin, mutta haluan olla avoin keskustelemaan heidän kanssaan kaikesta. Menneisyyttä ei voi muuttaa, sitä voi oppia ymmärtämään, siitä voi vapautua ja sen voi antaa anteeksi.

Toivottavasti enemmän kuin kipeitä sanoja äidit lausuvat lapsilleen helliä ja rohkaisevia sanoja, sellaisia sanoja, jotka kantavat läpi elämän. Pieni hetki äidin sylissä, pään silitys ja sanat "äidin oma rakas lapsi" ovat elämän tärkeimpiä asioita. Jokaisen lapsen olisi hyvä saada tuntea olevansa parasta, mitä äidin elämässä on tapahtunut.

Oma äitini on aina rakastanut runoja ja lausunut niitä. Monet runot tuovat mieleeni äidin. Hän on myös ollut lähes traumaattinen siivooja. Suurella lämmöllä muistan äidin sanat: "Nyt minä keitän kahvit ja nautin." Jatkuvan siivoamisen keskellä ja siivoamista tärkeämmäksi on noussut kyky nauttia. Elämä käy raskaaksi, jos se on jatkuvaa työtä ja velvollisuuksien täyttämistä, välillä on hyvä keittää kahvit ja nauttia. Äitiäni ja ehkä monen muunkin ihmisen äitiä kuvaa hyvin Timo Pusan runo:

Minä olen semmoinen nautiskelija, sanoo naapurin mummo,                                                                                                           aamulla keitän oikein hyvät kahvit ja luen lehden tarkkaan,                                                                                                   sitten otan lääkkeen ja lähden siivoamaan.

Kommentit (0)

Lapin sodan aikainen kranaatti

Kauniina alkukesän päivänä kävelin lappilaisilla metsäpoluilla. Alkukesän kukkaloisto oli parhaimmillaan, niityt täynnä kullankeltaisia kulleroita, aurinko paistoi täydeltä terältä sekä pilvettömällä taivaalla että sydämessäni. Kuljin kuunnellen lintujen laulua, kuvaten kukkia ja metsäpolkuja.

Kävellessäni kengän kärki potkaisi jotain kovaa ja näkymätöntä. Potkin ruohomättäältä ruohoja sivuun nähdäkseni, mihin olin astunut ja yllätyksekseni löysin jonkinlaisen ammuksen. Hain mieheni katsomaan löytöäni ja hän arveli sitä kranaatiksi. Soitettuamme poliisille meitä pyydettiin lähettämään heille kuvia oletetusta kranaatista ja me teimme työtä käskettyä. Myöhemmin kesällä armeijan miehet kävivät räjäyttämässä kranaatin ja löysivät vierestä sille vielä kaverinkin. Melkoinen pamaus kuului kahteen kertaan Ounasjoen rannalla Lapin sodan aikaisen saksalaisten tervehdyksen räjähtäessä savuna ilmaan. Olivat vielä täyttä tavaraa, vaikka ulkokuori oli ruosteessa ja kranaattien kylväjätkin todennäköisesti haudassa.

Minä, rauhan ajan lapsi ja nyt jo mummoikäinen nainen sain elävän muistutuksen sodan todellisuudesta. Aurinkoinen kesäpäiväni olisi saattanut saada tummia pilviä taivaalleen, jos olisin potkaissut kranaatin sokkaan. Yhden sukupolven aikana kylvetty viha olisi saattanut tuhota elämää yli 70: n vuoden aikana.

Vaikka olenkin rauhan ajan lapsi, sodan jäljet ovat vaikuttaneet elämääni paljon. Lapsuuteni ajan miehet kantoivat sisällään räjähtämättömiä ammuksia ja pienestäkin väärästä lauseesta tai liikkeestä jokin saattoi räjähtää. Lapsen näkökulmasta he olivat sulkeutuneisuudessaan pelottavia. Lapsuuteni ajan naiset olivat ahdistuneita ja ilottomia. Jokainen heistä kantoi omalla hiljaisella tavallaan vihan jälkiä sisällään. Ikävistä asioista ei puhuttu, huokaillen ne suljettiin sisälle sydämeen niin kuin ruohomätäs kätki sisälleen kranaatin. Lapsi ymmärsi, että on ikäviä asioita, joita hänelle ei kerrottu.

Lapin sodasta ja koko toisesta maailmansodasta on jo kauan ja jokainen sodan jälkeinen sukupolvi on vähän terveempi kuin edeltäjänsä. Viha on jättänyt jälkensä kolmanteen ja neljänteen sukupolveen, ehkä lastenlasteni sukupolvi saa elää jo täysin vapaana sodan haavoista. Ehkä tulee aika, jolloin ei enää löydy yhtään sodan aikaista kranaattia Lapin metsistä ja viimeinenkin sisälle padottu vihan mörkö on itketty ulos.

Yhden vanhan kranaatin löytäminen avasi minun sisälläni taas joitakin patoja, se oli konkreettinen muistutus siitä, että isovanhempieni sukupolvi on joutunut elämään keskellä sellaista todellisuutta, joka oli minulle vain yhden kesäpäivän säikähdys. Toivottavasti saamme elää niin, että viha ei pääse tuhoamaan maatamme, sillä sen jäljet kantavat surullisen pitkälle. Onneksi rakkaus voittaa vihan ja aurinko työntää tummat pilvet syrjään.

Kommentit (0)

Vanha kuusi on nähnyt paljon elämää.

Sata vuotta sitten, keväällä 1918 isoisäni oli 3- vuotias pieni poika, kolmesta veljeksestä keskimmäinen. Eräänä päivänä valkoisten joukot tulivat hakemaan hänen isäänsä kotoa, isä vietiin läheiselle pellolle ja ammuttiin sinne. Nuori äiti jäi yksin vaatimattomaan pirttiin kolmen pienen pojan kanssa. Hänet tunnettiin kovana työihmisenä, mikä oli merkittävä asia sen ajan ”avioliittomarkkinoilla” ja niinpä hän muutaman vuoden leskeyden jälkeen avioitui uudelleen. Sisällissota oli taakse jäänyttä aikaa ja elämä sai jatkua.

Sata vuotta sitten, kesällä 1918 isoäitini oli viiden kuukauden ikäinen sikiö äitinsä kohdussa. Häntä odotettiin syntyväksi perheensä seitsemäntenä lapsena. Perheen isä oli juuri vapautunut punavankien leiriltä, saavuttuaan nälkiintyneenä kotiin, hän söi nälkäänsä perunankuorista lähtien kaiken näkemänsä ja kuoli sen seurauksena. Perheen äiti jäi yksin huoltamaan kasvavaa lapsijoukkoaan. Jotenkin hän selvisi lastensa kanssa, kunnes kuoli isoäitini ollessa 12- vuotias tyttö.

Kaksi sisällissodan orpoa, isoisäni ja isoäitini löysivät toisensa ollessaan piikana ja renkinä naapuritaloissa. Häitä tanssittiin isoäitini piikomistalon heinäladossa keväällä 1938 ja äitini syntyi samana vuonna loppukesällä. Isoisäni ehti melkein rakentaa nuorelle perheelleen oman kodin, kun sota tuli jälleen kerran muuttamaan elämänkulkua. Sisällissodan orpo kaatui talvisodassa jättäen jälkeensä yhden sotaorvon, äitini.

Niin paljon särkyneitä unelmia ja hukattuja ihmiskohtaloita, niin paljon isän ikävää. Usean sukupolven ajan ihminen on yrittänyt rakentaa turvallista elämää ja samalla tuhonnut sitä. Samanlaisia tarinoita löytyy monesta suomalaisesta suvusta. Sen mitä rauhan aikana rakennetaan, sota tuhoaa tälläkin hetkellä liian monessa paikassa. Näin sadan vuoden takaa on vaikea ymmärtää niitä tilanteita, joissa ihmiset ovat eläneet sisällissodan aikana. En osaa edes ajatella, olisinko ollut punaisten vai valkoisten puolella tai täysin puolueeton. En tiedä, kuinka vahvasti esi-isäni olivat punaisten puolella vai oliko heillä muuta mahdollisuutta. Punainen tai valkoinen, todennäköisesti jokainen halusi vain vaikeana aikana pelastaa sekä perheensä  että oman henkensä.

Sisällissodan ja toisen maailmansodan haamut ovat varjostaneet sukumme elämää lähes koko Suomen itsenäisyyden ajan. Sukupolvesta toiseen liian kovia kokeneet ihmiset ovat yrittäneet rakentaa hyvää elämää niistä raunioista, jotka elämä on heille tarjonnut. Olen heille kiitollinen siitä, että he ovat jaksaneet jatkaa elämää mahdottomilta tuntuneista olosuhteista huolimatta. Minäkin olen kahden sotaorvon lapsi, mutta en  ole orpo, sillä olen saanut kasvaa rauhan ajan lapsena. Sota on vienyt molemmat isoisät, mutta isäni olen saanut pitää. Minun lapseni ovat saaneet pitää sekä isänsä että isoisänsä. Rauhan vuodet ovat korjanneet sen, mitä sodan vuodet ovat tuhonneet.

Metsissä, joissa sukuni miehet ovat sata vuotta sitten piileskelleet ja menettäneet henkensä, kasvaa paljon isoja ja vanhoja kuusia. Minulle ne kuuset puhuvat omalla tavallaan sukuni tarinaa. Ne kertovat sellaista suomalaista historiaa, joka ei toivottavasti koskaan toistu. Toivottavasti viha ei saa enää koskaan tuhota sitä elämää, jonka rakkaus on rakentanut. Kuinka monta latvaa yksi kuusi voi kasvattaa yhden katkenneen latvan tilalle?  En tiedä, mutta tänä päivänä vanhan kuusen uudet latvat kurkottavat kohti vapaan Suomen sinistä taivasta.

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Kategoriat