Kirjoitukset avainsanalla pelko

Hentoja korsia ja kylmää vettä vai vahvoja selviytyjiä ja talven kauneutta.

Katselen kuvaa, jossa pieni peltohiiri katselee maailmaa viljan tähkän varressa keikkuen. Peltohiiren paikka on tehdä onkaloita maahan ja kulkea maha maata viistäen, mutta tämä hiiri on päättänyt nousta vähän ylemmäs mielessään ehkä viljan varren päässä houkuttelevat viljantähkät. Peltohiiren kuuluisi liikkua öisin, mutta tämä hiiri on lähtenyt liikkeelle päivän valossa silläkin uhalla, että tulee nähdyksi ja saalistetuksi. Elämä on täynnä riskejä ja hiiri liikkuu periaatteella ken uskaltaa, se näkee. Ei hiiri kovin korkealla näköalapaikalla ole nytkään, vain muutaman kymmenen senttimetrin korkeudella turvallisesta maan pinnasta, mutta se riittää muuttamaan näköaloja. Katselen kuvaa ja ajattelen olevani kuin tuo peltohiiri. Vaatii uskallusta ylittää jokapäiväiset ja turvalliset, normaalin elinpiirin rajat, mutta samalla tekee myös hyvää katsella elämää välillä uudesta näkökulmasta. Elämän kauneus ja monipuolisuus häikäisee uudella tavalla ja antaa uskoa uusiin mahdollisuuksiin. Joskus kannattaa uskaltaa heittäytyä ohuen viljanvarren kannateltavaksi.

Viljanvarsi on kovin heiveröisen näköinen kantamaan pientä peltohiirtä ja siinä se kuitenkin keikkuu täysin rohkeasti ja luottavaisesti. Moni asia elämässä saattaa näyttää pettävältä ja heiveröiseltä, mutta usein heikkous onkin vahvuutta. Elämä heittää välillä eteen toivottoman näköisiä tilanteita, asioita, joiden kanssa elämä tuntuu toivottomalta selviytymistaistelulta. Kaikesta huolimatta sitä kuitenkin selviää, yksi heiveröinen viljanvarsi riittää kantamaan yhden vaikean asian yli ja elämä jatkuu. Vähitellen nousee ylemmäs ja löytyy uusia viljanvarsia ja kun jatkaa nousemista, näkee lopulta  kokonaisen pellon, elämän täynnä mahdollisuuksia. Kannatti uskaltaa luottaa yhteen pieneen viljanvarteen ja lähteä liikkeelle.

Luottamus kantaa, mutta luottamuksessa kannattaa olla viisas eikä kaikkeen tai kaikkiin voi luottaa. Jos peltohiiri olisi rynnännyt täydellä vauhdilla kertalaakista viljan tähkään asti, se olisi todennäköisesti mätkähtänyt takaisin maahan mahalleen. Ja se mätkähtäminen olisi voinut olla kipeä ja tuhoisa. Luottamus elämään ja ihmisiin rakentuu askel askeleelta, rauhallisesti edeten. Uusien näkökulmien avautuminen on syytä tehdä hitaasti ja harkiten, välillä pysähdellen katselemaan maisemia ja tarkastamaan suuntaa. Elämänrohkeus vie eteenpäin, mutta uhkarohkeus saattaa saada aikaan pahempaa jälkeä kuin paikallaan pysyminen.

Kuva peltohiirestä on herkkä ja kaunis, mutta onneksi se on kuva, sillä oikeasti minä pelkään hiiriä. Pellolla saattaisin kyllä ihailla viljanvarressa keikkuvaa hiirtä riittävän kaukaa ja jos se hiiri pysyy paikallaan, mutta edestakaisin vilistävä hiiri onkin kauhukuva, varsinkin mökin lattialla tai ruokakomerossa. Kovin kauaa en herkällä mielellä miettisi elämän hienoja ja uusia mahdollisuuksia vaan lähtisin kiivaasti etsimään ansaa, joka saisi tuon suloisen luontokappaleen hengiltä. Ehkä en jaksaisi jäädä edes miettimään, onko tuo loukutettava hiiri rauhoitettu peltohiiri tai jokin hiiri, jonka saa aivan laillisesti tappaa. Pelko saa joskus toimimaan odottamattomalla tavalla. Jos elämässä antaa pelolle vallan, se tappaa luottamuksen ja sulkee uudet näköalat. Joskus pelkääminen on viisautta, mutta jos pelko pääsee hallitsemaan elämää, se ei enää kannattele vaan tuhoaa. Pieni, suloisen näköinen hiiri on ruokakomerossa tuholainen.

Vaatii rohkeutta katsella elämää uudesta näkökulmasta ja mennä kohti pelkojaan. Välillä on viisasta pysyä tutulla ja turvallisella maankamaralla, peltohiiren tavoin rakennella turvallisia onkaloita ja kerätä talvivarastoja. Välillä kannattaa lähteä katselemaan uusia maisemia ja etsimään uusia mahdollisuuksia. Joku löytää oman paikkansa maan pinnalta ja joku toinen viljan varresta. Elämä voi olla hyvää ja kaunista niin monella tavalla ja niin monenlaisissa paikoissa. Luottamus elämään kantaa myös tulevana vuonna 2019.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanha kuusi on nähnyt paljon elämää.

Sata vuotta sitten, keväällä 1918 isoisäni oli 3- vuotias pieni poika, kolmesta veljeksestä keskimmäinen. Eräänä päivänä valkoisten joukot tulivat hakemaan hänen isäänsä kotoa, isä vietiin läheiselle pellolle ja ammuttiin sinne. Nuori äiti jäi yksin vaatimattomaan pirttiin kolmen pienen pojan kanssa. Hänet tunnettiin kovana työihmisenä, mikä oli merkittävä asia sen ajan ”avioliittomarkkinoilla” ja niinpä hän muutaman vuoden leskeyden jälkeen avioitui uudelleen. Sisällissota oli taakse jäänyttä aikaa ja elämä sai jatkua.

Sata vuotta sitten, kesällä 1918 isoäitini oli viiden kuukauden ikäinen sikiö äitinsä kohdussa. Häntä odotettiin syntyväksi perheensä seitsemäntenä lapsena. Perheen isä oli juuri vapautunut punavankien leiriltä, saavuttuaan nälkiintyneenä kotiin, hän söi nälkäänsä perunankuorista lähtien kaiken näkemänsä ja kuoli sen seurauksena. Perheen äiti jäi yksin huoltamaan kasvavaa lapsijoukkoaan. Jotenkin hän selvisi lastensa kanssa, kunnes kuoli isoäitini ollessa 12- vuotias tyttö.

Kaksi sisällissodan orpoa, isoisäni ja isoäitini löysivät toisensa ollessaan piikana ja renkinä naapuritaloissa. Häitä tanssittiin isoäitini piikomistalon heinäladossa keväällä 1938 ja äitini syntyi samana vuonna loppukesällä. Isoisäni ehti melkein rakentaa nuorelle perheelleen oman kodin, kun sota tuli jälleen kerran muuttamaan elämänkulkua. Sisällissodan orpo kaatui talvisodassa jättäen jälkeensä yhden sotaorvon, äitini.

Niin paljon särkyneitä unelmia ja hukattuja ihmiskohtaloita, niin paljon isän ikävää. Usean sukupolven ajan ihminen on yrittänyt rakentaa turvallista elämää ja samalla tuhonnut sitä. Samanlaisia tarinoita löytyy monesta suomalaisesta suvusta. Sen mitä rauhan aikana rakennetaan, sota tuhoaa tälläkin hetkellä liian monessa paikassa. Näin sadan vuoden takaa on vaikea ymmärtää niitä tilanteita, joissa ihmiset ovat eläneet sisällissodan aikana. En osaa edes ajatella, olisinko ollut punaisten vai valkoisten puolella tai täysin puolueeton. En tiedä, kuinka vahvasti esi-isäni olivat punaisten puolella vai oliko heillä muuta mahdollisuutta. Punainen tai valkoinen, todennäköisesti jokainen halusi vain vaikeana aikana pelastaa sekä perheensä  että oman henkensä.

Sisällissodan ja toisen maailmansodan haamut ovat varjostaneet sukumme elämää lähes koko Suomen itsenäisyyden ajan. Sukupolvesta toiseen liian kovia kokeneet ihmiset ovat yrittäneet rakentaa hyvää elämää niistä raunioista, jotka elämä on heille tarjonnut. Olen heille kiitollinen siitä, että he ovat jaksaneet jatkaa elämää mahdottomilta tuntuneista olosuhteista huolimatta. Minäkin olen kahden sotaorvon lapsi, mutta en  ole orpo, sillä olen saanut kasvaa rauhan ajan lapsena. Sota on vienyt molemmat isoisät, mutta isäni olen saanut pitää. Minun lapseni ovat saaneet pitää sekä isänsä että isoisänsä. Rauhan vuodet ovat korjanneet sen, mitä sodan vuodet ovat tuhonneet.

Metsissä, joissa sukuni miehet ovat sata vuotta sitten piileskelleet ja menettäneet henkensä, kasvaa paljon isoja ja vanhoja kuusia. Minulle ne kuuset puhuvat omalla tavallaan sukuni tarinaa. Ne kertovat sellaista suomalaista historiaa, joka ei toivottavasti koskaan toistu. Toivottavasti viha ei saa enää koskaan tuhota sitä elämää, jonka rakkaus on rakentanut. Kuinka monta latvaa yksi kuusi voi kasvattaa yhden katkenneen latvan tilalle?  En tiedä, mutta tänä päivänä vanhan kuusen uudet latvat kurkottavat kohti vapaan Suomen sinistä taivasta.

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Blogiarkisto

Kategoriat