Juhani Pesola sai 33-vuotiaana tietää sairastavansa sokeuteen johtavaa verkkokalvon rappeumaa. Samanaikaisesti perheeseen syntyi poika ja vaimo sairastui.

Sinisten silmien katse osuu yllättävästi suoraan silmiini.

– En näe sinua, mutta kuulen missä olet, Juhani Pesola sanoo.

Ilmeet ja eleet kertovat näkevän miehen historiaa. Katse hakeutuu kohti katsetta ja kädet muovaavat puhetta kuviksi ilmassa.

Sokeutuminen on tarkoittanut visuaalisen maailman hyvästelemistä, monia romahduksia ja uuden taidon oppimista: koskettamalla näkemistä.

Kotitalon portaiden nurkalla Helsingin Tapanilassa on rivi valkoisia keppejä, ulkona liikkumista varten. Nyt Juhani seisoo olohuoneessa pianon ylle ripustetun taulun edessä. Se on hänen muotokuvansa, ystävän vuonna 2001 ­maalaama.

– Kuva kertoo menetyksestä, katseeni on surullinen, poispäin kääntynyt. Ne olivat viimeisiä aikoja ennen näön täydellistä menettämistä, ­Juhani kertoo.

– Pienet kiikarit, jotka kuvassa ovat kädessäni, olivat hyvä keino havaintojen tekemiseen. Lopulta niistäkään ei ollut apua.

Sairauden edetessä Juhanin näkökenttä täyttyi tummista aukoista.

– Verkkokalvoni olivat kuin haulikolla ammutut, täysin sirpaleiset.

Nyt Juhani vielä erottaa näkökenttänsä alarajassa kapean sirpin. Ohuen valonkaistaleen läpi katse tavoittaa silloin tällöin liikettä, valoa ja varjoja.

Ase hukkui pimeään

Juhanin muistot alkavat Raahesta, jonne hänen perheensä pakeni sotaa. Sen jälkeen kaupungit vaihtuivat opettaja-isän työn perässä. Lahdesta, Porvoosta ja Helsingin Käpylästä Juhani muistaa kauniit puutaloalueet.

Lukion Juhani kävi Helsingin Kalliossa. Viereisessä korttelissa sijaitsi sokeiden työpaja, jonka kävijöitä tuli koulumatkoilla autettua käsikynkkää tien yli. Paljon myöhemmin Juhani istui itse samassa tilassa asiakkaana, se tuntui puistattavalta.

Ensimmäiset näköhäiriöt Juhani koki jo armeijassa. Hän ohjasi joukot taisteluun, mutta hukkasi oman aseensa pimeässä.

– Silloin en vielä epäillyt mitään, vaikka ura armeijassa jäi siihen. Näköni oli ollut aina tarkka ja näin kauas hyvin. Poikana purjehtiessa erotin merimerkit paljain silmin siinä missä muut käyttivät kiikareita.

Vaikka sairaus on perinnöllinen, Juhani ei ollut kuullut kenenkään suvussaan sairastaneen silmäsairauksia. Vuosia myöhemmin hän sai tietää pikkuserkkunsa perineen saman sairauden.

Lue myös: Glaukooma tulee aina yllätyksenä

Seuraavaksi alkoivat pitkään harkitut opinnot Ateneumissa. Jo tätä ennen Juhani oli tavannut tulevan vaimonsa Marjan Ori­veden taidekursseilla. Molemmat valmistuivat 1970-luvun alussa kuvataiteilijoiksi, mutta vain vaimo jatkoi alalla. Juhani palasi opettamaan uintia Helsingin kaupungin palvelukseen.

– En koskaan tehnyt töitä kuvataiteilijana. Silmäni väsyivät tuolloin helposti. Kipsitöitä katsoessani valkoinen väri sekoittui valkoisiin seiniin. Luovutin, enkä tehnyt enää taidetta.

– Nyt tuntuu siltä, että olisi pitänyt vain jatkaa ja uskaltaa kuten Marja. Hän oli suuremmoisen vahva ihminen ja teki vakavasta keuhko­sairaudestaan huolimatta täyden uran.

Yksinhuoltajana uuteen kotiin

Ateneumia seuranneet vuodet olivat Juhanin elämän raskaimpia. Perinnöllinen verkkokalvon rappeuma todettiin hänellä samanaikaisesti kun perheeseen syntyi poika ja Marja sairastui.

Juhani hoiti kotia ja vaimoaan ja yritti sopeutua ajatukseen näkönsä menettämisestä.

– Saamani diagnoosi oli varmasti liian dramaattinen. Luulin sen perusteella näön katoavan nopeasti kokonaan, Juhani miettii.

Vuonna 1980 perhe muutti Juhanin remontoimaan omakotitaloon. Marja ei sinne ehtinyt.

– Aloitin uuden elämän leskenä ja yksin­huoltajana.

Juhani työskenteli uimaopettajana, kunnes jäi työkyvyttömyyseläkkeelle vuonna 1985. Hän kaipasi töihin ja harkitsi hierojaksi kouluttautumista.

– Mutta sitten alkoi tämä yhteiskuntapalvelu. Olin mukana perustamassa Puistolan ja Tapanilan kaupunginosayhdistyksiä ja ajamassa Tapanilan vanhan asemakaavoituksen säilyttämistä. Vapaaehtoistoiminnan keskeltä en olisi ehtinyt yrittäjäksi, Juhani naurahtaa.

Ikioma kuvatulkki

Juhanin vaimo Pirkko Sipilä kantaa pöytään pannullisen tuoksuvaa mustikkateetä.

Juhani ja Pirkko kohtasivat vuonna 1987 Tapanilan kaupunginosan pihatapaamisessa. Neljä vuotta myöhemmin he muuttivat yhteiseen kotiin mukanaan Juhanin poika sekä Pirkon kaksi poikaa ja tytär. Takan muurissa on Pirkon kämmenenjälki ja sen vieressä päiväys tammikuulta 1991.

Nyt lapset ovat jo muualla. Koti muotoutuu kaksinasujien näköiseksi. Juhanin ja Pirkon entinen makuuhuone  on  muuttunut valoisaksi kuistiksi. Kodin seinät notkuvat taidetta.

– Käyn Pirkon kanssa edelleen ilolla taidenäyttelyissä. Hän on hyvä kuvatulkki ja kuvailee minulle teoksia ammattilaisen silmällä. Keskustelemme paljon tekemisen tekniikoista.

Pitkään Juhanilla ja Pirkolla oli oma taidegalleria Helsingin keskustassa. Juhani työskenteli galleriassa ja Pirkko graafikkona takahuoneessa. Keväällä 2003 Juhanin näkö huonontui niin paljon, että galleriatoiminta piti lopettaa.

Se vaikein kynnys

Tutut reitit ja kaupunki löytyvät nyt valkoinen keppi tiukasti kädessä. Kepillä Juhani tunnustelee tietään eteenpäin, yleensä kohti lähileipomoa, ruokakauppaa tai juna-asemaa. Tunnustellen on tehty pidempiäkin matkoja, Juhani kertoo kävelleensä joitakin vuosia sitten ystävänsä luota Sturenkadulta kotiin Tapanilaan.

– Kolme tuntia siihen meni! Reitin varrelle oli rakennettu uusia taloja ja minulla oli se vanha asemakaava mielessä, hän naurahtaa.

Tärkein Juhanin selviytymiskeinoista on nöyryys. Jossakin vaiheessa on myönnettävä, ettei pärjää.

– Minulle vaikein kynnys on ollut avun pyytäminen tuntemattomalta, kun oikea raide tai junan ovi on hukassa. Joskus auttaja löytyy heti, joskus joutuu kyselemään pitkään.

Hiljattain suojatiellä auto melkein peruutti Juhanin yli. Vaikka tilanteesta selvittiin kepin kopautuksella auton perään, ei tien ylittäminen tuntemattomissa paikoissa enää houkuta. Dramaattisimmat tilanteet näön menettämisessä liittyvät kuitenkin omaan ylimielisyyteen.

– Kerran jätin itsepäisesti kepin nurkkaan ja lähdin kävelemään tilassa, jonka luulin tuntevani. Sitten tipahdinkin kolme metriä kellariin pää edellä. Sain seitsemäntoista tikkiä päähäni.

Juhani toivoo, että näkevillä olisi jonkilainen suhde sokeuteen. Hän yllyttää käymään Helsingin Itäkeskuksessa sijaitsevassa Näkövammaisten keskuksessa Iiriksessä.

Tiesitkö? Näöntarkastus voi paljastaa Alzheimerin taudin

Lävikkö ja tökkäin

Katse, havainto ja teko. Niiden varassa Juhanin maailma on pyörinyt – ja pyörii edelleen. Katse on vain siirtynyt silmistä sormenpäihin. Pöydällä on pino pistekirjoitusvälineitä, joille Juhani on keksinyt omat nimet.

– Tätä kutsutaan tauluksi, mutta minulle se on lävikkö. Ja tämä on pistin, mutta minulle se on tökkäin.

Pöydän kulmalla lukulaite esittäytyy Victoriksi ja avaa kesken jääneen Maigret-dekkarin kirjanmerkin kohdalta. Juhani kuuntelee kirjaa ranskaksi, kielitaitoa parantaakseen. Aamuisin hän kuuntelee Helsingin Sanomat kännykällä.

Tällä hetkellä lukulaitteessa pyörii myös kuntalaki. Juhani selvittelee, voisiko kesäpaikalle Oulun Hailuotoon saada nettiyhteyttä nopeuttavan valokuitukaapelin.

Laitteita on näön katoamisen myötä ollut moneksi, mutta apua Juhani suostui pyytämään vasta näön kadottua kokonaan.

– Halusin näyttää että osaan. Jälkeenpäin ajatellen olisi kannattanut hakeutua vertaistukiryhmiin jo aikaa sitten. Myös pistekirjoituksen opetteleminen aikaisemmin olisi kannattanut, Juhani miettii.

Muisto näöstä auttaa Juhania edelleen rakentamaan ja tekemään.

– Minä teen talvisin pihalla lumityöt. Ja kyllä se olen minä, joka edelleen mökillä tyhjentää huussin.

Mökilleen Hailuotoon Pirkko ja Juhani ovat rakentaneet lähes kaiken, mikä siellä seisoo.

– Pirkolla on silmät ja minä tiedän, miten hommat tehdään, Juhani nauraa.

Juhanin selviytymiskeinot x 3

Pistekirjoitus. Se taito kannattaa hankkia heti, kun voi.

Avunanto. Olen opetellut ottamaan vastaan ja antamaan vertaistukea.

Kädet. Niitä nykyisin käytän silminäni.

Artikkeli on julkaistu alun perin ET-lehdessä 12/2014.

Juhani Pesola

Syntynyt: 1940 Jyväs­kylässä, asuu Helsingissä.

Ammatti: Uimaopettaja, eläkkeellä.

Perhe: Poika, vaimo  Pirkko Sipilä sekä tämän kaksi poikaa ja tytär.

Harrastaa: kuorolaulua, pienkorien punontaa, kieliä, taidetta ja rakentelua.

Motto: Älä lopeta tekemistä.

Pirkko Pitkäpaasi sai idoliltaan yllättävän huomionosoituksen vuonna 1978.

Pirkko Pitkäpaasi, 62, Helsinki:

"Tauno Palo on suuri idolini. Olen katsonut Kulkurin valssin ja Rosvo-Roopen varmaan kymmeniä kertoja. Hän oli lahjakas näyttelijä, mutta kyllähän se charmin ydin oli jumalainen ulkomuoto. Pehmeä, naisiin sortuva heikko mies tietysti, mutta se palava katse! Suomen Clark Gable ilman muuta.

Helsingissä kaikki tiesivät, että Tauno Suuren kantapaikka oli Elite-ravintola Töölössä. Ei sinne hänen takiaan monikaan mennyt, se oli ja on yhä suosittu ravintola muutenkin. Mutta siellä hänet saattoi nähdä kantapöydässään. 1970-luvulla hän oli jo vanha mies, mutta se sytyttävä katse hänellä oli elämänsä loppuun asti. Sen voi nähdä hänestä kertovissa dokumenteissakin.

"Ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän oli polvillaan edessäni ja lauloi minulle serenadin."

Talvella 1978 olin Elitessä isomman seurueen kanssa, meitä oli monta pariskuntaa. Ravintola oli täynnä, puheensorina melkoinen. Yhtäkkiä kuulen, että takana joku mies kysyy jotain poikaystävältäni, tulevalta mieheltäni. Käännyn. Se on Tauno Palo. Ja ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän on polvillaan edessäni ja laulaa minulle  serenadin.

Olin niin häkeltynyt, ettei mieleeni jäänyt, mitä hän lauloi, eikä sekään, miten ympärilläni siihen reagoitiin.

Olin tietysti otettu, että suuri idolini on siinä polvillaan edessäni, mutta vähän kiusaantunutkin tästä odottamattomasta huomiosta. Miksi minä? No, olihan minulla silloin pitkä vaalea tukka...

Nyt muistelen tapahtumaa tietysti suurella lämmöllä. Hauskinta on, että 89-vuotias äitini pyytää vieläkin aina silloin tällöin, että kerro taas se, kun Tauno Palo lauloi sinulle."


Muisto on julkaistu ET-lehden numerossa 12/2014.

Oliko se Jannen soittama väärä nuotti viululla ja sitä seurannut painokas anteeksipyyntö vai pelkkä nuoren muusikon olemus, joka vangitsi Aino Järnefeltin sydämen? Joka tapauksessa Ainosta tuli säveltäjälle loppuelämän sulostuttaja, tuki ja ryhtikin.

Ennen kuin on päästy nuoren musiikinopiskelijan Janne Sibeliuksen ja kulttuurisuvun tyttären Aino Järnefeltin katseiden vaihtoon ja helsinkiläissivistyneistön illanviettoihin, on käytävä katsomassa, mistä kaikki alkoi 150 vuotta sitten.

Hämeenlinnan Hallituskatu 11:ssa on 1860-luvulla kaupunginlääkäri Johan Julius Sibeliuksen ja Maria Charlotta o.s. Borgin koti. Joulukuun 8. päivänä puolen yön jälkeen ulkona on pakkasta peräti 17 astetta, mutta makuukammarissa nurkassa lämmittää kakluuni. Johan ja Maria Sibeliuksen perheeseen on juuri syntynyt poika, pikkuveli 2-vuotiaalle Lindalle. Poika saa nimekseen Johan Christian Julius.

Isä Johan Sibelius kirjoittaa tammikuussa veljelleen Pehr Sibeliukselle ja kutsuu tätä katsomaan uutta perheenjäsentä. "Me alamme kutsua häntä Janneksi, edesmenneen veljemme muistoksi." Tämä oli siis kauppalaivankapteeni Johan ”Janne” Sibelius, joka kummitteli Jannen elämässä vielä myöhemminkin.

Musisoiva hutilus

Kun Janne oli kaksivuotias, isä kuoli kaupungissa riehuneeseen pilkkukuumeeseen ja äiti jäi lasten kanssa yksin. Perhe oli konkurssissa, sillä Johan Sibelius oli hoitanut raha-asiansa kehnosti. Maria Sibelius joutui muuttamaan äitinsä, leskiruustinna Borgin luo. Maria sai pian miehensä kuoleman jälkeen vielä kolmannen lapsen, Christianin.

Jannen ympärillä oli hyväntahtoista sukua niin isän kuin äidin puolelta. Alakoulun Janne kävi äidinkielellään ruotsilla, mutta siirtyi 9-vuotiaana suomenkieliseen kouluun.

Pojalla oli viljas mielikuvitus, ja hänen kätensä hakeutuivat pianon koskettimille jo varhain. Hän soitti kappaleita korvakuulolta, mutta tapaili myös ennestään tuntemattomia sävelkulkuja, omasta päästään. Musikaalisuus periytyi kummankin vanhemman puolelta.

Lakiopinnot saivat jäädä. Janne halusi tehdä musiikkia.

Isoäiti Borg yritti pitää Jannelle kuria, poika kun kadotteli tavaroitaan ja teki koulussa töitä vain sen verran, ettei jäänyt luokalleen. "Janne-slarven" eli Janne-hutilus, niin isoäiti kutsui tulevaa säveltäjä-mestaria.

Äidin kirjeissä kuului normaali äidin huoli lapsistaan, Jannen musikaalisuuteen äiti ei ottanut kantaa. Sen sijaan isän sisko Evelina ymmärsi Jannen lahjakkuuden ja piti huolta, että tämä harjoitteli soittoa. 7–8 vuoden ikäisenä alkoivat soittotunnit äidin siskon Julia Borgin hoteissa. Murrosiässä piano vaihtui viuluun. Elokuussa 1883 nuori Sibelius kertoi kirjeessään, että on säveltänyt trion.

Sibelius muutti ylioppilaaksi tulon jälkeen Helsinkiin, ensin lainopilliseen tiedekuntaan. Hän kirjautui myös musiikkiopistoon, Sibeliusakatemian edeltäjään, ja pian lakiopinnot saavat jäädä. Musiikkia, sitä hän halusi tehdä.

Kun Janne soitti viululla väärin, hän kääntyi Ainoon päin, kumarsi ja pahoitteli.

Förlåt!

Helsingissä musiikinopiskelija vietti vilkasta seuraelämää. Hän ystävystyi Armas Järnefeltin, Ainon veljen kanssa. Armas oli kertonut lahjakkaasta opiskelutoveristaan kotonaan, ja tulevan säveltäjän persoona alkoi kiehtoa Ainoa jo ennen kuin hän oli edes tavannut tätä.

Järnefeltien lähipiiriin kuulunut Hilma Wiik-Arina muisteli kirjeessään, että nuoret kohtasivat ensimmäisen kerran "appelsiiniviftissä" – nämä olivat koti-iltoja, joissa nuoret söivät appelsiineja ja keskustelivat. Järnefelteilläkin sellaisia pidettiin, ja Arina-Wiikin mukaan Ainon appelsiininsyönti muuttui kovin vaikeaksi, kun Sibelius astui sisään. Katseiden vaihto oli intensiivinen.

Armas Järnefelt puolestaan on muistellut kohtaamista korostaen musiikin roolia. Armas soitti illanvietossa pianoa ja Janne viulua. Kun Janne oli soittanut yhden väärän äänen, hän oli kääntynyt Ainoon päin, kumartanut ja sanonut: "Förlåt."

Vaikka kyse oli suurista tunteista heti ensi katseesta lähtien, suhteen alussa oli omat mutkansa. Janne lähti Berliiniin opiskelemaan, ja yhteydenpito Ainoon jäi. Hän heilasteli Betty Lerchen kanssa, sävelsi tälle jopa valssin. Aino pahoitti mielensä.

Ainon rakkaus ei horjunut.

Jannen palattua Suomeen asiat alkoivat kuitenkin edetä vauhdilla, ja umpirakastunut pari meni salaa kihloihin, ennen kuin Janne rohkeni kysyä kenraali Alexander Järnefeltiltä tyttären kättä. Kihlausaikana Janne opiskeli Wienissä ja tunnusti Ainolle olleensa uskotonkin. Ainon rakkaus ei horjunut.

Naimisiin Aino ja Janne pääsivät Järnefeltien kesäpaikassa Tottesundissa Vaasassa 10. kesäkuuta 1892. Janne oli julkaissut ensimmäisen sinfoniansa, Kullervon, saman vuoden keväänä.

Häämatkallekin pari pääsi, koska Janne oli saanut yliopistolta matka-apurahan, jonka avulla hänen oli määrä tutustua kanteleen soittoon ja runolauluun Karjalassa. Nuoripari yöpyi Vuonislahdessa Monolan talossa, ja tietysti sinne otettiin mukaan myös piano.

Ennen kuin piano vietiin Monolan taloon, se tarinan mukaan raahattiin Kolin huipulle, jotta säveltäjä pääsi musisoimaan siihen aikaan niin muodikkaissa karjalaisissa maisemissa.

"Se minussa herättää tuhmuutta..."

Sibelius oli luonteeltaan tunteellinen – hän tunsi syvästi, kaikenlaisia tunteita, ja hän myös ilmaisi niitä.

"Olet niin ihana ja kaunis – et sinä kulta ymmärrä mitä piirteitä ruumiillasi on ja miten jalosti olet luotu. Se minussa herättää tuhmuutta sellaista tulista hurjaa joka voi olla niin melankolista ja salaista mutta joka tekee tunnetta teräksikseksi."

Näin Janne kirjoitti Ainolle elokuussa 1894.

Avioparin kirjeenvaihto on täynnä hellittelysanoja ja ikävää. He olivat toisilleen kaikki kaikessa, Aino oli Jannelle paras ymmärtäjä, tuki ja turva. Sibelius teki säveltäjän uraa ja Aino hoiti lapsia ja kotia, niin kuin siihen aikaan kuului, mutta he olivat tasaveroisia.

Säveltäminen aiheutti Sibeliukselle paineita, samoin huonot arvostelut. Mutta ei ollut hyvä sekään, jos kukaan ei noteerannut uusia teoksia edes jonkinlaisella maininnalla.

Masennus tuli Sibeliukselle tutuksi, ja erityisesti se koetteli pimeään vuodenaikaan. Paineita piti purkaa istumalla Kämpissä ja Königissä pahimmillaan päiväkausia. Joutuipa Sibelius tappeluihinkin.

Kun Janne aneli anteeksi, Aino suli.

Alkoholi kiristi puolisoiden välejä aika ajoin vakavastikin, mutta Aino palautti säveltäjän aina takaisin ryhtiin. Ainon ei tarvinnut nalkuttaa. Hänessä oli auktoriteettia ja voimaa, jolla hän vetosi miehensä poikkeuksellisiin lahjoihin. Tämä ei saisi haaskata lahjaansa huonoon elämään.

Kun Janne viimein kotiutui ryyppyreissuiltaan, Ainolassa oli hyvin hiljaista. Janne joutui anelemaan Ainolta, ettei tämä olisi niin ankara. Ja silloin Aino suli.

Juttua varten on haastateltu Sibelius 150 -juhlavuoden johtajaa Erkki Korhosta ja tietokirjailija SuviSirkku Talasta. 

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 1/2015.

Kaikille suomalaisille tuttu Finlandia on kuin Suomi nuotteihin vangittuna. Se ei ole sattumaa.

Sibelius sävelsi ensimmäisen version Finlandiasta helmikuun manifestin jälkimainingeissa 1899 Jalmari Finnen musiikkinäytelmään. Sävellyksen nimi oli Suomi herää. Myöhemmin Sibelius viimeisteli teoksen Finlandiaksi.

– Hän katsoi maiseman muodon, miten metsän viiva horisontissa menee, ja piirsi sen saman viivan melodiaan. Sibelius kertoi, että Finlandiaa säveltäessään hänellä oli ollut mielessään Aulangon kansallismaisema, kertoo Sibelius 150-juhlavuoden johtaja Erkki Korhonen

Viimeisimpänä Finlandian ovat äänittäneet esimerkiksi Club For Five sekä Paula Vesala. Vesalan version pääset kuuntelemaan Spotifysta täältä (kuunteleminen edellyttää rekisteröitymistä).

Club For Fiven version näet alta: