Vastoin kaikkea järkeä olin bongannut auton tuosta vain Hosea Kutakon lentokentän jonosta Afrikassa.
Paljon kierrelleet tuttavani olivat rohkaisseet minua käyttäytymään Namibiassa niin kuin kotona.
Taksikuskin nimi oli Naimi. Ja olihan Naimi sentään suomalainen naisen nimi.
Paitsi että minun Naimini oli mies. Parimetrinen, jyrkkäpiirteinen ja tyylikäs musta mies oranssipilkullisessa trikoopaidassa. Suomalaisnimet ovat olleet Namibiassa tavallisia jo Ambomaan lähetyssaarnaajien ajoilta ja myöhemmin Martti Ahtisaaren rauhantyön vuoksi.
Lento Kapkaupungista Windhoekiin oli maksanut 70 dollaria. Sen halusin maksaa, jotta näkisin mangusteja kurkkimassa pesäkoloistaan ja vartioimassa laumaansa. Tiedättehän nuo sosiaaliset petoeläimet, jotka valppaina hoitavat perhettään, nukahtelevat vartiovuoroillaan ja palaavat katuvaisina kotipesään tuhmia tehtyään?
– Suomesta? Tiedän, että nimeni on naisenkin nimi. Täällä on kivaa, jos on suomalainen nimi. Paras kaverini on Saimi, Naimi sanoi.
Selvisi, että Naimin naapurinpoika oli alun perin Väinö, mutta kun hänen kaksossiskonsa kuoli vauvana, velipoika peri Saimin nimen.
"Koukataan keskustan kautta"
Tie lentokentältä pääkaupunkiin oli viivasuora. Ympärillä levittäytyi rauhallinen lakeus kuin Limingan vihreät niityt. Nyt oltiin keltaisella savannilla. Naimi jutteli rauhallisia, enkä voinut uskoa olevani pelottavassa ja väkivaltaiseksi väitetyssä Afrikassa.
Olin seulonut netistä pienen majatalon, jonka ilmoitus vihjasi, että mangusteja käy pihapiirissä harva se päivä.
– Talo on lähiössä, mutta koukataan keskustan kautta, Naimi sanoi.
Taksimies möi paitansa
Pääkaupunki Windhoekin keskusta oli kuin... Salo. Paitsi ei niin iso, eikä niin korkea. Missä oikein olin? Kapkaupungin jälkeen tuntui, kuin olisin tullut kotiin. Forssa? Kauniainen? Lohja? Rakastuin paikkaan heti.
Ajoimme ostoskeskuksen ohi. Ostoskärryjen vierellä seisoi joukko aasialaisturisteja kameroineen.
– Nuo odottavat himboja.
Pyysin kuskia kertomaan lisää himboista.
– Savannilla asuu paimentolaiskansa, joka ei käytä vaatteita. He maalaavat alastoman vartalonsa upeilla maaväreillä uskomattoman kauniiksi. Mutta joskus täytyy saada jotain supermarketista, ja silloin tullaan kaupunkiin.
Taksi pysähtyi kumpuilevan, vehreän omakotialueen reunalle. Edessä oli valkoinen lauta-aita ja varo mangusteja -kyltti. Jes!
Kauluspaitafanina halusin vielä ostaa oranssipilkullisen paidan kuskin päältä. Onnistuin. Kiitin ja sain kaupan päälle loistokkaan hymyn.
Majapaikan emäntä Odette tuli vastaan portille.
– Älä edes kysy. Täällä ollaan oltu jo iät ja ajat ennen minua, hän kuittasi, kun kysyin onko Odette hollantilainen nimi.
Mangustisiideriä dollarilla
Uskomaton majatalo. Kuvitelkaa vehreälle omakotitaloalueelle valkea tiilitalo ja sen puutarhaan puupiironki ja kirjahylly, parkkiintunut työpöytä, upea eebenpuinen vaatekaappi ja amerikkalaisia 1950-luvun jääkaappeja. Kaikki taivasalla.
– Eihän täällä sada. Ota kaapista mitä haluat ja maksa omantunnon mukaan, Odette neuvoi.
Entä mangustit?
– Sängynpäädyssä on kello, josta menee lanka puutarhaan. Toivottavasti saat hälytyksen yöllä.
Otin jääkaapista siiderin, jonka etiketissä oli mangusti, ja panin dollarin laatikkoon.
"Nurmikon perällä seisoi kolme valtavaa mangustia, käpäliään nuollen."
Piisamirottia?
Kello 04 kello kilahti. Nurmikon perällä, viemäriaukon suulla seisoi kolme valtavaa mangustia, käpäliään nuollen, sinne tänne vilkuillen. Varsin suuria, ajattelin.
Sitten elikot katosivat. Nukahdin hymysuin. Tehtävä suoritettu. Mutta epäily kaiversi.
– Sori, Naimi aloitti paluumatkalla lento kentälle.
– Taisit nähdä... tuota noin, vaikka piisamirotan.
Jaakko Selin on toimittaja, tyylinikkari ja ET Matkaopas -lehdessä kolumnoinut maailmanmatkaaja.
