Kirjoitukset avainsanalla opettajat

Me 1960-luvun lapset selvisimme monesta asiasta ilman aikuisten apua.

Asuin lapsena kerrostalossa, sen viidennessä kerroksessa. Talossa oli kyllä hissi, mutta lapset eivät saaneet käyttää sitä ilman aikuisen läsnäoloa. Ainoa keino päästä kotiin oli siis kävellä kaikki rappuset ylös. Joskus kävi niin, että tuli lähdettyä vähän liian myöhään pihaleikeistä ja pissa pääsi housuihin jossain kolmannen kerroksen kohdalla. Sepäs oli nolo ja kurjan tuntuinen tilanne.

Usein pyysimme äitiä tai lastenhoitajaa saattamaan meidät hissillä ulos, mutta tuloksetta. Vastauksia oli kaksi: ”En nyt ehdi, kun on töitä” tai: ”Onhan teillä terveet jalat, käyttäkää niitä”. Siispä käytimme omia, terveitä jalkojamme ja juoksimme portaita ylös ja alas.

Kesälomia vietimme äidin lapsuuden kodissa. Meillä ei ollut autoa eikä edes polkupyöriä. Tai oli meillä polkupyörät kotona, mutta ei kesäpaikassa. Uimarantaan oli matkaa pari kilometriä ja millä sinne muuten pääsi kuin omilla jaloilla. Joskus uskalsimme pyytää naapurista tai mummolta lainaan polkupyörää ja tuntui kovin juhlalliselta ajaa polkupyörällä uimarannalle. Saatoimme nimittäin käydä uimassa useita kertoja päivässä, joten kävelykilometrejä tuli helposti useita.

Se oli sen ajan tapa. Aikuisilla oli aina töitä tai jotain  omia juttuja, eivät he ehtineet kuljettaa lapsia uimassa tai missään muuallakaan. Aikuiset elivät omaa elämäänsä ja me lapset elimme omaamme. Nykyajan ajatusmaailmasta katsottuna meidän lapsuutemme aikuisista olisi saanut tehdä lukuisia lastensuojeluilmoituksia. Joka tapauksessa, opimme jo lapsena seisomaan omilla jaloillamme.

Meidän aikamme opettajistakin olisi saanut tehdä lukuisia ilmoituksia. Me seisoimme tutisevilla jaloilla koulun laulukokeessa ja lauloimme koko luokan kuullen koelaulumme. Seisoimme ja lauloimme, vaikka luokassa tirskuttiin ja opettaja saattoi laulun jälkeen tyrmätä täysin koko laulusuorituksen.

Seisoimme omilla jaloillamme koulun käytävässä rokotusjonossa, aamuhartauksissa, ruokajonossa ja milloin missäkin jonossa. Jos jalat väsyivät aamuhartauden aikana, ei auttanut kuin jotenkin selvitä loppuun asti. Hartauksien sisältö meni täysin ohi korvien, koska keskityin omiin ajatusleikkeihini, jotta olisin unohtanut pelon jalkojen pettämisestä. Joskus joku pyörtyi aamuhartaudessa ja sen jälkeen keskityin entistä enemmän pystyssä pysymiseen.

Tiesimme oikein hyvin, että opettajilta ei kannattanut pyytää apua. Paras apu oli oma apu. Siispä selvisin oppikoulun ensimmäisellä luokalla harrastettavista monnipesuista hyppäämällä tunnin loputtua ikkunasta ulos ja juoksemalla sinne, missä isommat oppilaat eivät olleet odottamassa. He olivat tunnin loputtua luokan oven takana eikä yksikään opettaja yrittänyt estää heidän pääsyään luokkaamme. Oma kekseliäisyys ja nopeat jalat pelastivat tilanteen enkä saanut yksiäkään lumipesuja koko vuonna.

Samalla kaavalla on jatkunut nuoruus ja aikuisuus. Oma apu ja omat jalat tukevasti maan pinnalla on menty läpi eri ikävaiheiden, koulusta opiskelupaikkoihin ja sieltä edelleen työelämään. Onneksi omat jalat ovat kantaneet.

Iän myötä olen huomannut, että jalkoja alkaa jo vähän hapottaa. Elämä on vaatinut niin paljon omilla jaloilla seisomista, niin paljon selviytymistä ilman kenenkään apua, että voimavarat alkavat olla vähissä. Kyky selviytyä ja tulla toimeen oman avun varassa on vienyt elämässä eteenpäin, mutta nykyisin mietin, että eikö tämä koskaan lopu. Olenko minä sukupolvea, jolta vaadittiin paljon lapsena ja jolta vaaditaan paljon edelleen vanhuuden kurkistellessa nurkan takana? Minussa elää edelleen se pieni lapsi, joka haluaisi päästä syliin, kaipaa hellää halausta, kiitosta ja kannustavia sanoja. Kuka kehuisi ja kannustaisi kuusikymppistä ihmistä?

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Työkaverilta saatu joulukortti

Tein virheen. Lupaan parantaa tapani. En lupaa parantaa tapaani siksi, että joku vaatisi sitä minulta vaan siksi, ettei kannata hankkia itselleen turhaa mielipahaa. Klikkasin nimittäin auki iltasanomien nettisivulta jutun, jossa kerrottiin, miten helsinkiläiset opettajat olivat pahoittaneet mielensä kaupungilta saamistaan joulupusseista. Pussi sisälsi vihreää teetä, kaksi tuikkukynttilää ja kaksi suklaakarkkia.

Virhe ei ollut sen jutun lukeminen, vaan sitä seuranneen nettikeskustelun lukeminen. Nettikeskusteluja ei vain pitäisi lukea, paitsi turvallisilta sivuilta, ei iltasanomista. Mutta erehdyin lukemaan tämän keskustelun ja kyllä minä niin mieleni pahoitin.

Saivat taas opettajat kuulla kunniansa, ovat niin kiittämättömiä ja ahneita, mikään niille ei kelpaa, vaikka on edessä pitkä loma ja tilillä työstä saatu palkka. Joulupussit pitäisi antaa ihmisille, jotka osaavat arvostaa niitä. Ja sitten niillä opettajilla on vielä kassit täynnä köyhiltä oppilailta saatuja lahjoja, mikään muu ammattiryhmä ei ole näin ahne.

Lapsuuden kodissani ei tarvinnut koskaan ostaa joulukukkia eikä suklaarasioita, isä sai niitä töistä. Ei hän ollut ollut opettaja, mutta lahjoja riitti.

Omaan perheeseeni on monena vuonna tullut miehen työpaikalta lahjakortti, jolla on saanut ostettua joulukinkun tai muita jouluherkkuja. Viimeisinä vuosina lahjakortti vaihtui juustokokoelmaan. Ei hänkään ollut opettaja.

Katson omalle työpöydälleni, sille pöydälle, joka on pullollaan köyhiltä oppilailta saatuja lahjoja. Pöydällä on yksinäinen joulukortti, työkaveri antoi sen. Tämä joulu ei poikkea mitenkään edellisistä jouluista. Lahjat ovat loistaneet poissaolollaan. Ja näin on hyvä.

Olen kyllä nähnyt opettajanhuoneessa oppilailta saatuja lahjoja, työkavereiden pöydillä. Joku saa ja joku ei saa. Paras lahja on se, että pääsee lähtemään joululomalle hyvällä mielellä, teineillä kun on kyky jakaa myös sitä vähemmän hyvää joulumieltä.

Viimeisen työpäivän aamuna työkaveri esitteli aamulla eteisessä omalle luokalleen ostamiaan lahjoja, pientä makeaa jokaiselle. Opettajat eivät vain saa lahjoja, he myös antavat niitä oppilailleen. Opettajilta saadut karkit, piparit, kaakaot, jäätelöt tai mitä se sitten onkin, ovat heiltä itseltään, ei kaupungilta.

Mitä kertoo se, että olen lahjaton opettaja, työpöytäni on jälleen kerran tyhjä lahjoista. Ei se kerro mitään, ei ainakaan mitään tärkeää eikä sen miettimisellä kannata mieltään vaivata. Älkää te ihmiset miettikö opettajien lahjoja tai lomia. Jokaisella on omat juttunsa, omat murheensa ja omat ilon aiheensa. Monien ammattien edustajat saavat joulun aikaan lahjoja työnantajiltaan, monet eivät saa. Jokaisella on omat lomansa ja vapaapäivänsä. Joulu on kaikilla, ei sitä kannata kateudella pilata.

Ilman rakkautta ja toisen ihmisen välittämistä ei jaksa kukoistaa.

Jälleen kerran on julkaistu vuosittaiset nuorten hyvinvointikyselyn tulokset. Tulosten mukaan monet nuoret kokevat, etteivät opettajat ole kiinnostuneita heidän kuulumisistaan eivätkä välitä heistä.

Tulos on surullinen, koska kokemukseni mukaan suuri osa opettajista on kiinnostunut oppilaistaan ja välittää heidän hyvinvoinnistaan. Miksi tämä välittäminen ei välity nuorille?

Koulun rakenteet ovat välittämisen kannalta haasteelliset. Opettajana olen sidottu koulun aikatauluihin ja sääntöihin, oppitunnit, valvonnat, palaverit, kokoukset ja monet muut asiat pitää hoitaa ajallaan.

Oppilailta ei saisi kysellä henkilökohtaisia asioita, koska ne eivät kuulu opettajille. Oppilaisiin ei saa koskea, ettei syytetä seksuaalisesta häirinnästä. Kaikkia oppilaita pitäisi kohdella tasavertaisesti, mutta miten ehtii tasavertaisesti osoittaa välittämistä yli 300: lle oppilaalle päivittäin.

Kaikista rajoitteista huolimatta monet opettajat välitävät oppilaistaan ja sen osoittamiseen mielikuvitus ja hyvä tahto löytävät kyllä keinot. Koulun arjessa on paljon välittämistä.

Kaikki oppilaat eivät välitä opettajan välittämisestä. Usein kuultuja lauseita ovat myös seuraavat: "V***u mä en puhu sulle." "V***u mitä se sulle kuuluu." "Mee muualle siitä." "Ei sulla oo oikeutta kysellä multa mitään."

Siinä on opettajaparka melko yksin välittämisensä kanssa. Monesti näidenkin lauseiden jälkeen päästään ajan kanssa hyvään lopputulokseen. Välittäminen ei aina ole suloista hymistelyä, vaan usein se on kärsivällisyyttä vaativaa rankkaa työtä.

Joskus oppilas puhuu opettajalle hyvinkin avoimesti asioistaan ja silloin hän saattaa sanoa vanhempiinsa liittyen lauseen: "Ei ne musta välitä." Jos kyse ei ole teiniangstista, vaan nuoren aidosta kokemuksesta, tilanne on surullinen.

Opettaja on kuitenkin vain opettaja ja täysin korvattavissa. Opettajat tulevat ja menevät, peruskoulutaipaleella heitä osuu jokaisen kohdalle useita.  Toisin on vanhempien kanssa. Opettajan välittäminen ei voi koskaan korvata vanhempien välittämistä.

Nuoret ovat usein kovin kärkkäitä arvostelemaan opettajia. He saattavat sanoa, että opettajat eivät välitä, vaikka kokisivatkin toisin. Yhtä usein he ovat kärkkäitä puolustamaan vanhempiaan. He puolustavat vanhempiaan silloinkin, kun siihen ei olisi aihetta.

Samoin tapahtuu julkisuudessa. Opettajien ja koulun henkilökunnan hartioille on helppoa sälyttää kaikki mahdolliset asiat ja kaikki elämän ongelmat pitäisi ratkaista koulussa.

Sekä vanhempien että opettajien tehtävä on välittää lapsista ja nuorista ja onnellisia ovat ne nuoret, jotka saavat kokea kumpaakin. Surullista on, jos vain opettajat välittävät nuorista, se on paljon surullisempaa kuin se, että vain vanhemmat välittävät. Toivottavasti välittäminen välittyy nuorille.

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Blogiarkisto

Kategoriat