Kirjoitukset avainsanalla kasvatus

Tähän sotkemiseen syyllistyi varis.

Lapsuudessani kultaisella 1960- luvulla meillä lapsilla oli joskus tapana leikkiä maitokärryjen kanssa. Ne olivat kärryt, joissa oli kaksi isoa pyörää ja pyörien välissä jonkinlainen lava, jossa kuljetettiin maitotonkkia maitolaiturille. Oli hienoa päästä istumaan maitokärryihin, kun joku työnsi niitä. Meillä ei ollut lehmiä eikä maitokärryjä ja siksi maitokärryillä leikkiminen oli harvinainen hauskuus.

Eräänä päivänä pääsimme pikkuserkun luona leikkimään maitokärryillä. Istuin siskoni kanssa maitokärryssä pikkuserkkupojan ja veljeni työntäessä kärryjä. Meno päättyi surkeaan itkuun, sillä jalkani meni vahingossa pyörän pinnojen väliin, vääntyi pahasti ja kipu oli niin kova, että oli ihan pakko huutaa. Siihen loppui se hauskuus.

Pieni potilas olisi kotona kaivannut lohdutusta, mutta isä tuli sänkyni viereen istumaan ja sanoi: ”Oli ihan oikein, että satutit jalkasi, sillä niillä maitokärryillä ei olisi saanut leikkiä. Niin siinä käy, kun on tuhma.” Kipeän jalan lisäksi sain kivun sydämeeni, syyllisyys painoi raskaana, niin raskaana, että tunnen sen kivun vieläkin. Mietin, miksi vain minä olin loukannut jalkani, vaikka en ollut leikkinyt yksin niillä kärryillä. Olinko ainoa tuhma lapsi?

Meitä 1960- luvun lapsia kasvatettiin syyllistämällä, uhkailemalla ja moittimalla. Samoilla kasvatusopeilla oli kasvatettu myös meidän vanhempiamme. Se oli sen ajan tapa. Ja jos uhkailu ei tehonnut, niin sitten otettiin avuksi vitsa tai remmi. Me opimme jokainen selviytymään omalla tavallamme. Fyysinen kipu parani aikanaan, sydämen haavat hitaammin.

Vahvasti uskovaisen kodin lapsena yleisen syyllisyyden rinnalle tuli vielä syntisyys. Siinä on ollut elämän evästä pitkäksi aikaa. Olen tehnyt valtavan sisäisen työn vapautuakseni kaikesta siitä syyllisyydestä, joka hartioilleni on laskettu. Olen vihdoinkin oppinut, että en ole vastuussa toisten ihmisten elämästä enkä ole syyllinen kaikkiin tämän maailman ongelmiin. Olen vain yksi pieni ihminen, jolla on oikeus elää omaa elämäänsä.

Mutta entäs nyt. Tämä nykyaika tarjoaa syyllisyyttä hartioilleni enemmän kuin 1960- luvulla eletty lapsuus. Viimeisten kuukausien aikana olen lukenut lehdistä, kuinka meidän sukupolvemme on tuhonnut luonnon, ilmaston ja nuorten tulevaisuuden. Työpaikoilla olemme kehityksen jarruna ja eläkkellekään emme voi jäädä, koska yhteiskunnalla ei ole varaa maksaa eläkkeitämme. Meitä on ihan liikaa ja huoltosuhde on kestämätön. Olen myös synnyttänyt lapsia ilmastotuholaisiksi, olen autoillut, syönyt lihaa, käynyt joskus ulkomailla, lista on loputon ja syyllisyys nostaa taas päätään.

Olen siis koko elämäni ajan pyrkinyt olemaan kiltti tyttö, elämään rasittamatta toisia ihmisiä ja kuluttamatta luontoa liikaa ja nyt huomaankin epäonnistuneeni täysin. Kuinka pitkälle voi mennä yhden sukupolven syyllistäminen? Lapsena meitä syyllistivät sen ajan aikuiset ja kasvattajat, nyt meitä syyllistävät nuoret ja lapset. Tätä syyllisyyttä en enää suostu kantamaan, sillä olen jo kantanut oman osani syyllisyydestä.

Nuoruuden syyllisyydestä selviää myös ajan myötä, sillä nuorilla on tapana kasvaa aikuisiksi. Miten selvitä vanhuuden syyllisyydestä, sillä vanhuudesta ei kasva ulos. Vanheneminen vain etenee, kunnes kuolema vapauttaa syyllistäjistä.

Uskovaisen kodin lapsena olen saanut syyllisyyden ja syntisyyden rinnalle myös hyvän perinnön. Ihmiset voivat tuomita ja hylätä, mutta Jumala rakastaa ja armahtaa. Jumalan luomana ihmisenä minulla ja lapsillani on oikeus elää tämän maapallon päällä. Aion elää täällä niin kauan, kuin minulle elämänpäiviä annetaan ja sitten, kun maallinen taipaleeni päättyy, uskon, että vastassani on vapahtaja eikä syyttäjä. Luotan siihen, että taivaan portilla ei kysytä hiilijalanjälkeä vaan jotain aivan muuta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhempien arvomaailma siirtyy lapsille.

Saman päivän aikana katselin TV-uutisista juttua lestadiolaisten Suviseuroista Muhokselta ja Pridekulkueesta Helsingistä. Molemmat kesätapahtumat ylittävät vuosittain uutiskynnyksen. Suviseuroissa näkyi olevan useita vanhempia, jotka työnsivät pieniä lapsia rattaissa. Lestadiolainen liike on yleisesti tunnettu monilapsisista perheistä ja Suviseuroihin lähdetään koko joukolla. Myös Pridekulkueessa kiinnitin huomiota lastenrattaita työntäviin aikuisiin. Rattaissa istuvat lapset heiluttelivat sateenkaarilippuja muiden marssijoiden tapaan.

Lapsi ei valitse, lähteekö hän mukaan Suviseuroihin vai Pridekulkueeseen tai jonnekin muualle. Naisten jalkapallon MM-kisojen katsomoissa näkee lapsia fanilippujen kanssa, Tuskafestivaaleilla istui lapsia rattaissa mustiin vaatteisiin puettuina. Onko pienen lapsen unelma lähteä mukaan näihin tapahtumiin? Pienen lapsen unelma on olla siellä, missä hänen vanhempansa tai isovanhempansa, hänelle turvalliset aikuiset ovat.

Uskonnollista kasvatusta arvostellaan usein siitä, että lapset kasvatetaan valmiisiin ajattelumalleihin, kun heidän pitäisi saada kasvaa vapaana uskonnoista ja sitten aikuisena tehdä oma valitansa. Ajatus uskonnosta vapaasta kasvatuksesta on mahdoton, sillä silloin lapsen vanhemmilla ei olisi oikeutta eikä mahdollisuutta harjoittaa omaa uskontoaan. Uskovaisen kodin lapsi kasvaa vanhempiensa uskonnon piirissä ja sateenkaariperheen lapsi kasvaa vanhempiensa suuntautumisen piirissä.

Henkinen väkivalta tai uskoon pakottaminen ovat aivan eri asioita kuin uskonnollinen kasvatus. Henkinen väkivalta ei myöskään ole sidottu uskontoon, vaan sitä osataan harjoittaa kaikissa ideologioissa, työpaikoilla, kouluissa, kaikkialla, missä on ihmisiä. On ajatus tai ideologia mikä tahansa, aina on syytä miettiä, miten sen kanssa elää niin, ettei vahingoita toisia ihmisiä tai rajoita heidän ajattelun vapauttaan.

Alakouluikäisenä tyttäreni kärsi yöllisistä peloista eikä sen takia meinannut uskaltaa nukkua. Eräänä koulupäivänä hän oli päättänyt mennä kouluterveydenhoitajan luo puhumaan uniongelmistaan. Terveydenhoitaja oli pyytänyt tytärtä kirjoittamaan kolme asiaa, jotka auttaisivat pelkojen kanssa ja tytär kirjoitti paperiin: 1) ajattelen mukavia asioita, 2) kerron äidille ja 3) rukoilen.

Terveydenhoitaja oli kirjoittanut omat kommenttinsa kahden ensimmäisen asian kohdalle, mutta kolmannen hän oli jättänyt huomioimatta. Ehkä hän ajatteli olevansa suvaitsevainen ja arvovapaa aikuinen, kun ei puhunut uskonnosta, todellisuudessa hänen vaikenemisensa oli arvovalinta. Hän vaikeni yhdestä asiasta, jonka lapsi oli itse ottanut esille, rukouksesta ei voinut puhua.

Tyttären listaamista asioista toinen ja kolmas liittyivät toisiinsa. Hän oli kertonut peloistaan äidilleen eli minulle. Koska itse olen elämässäni oppinut turvautumaan rukoukseen, olen puhunut rukouksesta myös hänelle. En ole pakottanut häntä rukoilemaan, rukous oli silti tullut hänen mieleensä.

Jokainen vanhempi välittää väistämättä lapselleen omaa arvomaailmaansa ja niin sen kuuluukin olla. Arvoista vapaa kasvatus on arvotonta kasvatusta. Arvoton kasvatus muistuttaa enemmän robotista huolehtimista kuin ihmisen kanssa elämistä. Tultuaan tarpeeksi vanhaksi, lapsi kyllä tekee omat valintansa ja siihen hänellä on täysi oikeus.

Lapsella, joka istuu lastenrattaissa Suviseuroissa, olkoon vapaus aikuisena siirtyä Pridekulkueeseen ja toisinpäin. Tai olkoon vapaus osallistua molempiin, paitsi että on mahdotonta olla samaan aikaan Muhoksella ja Helsingissä. Jos sitä vapautta ei ole, silloin on kyse henkisestä väkivallasta eikä siitä seuraa mitään hyvää.

Kommentit (0)

Kevät paljastaa routavauriot

On maanantai-ilta, seuraava koulupäivä pelottaa, sillä silloin olisivat pelottavan opettajan tunnit. Sama pelkotila iski joka maanantai, miten selviän seuraavasta koulupäivästä. Puhuin asiasta vanhemmilleni ja he kuuntelivat uskollisesti joka maanantai. Kuuntelivat ja rohkaisivat, mutta eivät tehneet asialle mitään, totesivat vain, että kyllä sinä selviät. Se oli sen ajan tapa, eivät vanhemmat puuttuneet koulukäyntiin eivätkä paljon muuhunkaan, paitsi huonoon käytökseen. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi selvitä itse ja niin minä selvisin koko lukuvuoden 1972-1973.

Edellisenä vuonna olin pelännyt ylempiluokkalaisten antamia lumipesuja ja seuraavana vuonna pelkäsin yhtä pelottavaa kouluauton kuljettajaa. Jokaiselle vuodelle riitti omat pelkonsa ja aikuisten apu olivat sanat: ”Kyllä sinä sen kestät.”

Meitä 1960- luvun lapsia ei kiitelty eikä kehuttu, meitä ei tuettu eikä passattu, sillä suurena vaarana oli, että meistä kasvaisi ylpeitä ja röyhkeitä. Meidät peloteltiin kilteiksi ja alistettiin ahkeriksi. Oppimisvaikeudet johtuivat tyhmyydestä tai laiskuudesta, kiusaajia vastaan piti itse puolustautua ja vaikeuksiensa kanssa itse selviytyä. Ja me kestimme ja kasvoimme aikuisiksi, ainakin osa meistä.

Kestimme, kunnes emme enää kestäneet. Eräänä päivänä alkoi itku ja sitä kesti pitkään. Se itku alkoi kuunnellessani luentoa kaikista nykyajan vaikeuksista. Luentoa kuunnellessani tajusin, että tuo kaikki on ollut osa minun elämääni. Olin tietämättäni ollut koulukiusattu, saanut paniikkikohtauksia, kärsinyt synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, kokenut läheisten ihmisten vakavia sairastumisia ja kuolemantapauksia ja ties mitä. Elämä oli vyöryttäyt ylitseni lukemattoman määrän raskaita asioita ja minä olin vain kestänyt. Olin kestänyt, koska apua ei ollut juuri tarjoiltu.

Tunsin olevani kuin keväinen routavaurio maantiessä. Tie oli tehty kestäväksi ja kaikki uskoivat sen kestävyyteen, mutta yhden kovan talven aikana tiellä oli kulkenut liikaa raskaita ajoneuvoja eikä se enää kestänytkään. Kevät paljasti pahat routavauriot. Näiden routavaurioiden äärellä suljen korvani jokaiselta, joka sanoo: ”Kyllä sinä sen kestät,” sillä en jaksa enää kuunnella heitä. Ihminen ei kestä määräänsä enempää.

Moni meistä 1960- luvun lapsista on joutunut kestämään ihan liian paljon. Olemme joutuneet kestämään paljon, koska meitä edeltävät sukupolvet ovat olleet liian rikki revittyjä jaksaakseen tai ymmärtääkseen kasvattaa meitä. He kasvattivat meidät hiljaisiksi ja alistuneiksi, jotta selviäisivät omasta elämästään. He jättivät meidät selviämään itse, koska heidän voimavaransa eivät riittäneet auttamaan meitä.

Oman elämäni routavaurioiden äärellä ymmärrän, että ei ihmisen tarvitse olla niin vahva. Eihän minun tarvitse kestää kaikkea. Apu, lohdutus, kiitos ja kannustus voivat kuulua minulle aivan yhtä hyvin kuin tämän päivän nuorille. Routavauriot korjataan ja matka jatkuu taas. ”Murtunutta ruokoa hän ei muserra, lampun hiipuvaa liekkiä hän ei sammuta.” (Jes 42: 3) Hän ei muserra, vaan tekee ehjäksi, hän ei sammuta, vaan sytyttää uudelleen palamaan.

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Kategoriat