Kirjoitukset avainsanalla rauha

Keväiset kukat kaikille työntekijöille.

Aamulla ajellessani töihin radiouutisissa kerrottiin suomalaisten työurien pidentyneen hitaasti ja lähinnä vanhimman työväestön keskuudessa. Keskimääräisen työuran pituus on nyt 35 − 40 vuotta. Oma työurani täyttää tällä viikolla 40 vuotta ja jatkuu edelleen.

Katsellessani aamuista työmatkaliikennettä mieleni täyttää lähinnä kiitollisuus. Kiitollisuus jokaisesta töihin matkaavasta kanssakulkijasta. Kiitollisuus siksi, että saamme rauhassa olla rakentamassa tätä yhteiskuntaa.

Rakentaminen vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä. Rakennustyömaita ja niillä viliseviä kelta-asuisia työntekijöitä katsellessa tuntuu hyvältä. Jokaisella rakennustyömaalla rakennetaan tulevaisuutta.

Olen kiitollinen maan hallitukselle siitä, että he pyrkivät turvaamaan maamme tulevaisuuden. Tavoitteena on, että saamme tulevaisuudessakin rauhassa rakentaa ja hoitaa tätä pohjoista isänmaatamme. Saamme elää demokraattisessa ja ihmisoikeuksia kunnioittavassa valtiossa.

Yksittäisten työmatkalaisten lisäksi tiellä liikkuu paljon yrittäjiä ja yritysten työntekijöitä pakettiautoineen ja yhdistelmäajoneuvoineen. Jokainen heistä on tarpeellinen omalla paikallaan. Olen kiitollinen heidän olemassaolostaan.

Ohitseni vilahtaa ambulanssi hätävilkut päällä. Turvallinen yhteiskunta tarvitsee toimivan terveydenhuollon. Tarvitsemme ihmisiä, jotka pitävät huolta sairaista ja vanhuksista, heistä, jotka ovat jo oman työuransa päättäneet.

Suuri osa matkan varrella näkyvästä maisemasta on suomalaista peltomaisemaa. Näin toukokuussa mikään ei ole kauniimpi näky kuin pellollaan työtä tekevä maanviljelijä. Ilman toimivaa maataloutta ja ruokahuoltoa loppuu jokaisen työura lyhyeen.

Saapuessani työpaikkakunnalle ajan kirkon ohi. Olen kiitollinen maassamme vallitsevasta uskonnonvapaudesta. Kirkko muistuttaa siitä, että tämän näkyvän maailman lisäksi saamme rakentaa myös henkisiä ja hengellisiä arvoja.

Listaan voisi lisätä koko turvallisuus-, teollisuus-, kulttuuri- ja palvelualan. Niin paljon tärkeitä työntekijöitä, jotka omalla työllään rakentavat hyvinvointiamme.

Saavun omalle työpaikalleni koulutuksen pariin. Koulutus luo hyvinvointia ja turvallisuutta, vähentää köyhyyttä ja eriarvoisuutta. Jokainen kasvatuksen ja koulutuksen alalla työtä tekevä henkilö rakentaa maamme tulevaisuutta.

Ja kuinka hyvältä tuntuukaan katsella kouluihin kulkevia lapsia ja nuoria. Heidän työuransa on tulevaisuudessa. Me tämän päivän eri alojen työntekijät olemme turvaamassa heidän matkaansa kohti omaansa ja maamme tulevaisuutta.

Ehkä koko tämä teksti on jonkun mielestä liian pumpulinen ja imelä. Tässä maailmassa on niin paljon kovuutta, vihaisia ja tyytymättömiä sanoja, siksi haluan mieluummin olla lisäämässä kiitollisuutta kuin kiittämättömyyttä.

Toivon ja rukoilen, että myös tulevaisuudessa saisimme rauhassa tehdä työtämme itsenäisessä maassamme. Samaa toivon ja rukoilen Ukrainaan. Maailma ei tarvitse tuhoajia vaan rakentajia.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko edessämme kirkas päivä vai synkkä yö? Kumpikin on mahdollinen tulevaisuuskuva

Suomen sääkartoilla paistaa aurinko, maassa vallitsee rauha ja kalenterin mukaan olemme siirtyneet kevääseen. Siinä ilon aiheita tähän viikkoon.

Samaan aikaan kansainvälisellä kartalla taivaalla näkyy uhkaavia pilviä, rauha on haavoittuvainen ja alkanut kevät nostattaa huolta ja ahdistusta. Alkanut kevät, tuleva kesä ja koko tulevaisuus pelottaa.

Kun tulevaisuus on uhattuna, se koskee eniten ihmisiin, joilla elämää on enemmän edessä kuin takana, siis lapsiin, nuoriin ja nuoriin aikuisiin.

Ensin tuli ilmastoahdistus, joka sai nuoret huolestumaan maapallon tulevaisuudesta. Sitten tuli korona, joka sai nuoret väsymään ja masentumaan monenlaisten opiskeluun ja työelämään liittyvien asioiden keskellä. Liian moni jäi liian yksin.

Kruunuksi kaiken tämän päälle tuli Venäjän itsevaltainen hallitsija, joka päätti toteuttaa suuruudenhullun suunnitelmansa, jonka seurauksia voimme vain arvailla.

Koko maapallon, Euroopan, Suomen ja meidän jokaisen tulevaisuus on monella tavalla uhattuna. Monen nuoren mielessä pyörii ajatus, onko minulla tulevaisuutta ollenkaan.

Meneillään on yhteishakuaika perusasteen koulutuksen jälkeiseen koulutukseen. Koulutus on suuntautumista tulevaisuuteen, siihen tulevaisuuteen, joka nyt näyttää epävarmalta.

Tulevaisuus on aina ollut epävarma ja maailma on aina ollut rauhaton paikka. Yksikään sukupolvi ei ole kyennyt näkemään tulevaisuuteen. Jokainen sukupolvi on vain aikanaan ryhtynyt rakentamaan omaansa ja maansa tulevaisuutta olemassa olevien mahdollisuuksiensa mukaan.

Olemme kuvitelleet olevamme turvassa tällä sivistyneellä 2000-luvulla, mutta se on ollut vain kupla, joka on nyt puhjennut.

Tulevaisuus ei ole kadonnut, meillä on se edelleen. Meillä kenelläkään ei ole muuta kuin tämä päivä ja tulevaisuus. Menneisyyttä voi muistella, mutta siihen ei voi palata.

Olisi helppo ajatella, että tällaisessa maailmassa ei kannata opiskella, tehdä töitä tai perustaa perhettä. Mutta juuri nyt on katsottava eteenpäin. Niin kauan kuin on elämää, on mahdollisuus tehdä töitä hyvän tulevaisuuden eteen.

Mitä enemmän tulevaisuuden taivaalla näkyy uhkaavia pilviä, sitä enemmän tarvitaan tulevaisuuden rakentajia. Mitä enemmän ympärillä on vihaa, sitä enemmän tarvitaan ihmisiä, jotka jaksavat rakastaa. Mitä enemmän ympärillä on epätoivoa, sitä enemmän tarvitaan toivon tuojia.

Jokainen sota loppuu aikanaan, toivottavasti mahdollisimman pian ja mahdollisimman vähin vaurioin. Tarvitsemme tulevaisuuden rakentajia emmekä tuhoajia. Hyvän tulevaisuuden eteen kannattaa opiskella ja tehdä töitä, muuten se on menetetty.

Kaksi eri väristä vappupalloa sulassa sovussa.

Tänä koronakeväänä olen ollut erittäin kiitollinen kodissani sijaitsevista kolmesta kirjahyllystä. Kotikirjahyllyt eivät ole muotia, on jopa sanottu, että vain vanhoilla ihmisillä on kirjahylly. Joka tapauksessa, olen ehdottomasti painettujen kirjojen ystävä ja nyt, kun kirjastot ovat kiinni, olen löytänyt lukuaarteita omasta kirjahyllystä.

Kirjahyllyni uusimmat kirjat ovat vielä hyvin muistissa, joten olen keskittynyt etsimään vanhempia teoksia. Yksi ajankohtainen, mutta vanha löytö on ollut Pentti Linkolan vuonna 1960 kirjoittama esikoisteos ”Isänmaan ja ihmisen puolesta – mutta ei ketään vastaan”. Kirja on siirtynyt minulle isältäni.

Linkola on kirjoittanut kirjan 15 vuotta toisen maailmansodan ja neljä vuotta Suezin kriisin päättymisen jälkeen, molemmat mainitaan kirjassa. Toinen maailmansota on osoittanut sodan mielettömyyden ja Suezin kriisin rauhanomainen ratkaisu antaa toivoa paremmasta tulevaisuudesta.

Nuori mies kokee, että hänen on vaikea saada ajatuksiaan läpi, koska vahva auktoriteettiusko on vanhempien puolella. 1960- luvun maailmassa nuoret ikäluokat joutuivat todella taistelemaan sen puolesta, että heidän mielipiteitään olisi kuunneltu, puhumattakaan siitä, että ne olisivat johtaneet toimenpiteisiin.

Sen lisäksi hän kokee, että vanhemmat ikäluokat eivät kykene näkemään sodan mielettömyyttä, koska he ovat itse joutuneet niin paljon kärsimään sodissa. Heidän on pakko uskoa sodan sankaritarinoihin, koska muuten he eivät jaksaisi jatkaa elämää.

Linkola haluaa toimia rauhan asialla. Hän haluaa olla rakentamassa maailmaa, jossa konfliktit ratkaistaan neuvottelemalla eikä sotimalla. 60 vuotta kirjan kirjoittamisen jälkeen tiedämme, että sodat eivät ole maailmasta loppuneet, mutta monta konfliktia on ratkaistu neuvottelemalla.

Sodan jälkeinen Suomi oli vahvojen aatteiden maa. Vappu oli kevään juhla, jolloin vahvat aatteet tuotiin näkyvästi esille. Aatteet ja ajatukset voivat poiketa toisistaan hyvinkin voimakkaasti, mutta pohjimmiltaan jokainen ihminen haluaa elää rauhassa omaa elämäänsä.

Ajat ja aatteet ovat muuttuneet ja edessä on poikkeuksellinen vappu. Tänä vappuna emme kokoonnu toreille tai piknikeille emmekä marssi minkään aatteen puolesta. Samat rajoitukset koskevat niin työläisiä kuin opiskelijoitakin.

Linkola on osoittanut kirjansa nuorisolle, koska vanhemmat ovat ajattelussaan joustamattomia. Vanhoilla on syynsä joustamattomuuteensa ja nuorilla on syynsä omiin aatteisiinsa. Molemmat voivat kuunnella ja yrittää ymmärtää toisiaan.

Vappu voi olla työläisten, opiskelijoiden, kaikkien juhla. Omia aatteitaan voi kannattaa olematta toisia vastaan. Hyvää vappua kaikille laidasta laitaan.

Lapin sodan aikainen kranaatti

Kauniina alkukesän päivänä kävelin lappilaisilla metsäpoluilla. Alkukesän kukkaloisto oli parhaimmillaan, niityt täynnä kullankeltaisia kulleroita, aurinko paistoi täydeltä terältä sekä pilvettömällä taivaalla että sydämessäni. Kuljin kuunnellen lintujen laulua, kuvaten kukkia ja metsäpolkuja.

Kävellessäni kengän kärki potkaisi jotain kovaa ja näkymätöntä. Potkin ruohomättäältä ruohoja sivuun nähdäkseni, mihin olin astunut ja yllätyksekseni löysin jonkinlaisen ammuksen. Hain mieheni katsomaan löytöäni ja hän arveli sitä kranaatiksi. Soitettuamme poliisille meitä pyydettiin lähettämään heille kuvia oletetusta kranaatista ja me teimme työtä käskettyä. Myöhemmin kesällä armeijan miehet kävivät räjäyttämässä kranaatin ja löysivät vierestä sille vielä kaverinkin. Melkoinen pamaus kuului kahteen kertaan Ounasjoen rannalla Lapin sodan aikaisen saksalaisten tervehdyksen räjähtäessä savuna ilmaan. Olivat vielä täyttä tavaraa, vaikka ulkokuori oli ruosteessa ja kranaattien kylväjätkin todennäköisesti haudassa.

Minä, rauhan ajan lapsi ja nyt jo mummoikäinen nainen sain elävän muistutuksen sodan todellisuudesta. Aurinkoinen kesäpäiväni olisi saattanut saada tummia pilviä taivaalleen, jos olisin potkaissut kranaatin sokkaan. Yhden sukupolven aikana kylvetty viha olisi saattanut tuhota elämää yli 70: n vuoden aikana.

Vaikka olenkin rauhan ajan lapsi, sodan jäljet ovat vaikuttaneet elämääni paljon. Lapsuuteni ajan miehet kantoivat sisällään räjähtämättömiä ammuksia ja pienestäkin väärästä lauseesta tai liikkeestä jokin saattoi räjähtää. Lapsen näkökulmasta he olivat sulkeutuneisuudessaan pelottavia. Lapsuuteni ajan naiset olivat ahdistuneita ja ilottomia. Jokainen heistä kantoi omalla hiljaisella tavallaan vihan jälkiä sisällään. Ikävistä asioista ei puhuttu, huokaillen ne suljettiin sisälle sydämeen niin kuin ruohomätäs kätki sisälleen kranaatin. Lapsi ymmärsi, että on ikäviä asioita, joita hänelle ei kerrottu.

Lapin sodasta ja koko toisesta maailmansodasta on jo kauan ja jokainen sodan jälkeinen sukupolvi on vähän terveempi kuin edeltäjänsä. Viha on jättänyt jälkensä kolmanteen ja neljänteen sukupolveen, ehkä lastenlasteni sukupolvi saa elää jo täysin vapaana sodan haavoista. Ehkä tulee aika, jolloin ei enää löydy yhtään sodan aikaista kranaattia Lapin metsistä ja viimeinenkin sisälle padottu vihan mörkö on itketty ulos.

Yhden vanhan kranaatin löytäminen avasi minun sisälläni taas joitakin patoja, se oli konkreettinen muistutus siitä, että isovanhempieni sukupolvi on joutunut elämään keskellä sellaista todellisuutta, joka oli minulle vain yhden kesäpäivän säikähdys. Toivottavasti saamme elää niin, että viha ei pääse tuhoamaan maatamme, sillä sen jäljet kantavat surullisen pitkälle. Onneksi rakkaus voittaa vihan ja aurinko työntää tummat pilvet syrjään.

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Blogiarkisto

Kategoriat