Omaishoitajana toiminut Gustav Hägglund ajautui masennukseen: "Mustimmalla hetkellä mielessä kävi itsemurha"

Kuivalta näyttää. Gustav Hägglund osoittaa kädellään toista metriä korkeaa hentolehtistä viherkasvia ja harmittelee.

Olohuoneen suurten ikkunoiden edessä kasvi pääsi kuivumaan, kun Gustav, 84, vietti kesällä pari kuukautta mökillä Hirvensalmella. Sen jälkeen hän ei saanut sitä elpymään.

– Vaimoni Ritva on ollut meillä se, joka hoiti kukat ja kasvit.

Kasvin kehno kunto harmittaa, koska kyseessä ei ole mikä tahansa viherkasvi, vaan kukka, jonka Gustav ja Ritva Hägglund toivat mukanaan Libanonista. Siellä he asuivat, kun Gustav johti maassa YK:n rauhanturvaoperaatiota 1980-luvun lopulla.

Liki 35 vuotta Ritva sai kasvin kukoistamaan. Kesäkuussa hän muutti hoitokotiin, ja kukkien hoitovastuu siirtyi Gustaville.

Upea ura, jonka sain

Gustav ja Ritva Hägglund ovat olleet naimisissa 61 vuotta. Kuluneet viisi kuukautta on pisin aika, jonka he ovat asuneet erillään. Työvuosina he asuivat siellä, missä Gustav oli komennuksella, ja muuttivat, kun komennuspaikka vaihtui.

1960-luvun alussa syntyivät kaikki kolme lasta, kaksi tytärtä ja poika. Perheen kaksiossa Santahaminan varuskunnan alueella Helsingissä Gustav opiskeli työn ohessa valtiotieteen maisteriksi.

Uransa huipulle puolustusvoimain komentajaksi Gustav nousi vuonna 1994. Hän siirtyi tehtävästä reserviin 63-vuotiaana, mutta jatkoi työn tekoa Euroopan Unionin sotilaskomitean puheenjohtajana. EU:n korkeimmassa sotilastehtävässä rakennettiin alueen kriisinhallintakykyä.

Brysselin-vuosien jälkeen Hägglundit palasivat kotiin.

– Olin vähän pop tuohon aikaan. Kun tulin Suomeen, minua haluttiin joka paikkaan. Kävin paljon luennoimassa johtamisesta.

Syyllisyys painaa silti

Neljä vuotta sitten Gustav päätti, että on aika luopua viimeisistäkin työuraan liittyneistä tehtävistä. Hänen viimeinen kirjansa Kenraalin iltahuuto ilmestyi. Sen jälkeen ”ei enää ollut sanottavaa”.

Gustav oli 80-vuotias. Oli tullut aika tehdä jotain muuta.

– En ollut yhtään ajatellut, mitä tekisin, kun jään eläkkeelle. Tai oikeastaan ajattelin niin kuin useimmat ihmiset, että sitten teen, mitä huvittaa.

Gustav ja Ritva viettivät aikaa mökillä vapusta lokakuuhun. Niin he olivat tehneet aiemminkin.

Vuoden 2019 lopulla Ritvan jalat turposivat. Hägg­lundit arvelivat, että koska Ritvalla oli kerran ollut veritulppa, ehkä tämä olisi samanlainen.

Sairaalassa otettiin röntgenkuvia ja tehtiin kokeita. Mitään hätää ei näyttänyt olevan. Hägg­lundit lähetettiin takaisin kotiin.

Neljä päivää myöhemmin tilanne paheni.

– Ritva valitti kipuja, mutta minä kuppasin neljään asti aamulla ennen kuin soitin ambulanssin. Hänet vietiin sairaalaan ja heti leikattavaksi. Kirurgi sanoi minulle, että voi olisittepa tulleet aikaisemmin.

Tunsin suurta syyllisyyttä, etten vienyt Ritvaa aikaisemmin sairaalaan.

Leikkaus oli vaikea.

– Minä tunsin suurta syyllisyyttä, etten vienyt Ritvaa aikaisemmin sairaalaan. Tyttäret lohduttivat, etten ole lääkäri enkä voinut tietää, miten vakava tilanne oli. He sanoivat, että en saisi syyttää itseäni.

Gustav syytti silti. Työssään sotilaana hän oli tietoinen riskeistä ja valmis tarttumaan toimeen, kun tilanne niin vaati. Nyt liikuttiin vieraalla maaperällä.

Vaimo tuli kotiin pyörätuolissa. Gustaville tapahtuneesta jäi epävarmuus ja pelko.

Kun elämisestä ei tule mitään

Kotona Gustav ja Ritva opettelivat uudenlaista arkea ja yrittivät jatkaa sitä mahdollisimman paljon kuten ennen.

Gustav hankki kotiin kaikki mahdolliset laitteet, joista vaimolle voisi olla apua. Tuolihissin, jossa istuen tämä pääsi rivitalon yläkerrasta alakertaan ja takaisin.

Hägglundeilla kävi päivittäin sairaanhoitaja, aina sama ihminen. Se onnistui, kun osti yksityistä hoitoa. Jos olisi tullut hätä, hoitajalle olisi voinut soittaa vaikka yöllä.

Gustav hankki kotiin kaikki mahdolliset laitteet.

Avusta huolimatta elämä supistui vähä vähältä enemmän kodin seinien sisäpuolelle.

– Viime syksynä ja sitä edellisenä syksynä en mennyt juuri minnekään. Ritva ei myöskään halunnut jäädä yksin kotiin siksi ajaksi, että kävin kaupassa. Häntä pelotti, että jotain sattuisi. Minuakin pelotti.

Yöt olivat vaikeimmat. Gustav jännitti niitä, ja epävarmuus vaimon hyvinvoinnista kasvoi. Gustav pelkäsi tekevänsä jotakin väärin tai että ei huomaisi jotain oleellisen tärkeää.

– Koskaan aikaisemmin elämässäni ei ole tullut eteen tilannetta, jossa minua olisi pelottanut niin paljon. Olen ollut elämässäni rohkea. Tässä oma rohkeus ei riittänyt, koska oli kyse ja vastuu rakkaan ihmisen hengestä.

Gustav hakee sanoja.

– Minusta alkoi tuntua, että elämisestä ei tule mitään. Että tämä on niin mahdotonta tämä homma.

Minusta alkoi tuntua, että elämisestä ei tule mitään.

Voimien loppuminen ja masentuminen on monelle omaishoitajalle tuttua. Gustaville se oli uutta. Mustimmalla hetkellä mielessä kävi itsemurha.

– Silloin minä kyllä säikähdin. Ajattelin, että itsemurhan tekeminen olisi raukkamaista. Etten voisi tehdä Ritvalle sellaista.

Gustav ymmärsi, että tarvitsee itse apua, ja varasi ajan lääkäriin. Lääkäri kuunteli ja määräsi hänelle masennuslääkkeet.

Käynti sysäsi liikkeelle toisenkin muutoksen. Hägglundit alkoivat hakea Ritvalle hoitopaikkaa, jossa olisi ympärivuorokautinen hoiva.

– Masennus liittyi selvästi stressiin, joka minulle tuli hoitovastuusta, Gustav sanoo.

Mustimmalla hetkellä mielessä kävi itsemurha.

Hänen mielestään on tärkeää kertoa jännityksestä, pelosta ja väsymisestä avoimesti.

Niin tekemällä hän haluaa kannustaa umpikujalta näyttävässä tilanteessa olevia uupuneita omaishoitajia harkitsemaan hoitokotia hyvänä vaihtoehtona kotihoidolle.

– Ei tarvitse jaksaa yli omien voimien. Hoidettavankin on parempi olla osaavissa käsissä.

Eläkeläisen toistuvat päivät

Kolmen kuukauden jonottamisen jälkeen Ritva-vaimolle järjestyi kesäkuussa hoitopaikka.

Matkaan kotoa hoitokotiin Gustavilta menee 40 minuuttia suuntaansa. Hän kulkee osin jalan, osin bussilla, koska jää aiemmalla pysäkillä pois, jotta tulisi käveltyä.

Ritvalla on hoitokodissa oma huone ja huoneessa kunnon televisio, Gustav kertoo. Joka päivä he soittelevat toisilleen ja juttelevat ”milloin mistäkin”.

Kun ei ole vaimonsa luona, Gustav viettää paljon aikaa kotona. Hän menee nukkumaan kymmenen aikaan illalla ja nukkuu kahdeksaan.

– Onkohan minulla jokin unitauti nykyään, kun nukun noin pitkiä yöunia? On niin ihanaa jäädä aamulla makoilemaan sänkyyn. Kuuntelen siellä uutisia ja luen sähköpostit.

Pärjään ja selviän

Yläkerrassa raksuttaa kello, muuten on hiljaista. Gustav haluaa näyttää vielä alakerran, siellä työhuoneensa sekä oleskeluhuoneen, jossa hän polttelee piippua.

Oleskeluhuoneessa on täynnä oleva mitalikaappi. Ansiomerkkejä on viitisenkymmentä. Yksi näyttävimmistä on Vapaudenristin suurristi, korkein suomalainen kunniamerkki.

– En voi olla ajattelematta, että minulla on hieno elämä takana, mutta ei mitään edessä. Välillä mietin niitä äitini sanoja siitä, että pärjään ja selviän.

Jutun voi lukea kokonaan ET-lehden numerosta 22/2023. Tilaajaana voit lukea sen myös täältä. Jos et vielä ole tilaaja, tutustu Digilehdet.fi-palveluun.