Kirjoitukset avainsanalla syrjäytyminen

Ruusu lukuvuoden läpi sinnitelleelle.

Kyllä tätä on odotettu, vihdoin päättyy lukuvuoden mittainen piina. Päättyvät aamut, jolloin joutuu pelonsekaisin tuntein lähtemään kouluun. Päättyvät päivät, jolloin joutuu pelonsekaisin tuntein istumaan oppitunneilla, selviytymään kouluruokalassa ja välitunneilla. Päättyvät päivät, jolloin joutuu sietämään huutelua, ilkeitä kommentteja, tönimistä ja yksinäisyyttä. Vihdoinkin.

Kaiken tämän kouluviidakon keskellä moni nuori on kovin yksin. Joku sinnittelee lukuvuoden läpi hiljaa kärsien. Joku toinen ei jaksa sinnitellä, vaan päättää jäädä kotiin, ensin yhdeksi päiväksi, sitten viikoksi ja lopulta siinä vierähtää huomaamatta koko lukukausi. Vihdoinkin on kesä eikä tarvitse enää sinnitellä.

Apua on tarjolla, on opettajia, ohjaajia, valmentajia, kuraattoreita, psykologeja, nuorisotyöntekijöitä, terveydenhoitajia, poliiseja, lukematon määrä aikuisia auttajia. On projekteja, hankkeita, tutkimuksia, yhteisiä tiedotustilaisuuksia, kaikkea mahdollista. Miksi mikään apu ei riitä?

Niin monta tarinaa mahtuu kuluneeseen lukuvuoteen. On tarinoita yksinäisyydestä, ahdistuksesta, peloista, kiusaamisesta, kotiin jäämisestä, syrjäytymisestä. Koulupudokkaiden ohjaaja kuulee monta tarinaa, kuulee ja ymmärtää, yrittää auttaa ja huomaa olevansa aivan liian voimaton näiden tarinoiden keskellä.

Eivät nämä syrjäytyneet lopu, jos kouluissa meno ei rauhoitu. Eivät pudokkaat lopu, jos kodeissa on pudottu yhteiskunnan kyydistä. Ei pelko lopu, jos pelon aiheuttajat mellastavat vapaasti luokkahuoneissa ja koulujen käytävillä. Ei nuorelta lopu pelko, jos aikuinenkin pelkää.

Vihdoinkin viimeinen viikko ja vihdoinkin aikaa hengähtää. Olisiko myös aikaa ja mahdollisuuksia tehdä suunnan muutos kohti turvallisempaa seuraavaa lukuvuotta.

Meillä on toimiva koulusysteemi, meillä on ammattitaitoiset ja työhönsä sitoutuneet opettajat ja meillä on paljon oppimishaluisia nuoria. Meillä on myös liian äänekäs ja vaikutusvaltainen käytöshäiriöisten nuorten vähemmistö terrorisoimassa enemmistön toimintaa.

Voisimmeko saada koulusta pois heidät, jotka eivät kykene sopeutumaan koulun sääntöihin, jotta oppimishaluisten ja -kykyisten nuorten ei tarvitsisi pelätä? Voisivatko koulussa saada äänensä kuulumaan he, jotka kykenevät rakentamaan yhteishenkeä eivätkä he, jotka kylvävät ympärilleen pelkoa? Voisiko koulusta tulla työpaikka, jossa opettajia kuunneltaisiin ja kunnioitettaisiin?

Kovasti toivoisin, että he, jotka tämän lukuvuoden ovat käyneet koulua pelokkaina ja syrjittyinä, voisivat aloittaa seuraavan lukuvuoden turvallisin mielin. Eivät he välttämättä tarvitse auttajia, vaan turvallisen koulun ilman pelkoa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Autioituneessa kylässä, pienessä metsämökissä, eleli iso, keski-ikäinen mies. Kylässä oli jäljellä muutama asukas ja muutama kesäasukas, ei mitään palveluita eikä katuvaloja.

Ei hän aina ollut elänyt metsämökissä. Elämä oli kulkenut monen mutkan kautta yksinäisyyteen ja erakoitumiseen.

Hän oli suorittanut peruskoulun, ei aivan ongelmitta, mutta suorittanut kuitenkin. Syy syrjäytyneeseen elämäntilanteeseen ei ollut puuttuva peruskoulun päättötodistus.

Peruskoulun jälkeen hän jatkoi ammattikouluun ja suoritti ammatillisen tutkinnon. Sekään tutkinto ei tullut suoritettua ilman ongelmia ja muutaman kerran rima heilui rankasti, mutta lopputuloksena oli lopulta ammattipätevyys.

Ammattikoulun jälkeen oli vuorossa armeija. Sama kaava toistui, asepalvelus tuli suoritettua, ei ilman ongelmia sekään. Armeijassa hän tapasi viimeisen kerran lääkärin ja hammaslääkärin.

Koulujen ja armeijan jälkeen oli vuorossa työelämä. Hän sai työpaikan, vuokrasi asunnon ja muutti uuteen kotikaupunkiin. Ensimmäisen kerran elämän rima heilui niin rankasti, että putosi kokonaan, hän sai potkut.

Ei muuta kuin uutta matoa koukkuun, uusi työpaikka ja taas potkut. Elämä ei enää kulkenutkaan yleisesti hyväksytyn kaavan mukaan. Työelämä ei katsonut läpi sormien niitä ongelmia, joiden kanssa kouluissa oli tuettu ja viety asioita eteenpäin.

Hänellä oli peruskoulun päättötodistus ja ammatillinen tutkinto alalle, jolla on krooninen työvoimapula. Kaiken piti olla kohdillaan, mutta miehestä ei ollut työntekijäksi. Jo peruskoulussa näkyneet, hoitamattomiksi jääneet ongelmat veivät lopulta voiton.

Niinpä hänestä tuli työtön työnhakija. Hänelle osoitettiin työpaikkoja, joista hän sai jokaisesta potkut. Lopulta hän ei enää mennyt osoitettuihin työpaikkoihin, tuli karensseja ja lopulta hän ei enää saanut minkäänlaista työttömyyskorvausta.

Rahattomana ja syrjäytyneenä hänestä tuli metsämökin yksinäinen asukas. Siellä hän eleli vanhempiensa kustannuksella omassa maailmassaan ilman yhteyksiä ulkomaailmaan. Eli ja näki harhoja, mutta ei monista perheen yrityksistä huolimatta suostunut lääkärille.

Lopulta hänestä tuli toimeentulotuen asiakas. Sen turvin hän eleli vuodesta toiseen. Ajeli sukulaisten vanhoilla autoilla, soitteli vanhoilla puhelimilla ja oli enimmäkseen ilman nettiyhteyttä. Vanhat vanhemmat maksoivat eläkkeistään sen, mihin ei toimeentulotuki riittänyt.

Vuodet kuluivat, mies ja vanhemmat vanhenivat ja terveys rapisi. Kaivo kuivui, vesi meni juomakelvottomaksi, puhelinyhteys katkesi maksamattomien laskujen takia, samoin sähkö, elämä nilkutti eteenpäin.

Eräänä kauniina talvisena pakkaspäivänä metsämökin asukkaan sydän sanoi sopimuksensa irti. Minä jäin miettimään, kuinka toisenlainen tämä elämäntarina olisi voinut olla, jos jo lapsuudessa ja nuoruudessa näkyneet käytös- ja mielenterveysongelmat olisi hoidettu.

Metsämökin mies on ollut ajatuksissani viime päivinä lukiessani ja kuunnellessani uutisia uudesta hallitusohjelmasta. ”Jokaisen työikäisen suomalaisen velvollisuus on osallistua työmarkkinoille.”

Merikarvian kansakoulu, osa omaa oppivelvollisuuttani.

Kouluissa ja oppilaitoksissa on päättymässä toinen lukuvuosi, jolloin on ollut voimassa ns. laajennettu oppivelvollisuus. Oppivelvollisuus päättyy 18- vuotiaana ja myös toisen asteen koulutus on oppivelvollisille maksuton.

Oppivelvollisuutta laajennettiin kattamaan peruskoulun lisäksi myös toisen asteen koulutus, siis lukio tai ammatillinen koulutus. Näin haluttiin ehkäistä nuorten syrjäytymistä.

Ajatusrakennelma on aika mustavalkoinen. Kun laki määrää, että kaikki suorittavat toisen asteen tutkinnon, niin kaikki sen myös suorittavat. Kun kaikilla on toisen asteen tutkinto, niin kukaan ei syrjäydy. Olisipa elämä niin yksiselitteistä.

Peruskoulunsa tänä keväänä päättävillä nuorilla on kaikilla ollut hakeutumisvelvollisuus toisen asteen koulutukseen. Heitä on kaikkiaan noin 62 500, joista n. 61 580 haki yhteishaussa. Hakeutumisvelvollisuus siis toteutuu hyvin, vain 920 hakeutumisvelvollista on jättänyt hakematta.

Keitä ovat nämä 920 nuorta, jotka eivät ole täyttäneet hakuvelvollisuuttaan. Heissä on esim. nuoria, jotka eivät saa peruskoulun päättötodistusta. Siis eivät saa, vaikka ovat olleet oppivelvollisia jo yhdeksän, jotkut jopa kymmenen vuoden ajan.

Syitä on monia, yksi suuri syy ovat poissaolot. Meillä on peruskoululaisia, joilla on lukuvuosi täynnä poissaoloja. Eivät he tule kouluun, vaikka ovat lain mukaan oppivelvollisia. He jatkavat edelleen peruskoulun suorittamista, joillakin siihen menee koko 12 vuoden oppivelvollisuus.

Perusopetuksen päättävistä hakijoista 94 % haki ensisijaisesti ammatilliseen koulutukseen tai lukioon. Ensisijaisesti ammatilliseen koulutukseen hakeneita oli 40 % ja lukioon 54 %.

Lukiot selviytyvät melko hyvin laajennetun oppivelvollisuuden tuomista haasteista, sillä opiskelijat valitaan edelleen keskiarvojen perusteella ja harvoissa lukioissa jää tyhjiä paikkoja. Kaikki lukiot eivät edes ota alle seiskan opiskelijoita, vaikka jäisikin tyhjiä paikkoja, lukiossa kun olisi tarkoitus myös pärjätä.

Ammatillisissa oppilaitoksissa tilanne on haasteellinen. Niissä on koulutuksia, joihin pääsee sisälle, kunhan vain jaksaa tulla paikalle. Kaikki eivät jaksa tai eivät kykene astumaan ulos edes kotiovesta. Eivät he aukaise kotiovea, vaikka laki sanoisi mitä tahansa. Siihenkin on monenlaisia syitä.

Jos koulutukseen pääsevät kaikki, jotka jollakin keinolla jaksavat raahautua paikalle, niin ovatko he opiskelu- tai työkuntoisia. Eikö ammatillisen koulutuksen tavoitteena ole kouluttaa ammattitaitoisia ja työkykyisiä työntekijöitä?

Sitten on oppivelvollisia, jotka jaksavat mennä sinne ammatilliseen oppilaitokseen, mutta into loppuu viikossa. Kun ei ole motivaatiota, niin sitä ei vain ole eikä nykyisin voi opiskella ilman motivaatiota. Oppivelvollisuuden vetovoima ei riitä ja sanktioita ei ole.

Tämä laajennetun oppivelvollisuuden parissa työskentely on tarjonnut myös helmiä. On ollut nuoria, jotka ovat olleet valmiit ottamaan vastaan apua ja ovat löytäneet paikkansa. Silti mietin, olisiko näitä nuoria pystytty auttamaan ilman näin massiivista ja kallista lakiuudistusta.

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Blogiarkisto

Kategoriat