Kirjoitukset avainsanalla pelko

Tänäänkin kirjoitan oman elämäni selviytymistarinaa.

Kirjoitan hetki hetkeltä, kirjain kirjaimelta.

Kirjoitan vapisevalla kädellä ja

kyynelten sumentamilla silmillä.

Kirjoitan teille,

jotka tunnette pelon, surun, epätoivon, ahdistuksen.

Tunnette, ette vain tiedä.

Kirjoitan teille,

joilla on aikaa pysähtyä katselemaan, kuuntelemaan, tuntemaan.

Kirjoitan teille,

jotka osaatte lukea sydämellä,

sillä selviytymistarinaa ymmärtää vain sydämellä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kohti tuntematonta

Seison edessä uuden vuoden,

matkalla tuntemattomaan.

 

Riehuvat maailman vallat,

tuhoten elämää.

Uhkaavat luonnon voimat,

on edessä pimeää.

 

Sydämessäni joulun rauha,

käsi kädessä Vapahtajan,

uskallan nostaa pääni,

otan horjuvan askeleen.

 

Usko kantakoon tulevaisuuteen,

toivo rohkaiskoon eteenpäin,

rakkaus täyttäköön jokaisen päivän,

en pelkää elämää.

Onko edessämme kirkas päivä vai synkkä yö? Kumpikin on mahdollinen tulevaisuuskuva

Suomen sääkartoilla paistaa aurinko, maassa vallitsee rauha ja kalenterin mukaan olemme siirtyneet kevääseen. Siinä ilon aiheita tähän viikkoon.

Samaan aikaan kansainvälisellä kartalla taivaalla näkyy uhkaavia pilviä, rauha on haavoittuvainen ja alkanut kevät nostattaa huolta ja ahdistusta. Alkanut kevät, tuleva kesä ja koko tulevaisuus pelottaa.

Kun tulevaisuus on uhattuna, se koskee eniten ihmisiin, joilla elämää on enemmän edessä kuin takana, siis lapsiin, nuoriin ja nuoriin aikuisiin.

Ensin tuli ilmastoahdistus, joka sai nuoret huolestumaan maapallon tulevaisuudesta. Sitten tuli korona, joka sai nuoret väsymään ja masentumaan monenlaisten opiskeluun ja työelämään liittyvien asioiden keskellä. Liian moni jäi liian yksin.

Kruunuksi kaiken tämän päälle tuli Venäjän itsevaltainen hallitsija, joka päätti toteuttaa suuruudenhullun suunnitelmansa, jonka seurauksia voimme vain arvailla.

Koko maapallon, Euroopan, Suomen ja meidän jokaisen tulevaisuus on monella tavalla uhattuna. Monen nuoren mielessä pyörii ajatus, onko minulla tulevaisuutta ollenkaan.

Meneillään on yhteishakuaika perusasteen koulutuksen jälkeiseen koulutukseen. Koulutus on suuntautumista tulevaisuuteen, siihen tulevaisuuteen, joka nyt näyttää epävarmalta.

Tulevaisuus on aina ollut epävarma ja maailma on aina ollut rauhaton paikka. Yksikään sukupolvi ei ole kyennyt näkemään tulevaisuuteen. Jokainen sukupolvi on vain aikanaan ryhtynyt rakentamaan omaansa ja maansa tulevaisuutta olemassa olevien mahdollisuuksiensa mukaan.

Olemme kuvitelleet olevamme turvassa tällä sivistyneellä 2000-luvulla, mutta se on ollut vain kupla, joka on nyt puhjennut.

Tulevaisuus ei ole kadonnut, meillä on se edelleen. Meillä kenelläkään ei ole muuta kuin tämä päivä ja tulevaisuus. Menneisyyttä voi muistella, mutta siihen ei voi palata.

Olisi helppo ajatella, että tällaisessa maailmassa ei kannata opiskella, tehdä töitä tai perustaa perhettä. Mutta juuri nyt on katsottava eteenpäin. Niin kauan kuin on elämää, on mahdollisuus tehdä töitä hyvän tulevaisuuden eteen.

Mitä enemmän tulevaisuuden taivaalla näkyy uhkaavia pilviä, sitä enemmän tarvitaan tulevaisuuden rakentajia. Mitä enemmän ympärillä on vihaa, sitä enemmän tarvitaan ihmisiä, jotka jaksavat rakastaa. Mitä enemmän ympärillä on epätoivoa, sitä enemmän tarvitaan toivon tuojia.

Jokainen sota loppuu aikanaan, toivottavasti mahdollisimman pian ja mahdollisimman vähin vaurioin. Tarvitsemme tulevaisuuden rakentajia emmekä tuhoajia. Hyvän tulevaisuuden eteen kannattaa opiskella ja tehdä töitä, muuten se on menetetty.

Kevät paljastaa routavauriot

On maanantai-ilta, seuraava koulupäivä pelottaa, sillä silloin olisivat pelottavan opettajan tunnit. Sama pelkotila iski joka maanantai, miten selviän seuraavasta koulupäivästä. Puhuin asiasta vanhemmilleni ja he kuuntelivat uskollisesti joka maanantai. Kuuntelivat ja rohkaisivat, mutta eivät tehneet asialle mitään, totesivat vain, että kyllä sinä selviät. Se oli sen ajan tapa, eivät vanhemmat puuttuneet koulukäyntiin eivätkä paljon muuhunkaan, paitsi huonoon käytökseen. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi selvitä itse ja niin minä selvisin koko lukuvuoden 1972-1973.

Edellisenä vuonna olin pelännyt ylempiluokkalaisten antamia lumipesuja ja seuraavana vuonna pelkäsin yhtä pelottavaa kouluauton kuljettajaa. Jokaiselle vuodelle riitti omat pelkonsa ja aikuisten apu olivat sanat: ”Kyllä sinä sen kestät.”

Meitä 1960- luvun lapsia ei kiitelty eikä kehuttu, meitä ei tuettu eikä passattu, sillä suurena vaarana oli, että meistä kasvaisi ylpeitä ja röyhkeitä. Meidät peloteltiin kilteiksi ja alistettiin ahkeriksi. Oppimisvaikeudet johtuivat tyhmyydestä tai laiskuudesta, kiusaajia vastaan piti itse puolustautua ja vaikeuksiensa kanssa itse selviytyä. Ja me kestimme ja kasvoimme aikuisiksi, ainakin osa meistä.

Kestimme, kunnes emme enää kestäneet. Eräänä päivänä alkoi itku ja sitä kesti pitkään. Se itku alkoi kuunnellessani luentoa kaikista nykyajan vaikeuksista. Luentoa kuunnellessani tajusin, että tuo kaikki on ollut osa minun elämääni. Olin tietämättäni ollut koulukiusattu, saanut paniikkikohtauksia, kärsinyt synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, kokenut läheisten ihmisten vakavia sairastumisia ja kuolemantapauksia ja ties mitä. Elämä oli vyöryttäyt ylitseni lukemattoman määrän raskaita asioita ja minä olin vain kestänyt. Olin kestänyt, koska apua ei ollut juuri tarjoiltu.

Tunsin olevani kuin keväinen routavaurio maantiessä. Tie oli tehty kestäväksi ja kaikki uskoivat sen kestävyyteen, mutta yhden kovan talven aikana tiellä oli kulkenut liikaa raskaita ajoneuvoja eikä se enää kestänytkään. Kevät paljasti pahat routavauriot. Näiden routavaurioiden äärellä suljen korvani jokaiselta, joka sanoo: ”Kyllä sinä sen kestät,” sillä en jaksa enää kuunnella heitä. Ihminen ei kestä määräänsä enempää.

Moni meistä 1960- luvun lapsista on joutunut kestämään ihan liian paljon. Olemme joutuneet kestämään paljon, koska meitä edeltävät sukupolvet ovat olleet liian rikki revittyjä jaksaakseen tai ymmärtääkseen kasvattaa meitä. He kasvattivat meidät hiljaisiksi ja alistuneiksi, jotta selviäisivät omasta elämästään. He jättivät meidät selviämään itse, koska heidän voimavaransa eivät riittäneet auttamaan meitä.

Oman elämäni routavaurioiden äärellä ymmärrän, että ei ihmisen tarvitse olla niin vahva. Eihän minun tarvitse kestää kaikkea. Apu, lohdutus, kiitos ja kannustus voivat kuulua minulle aivan yhtä hyvin kuin tämän päivän nuorille. Routavauriot korjataan ja matka jatkuu taas. ”Murtunutta ruokoa hän ei muserra, lampun hiipuvaa liekkiä hän ei sammuta.” (Jes 42: 3) Hän ei muserra, vaan tekee ehjäksi, hän ei sammuta, vaan sytyttää uudelleen palamaan.

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Blogiarkisto

Kategoriat