Kirjoitukset avainsanalla puoliso

"Voisit purkaa itse sitä lattiaa valmiiksi:" sanoi remonttimies miehelleni hänen sopiessaan talomme lattiaremontista.

"Pystytät sen varmaan itse:" sanoi tuttavamies miehelleni, kun kerroimme hänelle tilaamastamme ekokäymälästä.

Vaikka elämme tasa-arvon aikaa, yleinen käsitys tuntuu olevan, että jokainen mies osaa, haluaa ja ehtii rakentaa tai remontoida itse kaiken mahdollisen, mitä omakotitalossa tai mökillä pitää tehdä. Yleinen käsitys tuntuu myös olevan, että jokainen mies omistaa kaikki mahdolliset pelit ja vehkeet näitä rakennus- ja remonttihommia varten. Ja tietenkin se mies on terve ja hyväkuntoinen, sillä miesten työt vaativat fyysistä kuntoa.

Ja samalla, kun mies hoitaa remontit ja rakentamiset, se käy töissä, hoitaa lapset ja kotityöt, on hellä ja huomaavainen puoliso.

Me naiset vaadimme miehiltä paljon. Unelmien miehen pitää olla hyväpalkkainen, hyvännäköinen, hyväkuntoinen, hallita sekä perinteiset miesten työt ja naisten työt, lista on loputon. On siinä selviämistä yhdelle ihmiselle. Jos ei selviä, joutuu viikonloppuisien leiriin.

Miehet vaativat paljon myös toinen toisiltaan. He saavat kilpailun aikaiseksi joka asiasta ja surkeaa on sillä, joka tässä kilpailussa ei jaksa tai pärjää. Sen sijaan, että keskustelisivat keskenään siitä, miltä elämä tuntuu, he kehuvat toisilleen saavutuksillaan urheilussa, töissä, kaikessa mahdollisessa.

Työnantajat vaativat miehiltä paljon. Koko media huutaa nykyisin, kuinka suomalaiset ovat ahneita ja laiskoja työntekijöitä, sekä miehet että naiset. Pitäisi tehdä enemmän ja aina vain vanhemmaksi asti.

Ja pojat ovat aivan hukassa, eivät menesty koulussa, eivät jaksa armeijassa eivätkä pääse opiskelemaan korkea-asteelle. Pojat ja nuoret miehet jäävät täysin tyttöjen ja nuorten naisten jalkoihin.

Mikä ihme meihin nykyihmisiin on mennyt, kun mikään ei enää riitä. Naisille ei riitä tavallinen mies, työnantajille ei riitä tavallinen työntekijä ja koulussa ei pärjää tavallinen poika, joka on kiinnostunut mopoista ja tytöistä enemmän kuin opettajan puheista.

Ei tämä maailma niin ihmeellinen paikka ole, että täällä pitäisi jokaisen miehen ylittää itsensä ja pärjätä kympin tytöille. Loppujen lopuksi ne bensantuoksuiset seiskan pojat saattavat pärjätä elämässä paremmin kuin ylistressaantuneet kympin tytöt.

Jos tavallinen mies tai tavallinen poika ei pärjää tässä maailmassa, niin onko vika miehessä vai yhteiskunnassa. Minun mielestäni yhteiskunnassa, sillä niin hyviä puolisoita, isiä tai työntekijöitä en muista nähneeni lapsuudessani tai nuoruudessani, kuin mitä ovat tämän päivän nuoret miehet. Olisiko jo aika myös kehua heitä.

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onkohan tämä kielto tarkoitettu juuri nyt minulle?

Mies istui keittiön pöydän ääressä lukien sanomalehteä. Eräs artikkeli lehdessä sai tunteet pintaan ja hän aloitti kiukkuisen selostuksen sen sisällöstä. Aluksi olin hänen kanssaan yhtä mieltä asiasta, mutta asia paisui ja sai lopulta sellaiset mittasuhteet, että keskustelu tuntui enemmän riidan haastamiselta kuin mielipiteiden vaihdolta.

Siinä kuunnellessani hänen paasaustaan, päässäni syttyi lamppu ja kysyin häneltä: ”Puhutko sinä nyt minulle vai herra X: lle?”

Olin oivaltanut, että tällä kiukkuisella purkauksella ei ollut mitään tekemistä minun kanssani, vaikka jouduinkin sen kohteeksi. Ymmärsin myös, kenelle hän puhui. Asiaa kysyessäni, hän myönsi havaintoni todeksi ja sen jälkeen pääsimme todella puhumaan siitä, mistä kenkä puristi.

Monta kertaa olen löytänyt itseni samasta tilanteesta. Jokin tapahtuma tai asia tuo menneisyyden peikot esille ja oma reaktioni on tilanteeseen nähden turhan voimakas ja aivan väärät ihmiset, kuten puoliso tai lapset joutuvat syyttöminä kiukkuni kohteiksi. Olen yrittänyt opetella olemaan itselleni rehellinen, jotta sivulliset eivät joutuisi kantamaan minun elämäni taakkoja. Monelta perheriidalta olemme välttyneet yksinkertaisella rehellisyydellä. Turha syyttää puolisoa tai lapsia silloin, kun pitäisi puhua herra X: lle.

Tilanne on tuttu myös koulusta. Oppilas tulee tunnille kiukkuisena, jopa agressiivisena, kaikki on huonosti ja opettaja saa kuulla kunniansa. Opiskelusta ei tule mitään ja koko luokan opiskelu häiriintyy. Tunnin jälkeen jään juttelemaan oppilaan kanssa ja sama agressiivinen puhe jatkuu.

Lopulta kysyn häneltä: ”Onko tällä kiukulla nyt oikeasti mitään tekemistä minun tai edellisen tunnin kanssa?” Ja niin päästään asiaan, saan kuulla aamun tapahtumista kotona ja ymmärrän, että se kiukku, jota olen kuunnellut koko edellisen tunnin oli kohdistettu herra X: lle.

Niin on vanhempienkin kanssa. Oman lapsen opettaja saa joskus ottaa vastaan sellaista kiukkua, jonka taustalla ovat omat ikävät koulumuistot. Joskus tekisi mieli kysyä vanhemmilta: ”Puhutko nyt minulle vai omalle opettajallesi vuosien takaa?” Tai sitten: ”Puhutaanko nyt sinun lapsesi kiusaamisesta vai joistain kiusaajista omilta kouluajoiltasi?”

Tällaisia me ihmiset olemme, syytämme toisia ihmisiä usein liian helposti ja välttelemme omien kipeiden asioiden kohtaamista. Moni asia sujuisi paljon helpommin, kun uskaltaisimme olla rehellisiä itsellemme. Menneisyyden peikot voi karistaa kantapäiltään ja viattomien syyttämisen sijaan voi opetella puhumaan siitä, mistä kenkä oikeasti puristaa. Totuus vapauttaa kohtaamaan toisen ihmisen aidosti ja rehellisesti.

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Kategoriat