Asuin lapsena kerrostalossa, sen viidennessä kerroksessa. Talossa oli kyllä hissi, mutta lapset eivät saaneet käyttää sitä ilman aikuisen läsnäoloa. Ainoa keino päästä kotiin oli siis kävellä kaikki rappuset ylös. Joskus kävi niin, että tuli lähdettyä vähän liian myöhään pihaleikeistä ja pissa pääsi housuihin jossain kolmannen kerroksen kohdalla. Sepäs oli nolo ja kurjan tuntuinen tilanne.
Usein pyysimme äitiä tai lastenhoitajaa saattamaan meidät hissillä ulos, mutta tuloksetta. Vastauksia oli kaksi: ”En nyt ehdi, kun on töitä” tai: ”Onhan teillä terveet jalat, käyttäkää niitä”. Siispä käytimme omia, terveitä jalkojamme ja juoksimme portaita ylös ja alas.
Kesälomia vietimme äidin lapsuuden kodissa. Meillä ei ollut autoa eikä edes polkupyöriä. Tai oli meillä polkupyörät kotona, mutta ei kesäpaikassa. Uimarantaan oli matkaa pari kilometriä ja millä sinne muuten pääsi kuin omilla jaloilla. Joskus uskalsimme pyytää naapurista tai mummolta lainaan polkupyörää ja tuntui kovin juhlalliselta ajaa polkupyörällä uimarannalle. Saatoimme nimittäin käydä uimassa useita kertoja päivässä, joten kävelykilometrejä tuli helposti useita.
Se oli sen ajan tapa. Aikuisilla oli aina töitä tai jotain omia juttuja, eivät he ehtineet kuljettaa lapsia uimassa tai missään muuallakaan. Aikuiset elivät omaa elämäänsä ja me lapset elimme omaamme. Nykyajan ajatusmaailmasta katsottuna meidän lapsuutemme aikuisista olisi saanut tehdä lukuisia lastensuojeluilmoituksia. Joka tapauksessa, opimme jo lapsena seisomaan omilla jaloillamme.
Meidän aikamme opettajistakin olisi saanut tehdä lukuisia ilmoituksia. Me seisoimme tutisevilla jaloilla koulun laulukokeessa ja lauloimme koko luokan kuullen koelaulumme. Seisoimme ja lauloimme, vaikka luokassa tirskuttiin ja opettaja saattoi laulun jälkeen tyrmätä täysin koko laulusuorituksen.
Seisoimme omilla jaloillamme koulun käytävässä rokotusjonossa, aamuhartauksissa, ruokajonossa ja milloin missäkin jonossa. Jos jalat väsyivät aamuhartauden aikana, ei auttanut kuin jotenkin selvitä loppuun asti. Hartauksien sisältö meni täysin ohi korvien, koska keskityin omiin ajatusleikkeihini, jotta olisin unohtanut pelon jalkojen pettämisestä. Joskus joku pyörtyi aamuhartaudessa ja sen jälkeen keskityin entistä enemmän pystyssä pysymiseen.
Tiesimme oikein hyvin, että opettajilta ei kannattanut pyytää apua. Paras apu oli oma apu. Siispä selvisin oppikoulun ensimmäisellä luokalla harrastettavista monnipesuista hyppäämällä tunnin loputtua ikkunasta ulos ja juoksemalla sinne, missä isommat oppilaat eivät olleet odottamassa. He olivat tunnin loputtua luokan oven takana eikä yksikään opettaja yrittänyt estää heidän pääsyään luokkaamme. Oma kekseliäisyys ja nopeat jalat pelastivat tilanteen enkä saanut yksiäkään lumipesuja koko vuonna.
Samalla kaavalla on jatkunut nuoruus ja aikuisuus. Oma apu ja omat jalat tukevasti maan pinnalla on menty läpi eri ikävaiheiden, koulusta opiskelupaikkoihin ja sieltä edelleen työelämään. Onneksi omat jalat ovat kantaneet.
Iän myötä olen huomannut, että jalkoja alkaa jo vähän hapottaa. Elämä on vaatinut niin paljon omilla jaloilla seisomista, niin paljon selviytymistä ilman kenenkään apua, että voimavarat alkavat olla vähissä. Kyky selviytyä ja tulla toimeen oman avun varassa on vienyt elämässä eteenpäin, mutta nykyisin mietin, että eikö tämä koskaan lopu. Olenko minä sukupolvea, jolta vaadittiin paljon lapsena ja jolta vaaditaan paljon edelleen vanhuuden kurkistellessa nurkan takana? Minussa elää edelleen se pieni lapsi, joka haluaisi päästä syliin, kaipaa hellää halausta, kiitosta ja kannustavia sanoja. Kuka kehuisi ja kannustaisi kuusikymppistä ihmistä?
