Hiuksensa menettänyt Karita Alén: "Olo oli kuin vieraassa ruumiissa"

Silmäripset – ne lähtivät viimeisenä. Olin hiihtoreissulla Lapissa kavereideni kanssa. Sivakoin keväthangilla yksin, ja ladulla paha olo purkautui.

Hiihdin ja itkin menetettyjä ripsiäni, hiuksiani, kulmakarvojani, häpykarvojani. Edes nenäkarvoja ei ollut pysäyttämässä itkun ja viiman heruttamaa räkää. Olo oli umpisurkea.

Puoli vuotta aiemmin, lokakuussa 2017 olin pannut merkille, miten hiuksia harjatessa pitkiä vaaleita suortuviani irtosi erikoisen paljon – ja aina vain enemmän.

Hakeuduin työterveyslääkärille, ja minulla todettiin kilpirauhasen vajaatoiminta. Ymmärsin kuitenkin, että hiusten lähtö ei voinut liittyä siihen. Olin tietenkin googletellut oireitani ja löytänytkin todennäköisen diagnoosin. Lääkäri vahvisti epäilyni: syypää hiustenlähtöön oli alopecia universalis.

Alopecia on autoimmuunisairaus, joka ilmenee hiusten ja karvoituksen lähtönä. Sen oireet vaihtelevat. Toisessa ääripäässä on pälvikaljuus, toisessa täysi kaljuus ja karvattomuus.

Minun sairauteni on totaalista laatua. Nyt minulla ei ole karvan karvaa.

Hiusten lähtiessä ensimmäinen reaktioni oli ihmetys. Sitä seurasi pian toiminta. Menin kampaajalle leikkauttamaan tukkani lyhyeksi, jotta hiusten lähtöä ei niin huomaisi. Kotona en kuitenkaan osannut tupeerata hiuksiani niin kuin kampaaja.

Ratkaisin ongelman marssimalla peruukkiliikkeeseen ja ostamalla uuden lyhyen tukan.

En voinut lähteä ihmisten ilmoille ilman huivia tai pipoa. En halunnut ihmisten kiinnittävän hiuksiini huomiota, häpesinkin. Ratkaisin ongelman marssimalla peruukkiliikkeeseen ja ostamalla uuden lyhyen tukan.

Pikkujouluissa uusi hiusmallini keräsi kehuja työkavereilta. Olin kertonut hiustenlähdöstä vain omalle esimiehelleni.

Jälkikäteen olen pohtinut, miksi alopecia puhkesi. Sehän ei kuitenkaan synny aivan tyhjästä.

Vähitellen ymmärsin, että taustalla oli voimakas stressi. Vuonna 2017 työskentelin toiminnanjohtajana ja sairastuin työuupumukseen. Kesällä vaihdoin omasta toiveestani johtajan työt asiantuntijan tehtäviin. Tunsin taas voivani hyvin ja kuvittelin, että tilanne oli ohi.

Mietin, voisiko kukaan pitää minua kauniina ja haluttavana.

Syksyllä kehoni kuitenkin osoitti, että en ollut vielä toipunut.

Kaljuuntumisen lisäksi erityisen pahalta minusta on tuntunut häpykarvojen lähteminen. Olo oli kuin vieraassa ruumiissa.

Karvattomuus sai minut seksuaalisesti epävarmaksi. Mietin, voisiko kukaan pitää minua kauniina ja haluttavana.

Miesystäväni sai tuon epävarmuuden hälvennettyä. Hän piti minua kauniina sellaisena kuin olen.

Sairauden hyväksyminen vei minulta aikaa. Huhtikuisen hiihtoreissun jälkeen työ kuitenkin alkoi. Hakeuduin Iholiiton järjestämään vertaistukiryhmään, jossa oli muita alopeciaan hiljattain sairastuneita.

Liityin alopeciaa sairastavien Facebook-ryhmään. Siellä kaikki tukevat ja kannustavat.

Keskustelimme ja käsittelimme muutosta taideterapian avulla. Piirsimme hirviökuvan itsestämme, se oli keino purkaa pahaa oloa. Sen jälkeen mietimme, miten paljon hyvää elämässä on. Liityin myös alopeciaa sairastavien Facebook-ryhmään. Siellä kaikki tukevat ja kannustavat.

Uskaltauduin uimahalliin ensimmäisen kerran vasta puolitoista vuotta hiustenlähdön jälkeen. Pitkään en osannut edes ajatella, miten toimisin uimahallissa ilman hiuksia. Sitten päätin, että tämä askel pitää ottaa.

Pakkasin kassiin mukaan turvaksi uimalakin. Hallissa pelkäsin ihmisten katsovan, kun otan peruukin pois. Ja katsahtihan joku. Siinä se.

Kokemus oli niin hyvä, että menin viikon päästä uudestaan uimaan.

Kaikki suhtautuvat kaljuuteensa omalla tavallaan. Jotkut eivät peittele sitä lainkaan, toiset pitävät sairautensa visusti omana tietonaan. Minä olen ollut jotain siltä väliltä.

ET-lehdessä 22/23 Karita kertoo myös suhteestaan peruukkeihin sekä siitä, mitä hän ajattelee sairastumisestaan ja karvattomuudesta nyt. Tilaajana voit lukea koko jutun täältä. Jos et ole tilaaja, tutustu digilehdet.fi-palveluun tai tee tilaus täällä.