On maanantai-ilta, seuraava koulupäivä pelottaa, sillä silloin olisivat pelottavan opettajan tunnit. Sama pelkotila iski joka maanantai, miten selviän seuraavasta koulupäivästä. Puhuin asiasta vanhemmilleni ja he kuuntelivat uskollisesti joka maanantai. Kuuntelivat ja rohkaisivat, mutta eivät tehneet asialle mitään, totesivat vain, että kyllä sinä selviät. Se oli sen ajan tapa, eivät vanhemmat puuttuneet koulukäyntiin eivätkä paljon muuhunkaan, paitsi huonoon käytökseen. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi selvitä itse ja niin minä selvisin koko lukuvuoden 1972-1973.

Edellisenä vuonna olin pelännyt ylempiluokkalaisten antamia lumipesuja ja seuraavana vuonna pelkäsin yhtä pelottavaa kouluauton kuljettajaa. Jokaiselle vuodelle riitti omat pelkonsa ja aikuisten apu olivat sanat: ”Kyllä sinä sen kestät.”

Meitä 1960- luvun lapsia ei kiitelty eikä kehuttu, meitä ei tuettu eikä passattu, sillä suurena vaarana oli, että meistä kasvaisi ylpeitä ja röyhkeitä. Meidät peloteltiin kilteiksi ja alistettiin ahkeriksi. Oppimisvaikeudet johtuivat tyhmyydestä tai laiskuudesta, kiusaajia vastaan piti itse puolustautua ja vaikeuksiensa kanssa itse selviytyä. Ja me kestimme ja kasvoimme aikuisiksi, ainakin osa meistä.

Kestimme, kunnes emme enää kestäneet. Eräänä päivänä alkoi itku ja sitä kesti pitkään. Se itku alkoi kuunnellessani luentoa kaikista nykyajan vaikeuksista. Luentoa kuunnellessani tajusin, että tuo kaikki on ollut osa minun elämääni. Olin tietämättäni ollut koulukiusattu, saanut paniikkikohtauksia, kärsinyt synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, kokenut läheisten ihmisten vakavia sairastumisia ja kuolemantapauksia ja ties mitä. Elämä oli vyöryttäyt ylitseni lukemattoman määrän raskaita asioita ja minä olin vain kestänyt. Olin kestänyt, koska apua ei ollut juuri tarjoiltu.

Tunsin olevani kuin keväinen routavaurio maantiessä. Tie oli tehty kestäväksi ja kaikki uskoivat sen kestävyyteen, mutta yhden kovan talven aikana tiellä oli kulkenut liikaa raskaita ajoneuvoja eikä se enää kestänytkään. Kevät paljasti pahat routavauriot. Näiden routavaurioiden äärellä suljen korvani jokaiselta, joka sanoo: ”Kyllä sinä sen kestät,” sillä en jaksa enää kuunnella heitä. Ihminen ei kestä määräänsä enempää.

Moni meistä 1960- luvun lapsista on joutunut kestämään ihan liian paljon. Olemme joutuneet kestämään paljon, koska meitä edeltävät sukupolvet ovat olleet liian rikki revittyjä jaksaakseen tai ymmärtääkseen kasvattaa meitä. He kasvattivat meidät hiljaisiksi ja alistuneiksi, jotta selviäisivät omasta elämästään. He jättivät meidät selviämään itse, koska heidän voimavaransa eivät riittäneet auttamaan meitä.

Oman elämäni routavaurioiden äärellä ymmärrän, että ei ihmisen tarvitse olla niin vahva. Eihän minun tarvitse kestää kaikkea. Apu, lohdutus, kiitos ja kannustus voivat kuulua minulle aivan yhtä hyvin kuin tämän päivän nuorille. Routavauriot korjataan ja matka jatkuu taas. ”Murtunutta ruokoa hän ei muserra, lampun hiipuvaa liekkiä hän ei sammuta.” (Jes 42: 3) Hän ei muserra, vaan tekee ehjäksi, hän ei sammuta, vaan sytyttää uudelleen palamaan.