Anoreksian sairastanut Marjo: ”Mieheni kaksisuuntainen mielialahäiriö koetteli liittoamme"

Muistan elävästi kesäisen päivän, jona aloin seurustella Juhanin kanssa. Siitä on 45 vuotta.

Juhani hurautti maat­alomme pihaan kirkkaansinisellä volkkarillaan ja pyysi minua ajelulle. Hän oli ajanut monta kertaa ohitseni, kun olin ollut lenkkeilemässä ja pyytänyt kyytiinsä. Kieltäydyin aina, mutta hän ei antanut periksi.

Nyt tajusin, että tämä komistus on oikeasti tosissaan. Rakastuin sydänjuuriani myöten.

”Jos olisin yhtä laiha kuin isän ihailemat missit, hän rakastaisi minua."

Lapsena ja nuorena minulla oli aina tunne, etten vastaa isän odotuksia. Hieman alle 12-vuotiaana ajattelin, että jos olisin yhtä laiha kuin isän ihailemat missit, hän rakastaisi minua.

Päätin laihtua mahdollisimman nopeasti, joten lakkasin kokonaan syömästä.

”Parantumiseni alkoi vasta siitä, kun katsoin itseäni peilistä.”

Äiti vei minut lääkäriin, joka määräsi ruokahalua lisäävää mikstuuraa. Painoin silloin 28 kiloa.

Parantumiseni alkoi kuitenkin vasta siitä, kun katsoin itseäni suuresta peilistä. Järkytyin näkemääni: olin kuin keskitysleirin vanki!

Siltä seisomalta menin äidin luokse navettaan ja pyysin häntä laittamaan minulle jotain oikein ravitsevaa ruokaa. Äiti laittoi sianpääsylttyä.

”Anoreksia jätti jälkensä.”

Anoreksia jätti jälkensä. Se pahensi astmaani ja aiheutti migreenin sekä unettomuutta.

Vaikka siitä on liki 50 vuotta, paljastuu vieläkin uutta tietoa siitä, millaista tuhoa sairaus ehti tehdä kehossani.

Hiljattain päästäni otettiin magneettikuva, josta ilmeni, ettei minulla ole oikealla puolella sylkirauhasta ollenkaan. Lääkärin mukaan elimistöni oli käyttänyt sen ravinnokseen sairauden aikana.

Isältä sain aikuisenakin kuulla, miten saatoin olla niin tyhmä, että laihdutin itseni melkein kuoliaaksi.

”Juhanin rakkaus oli balsamia haavoittuneelle mielelleni.”

Paranemisen jälkeen minun oli entistä vaikeampi olla kotona. Halusin pois mahdollisimman nopeasti.

Rakastuminen tuntui hyvältä. Juhani oli määrätietoinen, vahva ja turvallinen. Juhanin rakkaus oli balsamia haavoittuneelle mielelleni.

Menimme naimisiin puolentoista vuoden seurustelun jälkeen syksyllä 1980. Yhdeksäntoistavuotiaana olin jo pienen tyttövauvan äiti. Elämä hymyili.

”Masennus alkoi saada uusia muotoja.”

Juhanin äiti kuoli yllättäen vuonna 1993. Anoppini oli kuollessaan vain 61-vuotias. Juhanille äidin kuolema oli kova isku. Hän masentui.

Juhani työskenteli Finnarilla lentokonemekaanikkona. Hän sai työterveydestä keskusteluapua, ja se auttoikin jonkin verran.

Masennus alkoi kuitenkin saada uusia muotoja. Juhani saattoi lähteä keskellä yötä omille teilleen. Välillä hän sai kummallisia nikkarointi-ideoita.

Lopulta Juhanin piti jättää hyväpalkkainen työ Finnairilla. Perheemme talous romahti. Siihen vaikutti myös masennuslääkkeiden kallis hinta.

”Juhani ryntäsi yhtäkkiä parvekkeelle. Hän oli hyppäämässä alas.”

Pahinta lääkkeissä oli kuitenkin se, että niiden takia Juhanin tilanne huononi entisestään. Hän alkoi saada itsetuhoisia ajatuksia.

Kun vietimme vuosituhannen vaihtumista kotona, Juhani ryntäsi yhtäkkiä parvekkeelle. Hän oli hyppäämässä alas viidennestä kerroksesta, sain viime hetkellä hänestä kiinni. Vein hänet sairaalan päivystykseen, ja onneksi hänet otettiin osastolle.

”Hän syyllisti minua omasta huonosta olostaan.”

Olin uupunut. Mietin, jaksanko olla mieheni tukena. Onneksi pääsin itsekin terapiaan.

Avusta huolimatta vuodet olivat raskaita. Juhani suuntasi minuun henkistä väkivaltaa, joka näkyi aggressiona ja torjumisena. Hän myös syyllisti minua omasta huonosta olostaan.

Jälkeenpäin olemme puhuneet asiat selviksi. Ymmärrän nyt, että käytös johtui hänen sairaudestaan.

”Maniassa masennuslääkkeet ovat kuin bensan heittämistä liekkeihin.”

Vuonna 2007 Juhani sai diagnoosin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Siihen asti häntä oli hoidettu ja lääkitty masennuspotilaana, ja maniassa masennuslääkkeet ovat kuin bensan heittämistä liekkeihin.

Uudet mielialaa tasaavat lääkkeet ovat toimineet pääosin hyvin. Silti arjessa kaiken pitäisi sujua aina rauhallisesti ja tasaisesti.

Enimmäkseen arki rullaa nykyään ihan hyvin. Viihdymme toistemme seurassa. Lenkkeilemme, luemme toisillemme ääneen, retkeilemme yhdessä lastenlasten kanssa.

Luulen, että ymmärrän Juhanin sairautta, koska olen itsekin käynyt läpi vakavan mielenterveyshäiriön. Sitähän anoreksia on.

Tämä on lyhennelmä jutusta, joka on julkaistu ET-lehdessä 13/24. Tilaajana voit lukea koko jutun täältä. Jos et ole tilaaja, tutustu digilehdet.fi-palveluun tai tee tilaus tästä.