Kirjoitukset avainsanalla rakkaus

Kesä on kauneimmillaan, mutta aika ei pysähdy, vaan virtaa eteenpäin kuin joki.

Jalkapalloa, jalkapalloa ja vielä kerran jalkapalloa. Jos jalkapallo kiinnostaa, niin nyt sitä on tarjolla enemmän kuin riittävästi.

Kesä 2020 oli historiallinen, koska jalkapallon EM-kisat peruttiin koronapandemian takia. Kesä 2021 on historiallinen, koska Suomen joukkue on mukana EM-jalkapallokisoissa. Monelle suomalaiselle tämä historiallisuus on iso ja mieleenpainuva tapahtuma.

Suomen ensimmäinen peli näissä historiallisissa kisoissa oli myös historiallinen ja mieleenpainuva. Tanskan joukkueen Christian Eriksen sai sydänpysähdyksen ja kesken ottelun jalkapallo menetti pariksi tunniksi merkityksensä. Ihmisen henki on tärkeämpi kuin jalkapallo.

Jokainen päättyvä päivä luo historiaa. EM-kisat luovat eurooppalaista historiaa, Huuhkajat tekevät suomalaista jalkapallohistoriaa ja yksittäisen ihmisen kohdalla sattuvat tapahtumat luovat henkilökohtaista historiaa.

Henkilökohtainen historiamme rakentuu tapahtumista, jotka jakavat elämämme jaksoihin, joista puhumme sanoilla ennen ja jälkeen. Eri urheilulajien eri tasoisia kisoja tulee ja menee, jotain niistä jää mieleen ja paljon unohtuu.

Kun vakava sairastuminen osuu omaan henkilöhistoriaan, se ei unohdu. Sairastumisen jälkeen muistissa on viimeinen kesä ennen sairastumista ja sen jälkeen kesät sairauden kanssa. Kun suru läheisen menettämisestä osuu kohdalle, mieleen jää viimeinen kesä hänen kanssaan ja ensimmäinen kesä ilman häntä.

Sairaus ja kuolema tulevat elämään yllättäen. Pelikentälle kävelee terve mies ja sieltä kannetaan paareilla pois vakavasti sairas mies. Muut ihmiset jatkavat elämäänsä hiljaisen hetken jälkeen, sairastuneen ja hänen läheistensä kohdalla elämä on muuttunut pysyvästi.

Kesään liitetään useammin hyviä kuin elämää pysäyttäviä asioita. Hyvät tapahtumat suunnitellaan etukäteen, niitä odotetaan, niihin valmistaudutaan ja niiden vuosipäiviä juhlitaan ehkä koko loppuelämän ajan.

Moni häitään suunnitteleva pari siirsi vihkimisensä kesältä 2020 tähän kesään 2021. Vaikka emme edelleenkään ole voittaneet pandemiaa, voimme viettää tätä kesää vapaammin kuin edellistä kesää. Nyt on aika juhlia.

Monen parin kohdalla kesä jakaa oman elämänhistorian aikaan ennen avioliittoa ja sen jälkeen kertyviin aviovuosiin. Kesällä juhlitaan häitä ja kultahäitä ja monia muita hääpäiviä. Rakkauteen liittyviä kesämuistoja on hieno palautella mieleen.

Huuhkajien osallistuminen jalkapallon EM-kisoihin oli hieno, historiallinen tapahtuma, joka ei toivottavasti jäänyt vain historiaan vaan toistuu myös tulevissa kisoissa.  Se ei kuitenkaan ollut kulkemista voitosta voittoon, tappioita tuli enemmän kuin voittoja.

Niin on myös kesä 2021. Jollekin se on suuren onnen ja rakkauden kesä, toiselle surun ja yksinäisyyden kesä. Voitot ja tappiot vaihtelevat myös kesällä, molemmat siirtyvät omaan henkilökohtaiseen historiaan. Hyvää juhannusta 2021, se on nyt, ensi viikolla se on historiaa.

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Rakkauden kaipuu ei ole pelkkä tuulen tupa.

Seison olohuoneeni ikkunan ääressä katsellen pimenevää syksyistä iltaa. Edessäni aukeaa Länsi-Suomalainen peltomaisema, laskeva aurinko punertaa taivaan peltojen takana. Aurinko on laskemassa myös mielessäni ja tunnen, kuinka yksinäinen syksy hiipii elämääni. Levylautasella laulaa Mireille Mathieu ranskan kielellä kielletyistä leikeistä. En osaa ranskaa, mutta osaan ulkoa laulun suomen kieliset sanat ja laulan hiljaisella äänellä mukana.

”Ei ole lupaa mun onneen sua johtaa…”

Olin niin kovasti toivonut yhteistä tulevaisuutta ja olisin niin kovasti halunnut johtaa hänet onneen. Sitä mahdollisuutta ei minulle annettu. Olin juuri saanut tietää, että hänellä onkin toinen tyttö. Joku toinen sai sen, mistä minä olin unelmoinut. Tässä minä seison yksin tyhjässä asunnossani katsellen ulos ikkunasta. Olen niin pohjattoman yksin.

”Toiselle kuuluvan sun kaikki tietää…”

Kyynel vierähtää poskelle, pian toinen ja kolmas. Laulan Mathieun mukana ja kohta kyyneleet virtaavat solkenaan. Ääni katkeilee, mutta jatkan laulamista. Miksi minun piti taas kerran pettyä, sillä tämä ei ole ensimmäinen kerta. Tälläkään kertaa minä en kelvannut, joku toinen tuli ja särki minun unelmani.

”Oot osa untani mun…”

Oliko se kaikki pelkkää unta. Se, mikä minulle on pelkkä unelma, on jollekin toiselle elävää todellisuutta. Haluaisin uskoa, että kaikki kääntyy vielä parhain päin, mutta juuri nyt en jaksa enää uskoa siihen. Unelmani on särkynyt jo aivan liian monta kertaa, ehkä minun osani tässä elämässä on tyytyä pelkkään unelmaan.

”Ei ole lupaa mun toivoa mitään…”

Sydämeni pohjasta uskon siihen, että en tule koskaan kokemaan rakkautta. Hänen mukanaan katosi viimeinen toivo. Olen niin monta kertaa uskonut, toivonut ja rakastanut, ja lopulta pettynyt. Sydämeni huokailee epätoivoista rukousta, Jumala, tämäkö on sinun tahtosi, miksi sinä haluat jättää minut yksin. Miksi minun pitää vuodesta toiseen katsella vierestä toisten onnea?

Laulu loppuu, kävelen levysoittimen luokse, nostan neulan levyltä, siirrän sitä taaksepäin ja laitan laulun soimaan uudestaan, ja sitten uudestaan ja taas uudestaan. Kuuntelen samaa laulua kerta toisensa jälkeen, kunnes väsyn itkuuni enkä jaksa enää nousta nostamaan neulaa.

”Tein tuulelle tupaa, nyt tuuli mua hyytää…”

Minulla olisi niin paljon rakkautta annettavana, että sydän pakahtuu kaikkeen siihen rakkauteen. Miksi maailmassa ei ole yhtään miestä, jolle kelpaisi minun rakkauteni? Sydämeeni koskee niin kovasti, niin kovasti. Miten ihmeessä minä koskaan selviän tästä?

En ole katkera sille toiselle tytölle. Olen vain niin pohjattoman väsynyt ja toivoton. En ole katkera hänellekään, se oli hänen valintansa.

”Vaan vaikka kuljen nyt länteen ja itään…”

Ja silloin se välähtää mieleeni. En lähde länteen enkä itään, minä lähden pohjoiseen. Tulee syksy, tulee talvi ja sen jälkeen tulee uusi kevät ja kesä. Vuoden päästä en ole enää täällä itkemässä. Jumala, jos annat minulle täällä pelkkiä sydänsuruja, niin nyt riittää. Laitan kielletyt leikit syrjään, laulu on tehnyt tehtävänsä ja tämä itku on itketty.

Eräänä syksyisenä päivänä 36 vuotta myöhemmin olen kävelyllä Lapin mieheni kanssa. Hän pysähtyy metsätien varteen, katsoo läheisen männyn latvaan ja sanoo: ”Katso, miten hieno tuulen tupa.” Minä katson ja mielessäni alkaa soida ”tein tuulelle tupaa…”. En tiedä, miksi se kaikki hylkäämisen kipu piti kokea, muisto on edelleen kipeä. Mutta se on vain muisto. Jumala kuuli rukoukseni ja lähetti minut pohjoiseen.

Kommentit (1)

Lapsuuden pyykit pestiin pulsaattorikoneella.

On kaunis, aurinkoinen kesäpäivä. Jalkojeni juuressa on korillinen puhdasta pyykkiä, jota olen ripustamassa kuivumaan lapsuuden kotini pihan pyykkinaruille. Mieli on korkealla ja ajatukset tulevaisuudessa. Kuvittelen itseni perheenäidiksi, joka ripustaa oman perheensä pyykkejä kuivumaan.

Tuosta päivästä ja hetkestä on kulunut yli neljä vuosikymmentä. On jälleen kaunis ja aurinkoinen päivä. Jalkojeni juuressa on korillinen puhdasta pyykkiä, jota olen ripustamassa oman kodin pyykkinaruille. Mieli on korkealla ja ajatukset menneisyydessä. Muistelen aikaa, jolloin lapset olivat vielä kotona ja pyykkiä riitti jokaiselle viikonpäivälle. Se, mistä nuorena unelmoin, on toteutunut, sillä lukemattomia kertoja olen ripustanut oman perheeni pyykkejä kuivumaan oman talon pihan pyykkinaruille.

Oli minulla nuorena muitakin unelmia, osa on toteutunut, osa jäänyt toteutumatta ja osa odottaa vielä toteutumistaan. On myös uusia unelmia, sellaisia, joita ei nuorena osannut unelmoida. Ei ihminen ole koskaan liian vanha unelmoimaan.

Unelmat voivat olla suuria tai pieniä. Kannattaa unelmoida suuria, sillä koskaan ei voi tietää, mitä elämä antaa. Viime aikoina olen kuitenkin alkanut arvostamaan pieniä unelmia, sillä lopulta pienet unelmat ovatkin niitä kaikkein suurimpia. Unelma pyykin ripustamisesta oman kodin pihalla oli pieni ja arkinen unelma, joka iän myötä on osoittautunut yhdeksi elämän tärkeimmistä asioista. Siinä toteutuvat rakkaus, läheiset ihmiset, kyky tehdä työtä ja huolehtia arjen sujumisesta.

Nykyaikana meille markkinoidaan monelta taholta suuria unelmia. Minulla on usein sellainen tunne, että olen jäänyt pyykkikorini kanssa tien sivuun katselemaan kauniiden ja menestyneiden ihmisten ohimarssia. He kulkevat suurten unelmiensa perässä kohti suuria elämyksiä ja raportoivat sosiaalisen median eri alustoilla onnen täyteisistä päivistä ja loputtomasta auringonpaisteesta. Näyttää siltä, että he elävät maanpäällisessä paratiisissa.

En tiedä, ovatko he suurten unelmiensa ja mahtavien elämystensä kanssa sen onnellisempia kuin minä pyykkikorini kanssa. Illalla kerään narulta puhtaat lakanat, petaan kesäisen tuulen raikastamat lakanat sänkyyni, kääriydyn saunapuhtaana niiden väliin ja nukahdan onnellisena unelmoiden uuden päivän mahdollisuuksista. Elämä on oikeastaan aika hienoa ihan näin tavallisena arkipäivänä. Tämä on minun maanpäällinen paratiisini.

 

 

 

 

Kommentit (1)

Äitienpäivän kahvihetki

Tulin lenkiltä ja aukaistuani kotioven, tyttäreni huusivat kuorossa: "Äiti, oliko siellä ihana ilma?" Olihan siellä ihana ilma. Sillä kerralla ulkona oli todella ihana ilma, mutta tyttäreni sanoivat, että joka kerta lenkiltä tullessani sanon ensimmäiseksi "olipa siellä ihana ilma", vaikka olisi ollut tuuli ja tuisku ja räntäsade. Tunnistin hyvin itseni kommentista, niin minä taidan sanoa joka lenkin jälkeen, koska yleensä nautin kaikenlaisista ilmoista ja liikkuminen ulkona on ihanaa.

Äidit sanovat monenlaisia asioita ja äitien sanonnat jäävät lasten mieleen. Tuon tapahtuman jälkeen jäin miettimään omalle äidilleni tyypillisiä sanontoja ja löytyihän niitä. Löytyi sanoja, jotka ovat satuttaneet ja löytyi sanoja, jotka ovat kantaneet elämässä. Monia äidin sanontoja muistan hellyydellä ja rakkaudella. Osa äidin sanonnoista on tarttunut omaan kielenkäyttööni ja nykyisin saatan kuulla äidiltä perittyjä sanoja  lasteni suusta, tutut sanonnat siirtyvät sukupolvelta toiselle. Äitien sanoilla on iso merkitys.

Äidiksi tulemisessa on jotain pyhää ja ihmeellistä, samalla siinä on jotain hyvin raadollista ja pelottavaa. Voiko olla mitään kauniimpaa ja herkempää kuin äiti, joka pitää sylissään vastasyntynyttä lastaan. Siinä hetkessä muuttuu kaikki eikä kuitenkaan muutu mikään. Kaikki muuttuu, koska äitiyttä ei voi peruuttaa. Sitä voi katua ja sen voi yrittää unohtaa, mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi. Syntymänsä jälkeen lapsi kuuluu erottamattomasti äidin elämään, halusi hän sitä tai ei, onneksi useimmat äidit haluavat. Mikään ei muutu, koska äidiksi tultuaankin nainen on sama ihminen kuin ennen äitiyttä, hän kantaa mukanaan sukunsa perintöä, hänellä on oma luonteensa, omat toiveensa ja oma elämänsä, lapsi tulee sen kaiken keskelle ja ottaa oman paikkansa kyselemättä ja miettimättä, miltä äidistä nyt tuntuu.

Äidit sanovat lapsilleen kipeitä sanoja, koska he kantavat sisällään oman elämänsä kipupisteitä. Pieni lapsi ottaa äidin kipeätkin sanat totuutena, nuori alkaa kapinoida niitä vastaan ja joillain ihmisillä menee aikuisikä kipuillessaan äidiltä kuultujen kipeiden sanojen kanssa. Iän myötä olen oppinut ymmärtämään, että äidin kipeät sanat kertovat enemmän äidistä itsestään kuin lapsesta ja sen ymmärtäminen on auttanut vapautumaan niiden sanojen taakasta. Olen pyrkinyt vapautumaan oman elämäni kipupisteistä, jotta en siirtäisi niitä lasteni kannettavaksi. Osittain olen onnistunut, en täysin, mutta haluan olla avoin keskustelemaan heidän kanssaan kaikesta. Menneisyyttä ei voi muuttaa, sitä voi oppia ymmärtämään, siitä voi vapautua ja sen voi antaa anteeksi.

Toivottavasti enemmän kuin kipeitä sanoja äidit lausuvat lapsilleen helliä ja rohkaisevia sanoja, sellaisia sanoja, jotka kantavat läpi elämän. Pieni hetki äidin sylissä, pään silitys ja sanat "äidin oma rakas lapsi" ovat elämän tärkeimpiä asioita. Jokaisen lapsen olisi hyvä saada tuntea olevansa parasta, mitä äidin elämässä on tapahtunut.

Oma äitini on aina rakastanut runoja ja lausunut niitä. Monet runot tuovat mieleeni äidin. Hän on myös ollut lähes traumaattinen siivooja. Suurella lämmöllä muistan äidin sanat: "Nyt minä keitän kahvit ja nautin." Jatkuvan siivoamisen keskellä ja siivoamista tärkeämmäksi on noussut kyky nauttia. Elämä käy raskaaksi, jos se on jatkuvaa työtä ja velvollisuuksien täyttämistä, välillä on hyvä keittää kahvit ja nauttia. Äitiäni ja ehkä monen muunkin ihmisen äitiä kuvaa hyvin Timo Pusan runo:

Minä olen semmoinen nautiskelija, sanoo naapurin mummo,                                                                                                           aamulla keitän oikein hyvät kahvit ja luen lehden tarkkaan,                                                                                                   sitten otan lääkkeen ja lähden siivoamaan.

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Blogiarkisto

Kategoriat