Paina kuvan päällä nuolesta ja näet lisää kuvia.
Paina kuvan päällä nuolesta ja näet lisää kuvia.

Helppo tie Haltille. Sellaiseksikin kutsutaan tätä reittiä, jolla Suomen katolle pääsee vaivatta, ilman fyysistä koettelemusta. Otimme allemme kelkan ja painelimme ylös.

Onko kaikki hyvin? Paleleeko? Näin kysyy Kilpis­safarien opas ja yrittäjä Hannu Rauhala kymmenen minuutin ajon jälkeen.

Mikäpä tässä ollessa, moottorikelkan reessä porontaljojen välissä. Vakuutan kaiken olevan erinomaisesti, vaikka pakkanen paukkuu 30 asteen tuntumissa. Päällä on kuitenkin lämpimät varusteet ja maisema kuin National Geographic -lehden luonto­kuvista.

Kirkas pakkasilma saa pilvettömän taivaan näyttämään entistä sinisemmältä ja silmänkantamattomiin kumpuilevat tunturit hohtavan valkoisilta. Ensikosketus talvisiin suurtuntureihin on uskomaton kokemus.

Värit ovat niin tyypillistä Suomea, mutta onko meillä todellakin tällaisia maisemia? Kyllä on. Nyt ollaan rekiretkellä Kilpisjärveltä Haltille, Suomen katolle.

Vaivaton vaihtoehto

Monen mielestä ainoa oikea tapa valloittaa Halti on tehdä se patikoiden. Jos noin sadan kilometrin kävely tai hiihto ei esimerkiksi terveyssyistä ole mahdollista, kannattaa harkita rekikyytiä.

Kallistuin itse tähän helpoimpaan tapaan, koska halusin keskittyä valokuvaamiseen ja maisemista nauttimiseen. Haltille ei myöskään saa ajaa kelkalla ilman paikallista opasta. Alue on ensisijaista poronhoitoaluetta, jolla saavat ajaa vapaasti vain paikalliset asukkaat. Äkkinäinen etelänkulkija voisi viitoituksesta huolimatta myös eksyä tunturiin, etenkin kun Käsivarren Lapissa kelit voivat vaihtua hetkessä auringonpaisteesta lumisateeseen.

Umpihangen lumo

Retkipäivänä edellispäivien puhurista ylängöllä ei ole jäljellä kuin tuulen tuivertamat koskemattomat hanget. Hanki kantaa ja kelkka kulkee hyvin kohti Suomen korkeimmaksi tunturiksi tituleerattua Haltia.

– Itse asiassa Suomen korkein, kokonaan Suomen puolella oleva tunturi on nimeltään Ridni, valistaa oppaani Hannu Rauhala ja osoittaa kaukaisuudessa kumpuilevia, jylhiä tuntureita.

Ohitamme erikoisesta muodostaan tutun Saivaaran. Sen huippu muistuttaa lännenelokuvista tuttuja ajanhampaan syömiä vuoria, ja siellä on innokkaana Lapin-kävijänä tunnetun presidentti Urho Kekkosen muistolaatta. Varsinkin alkuaikoina Kekkosen kerrottiin hiihdättäneen perässähiihtäjiä näännyksiin asti 50 kilometrin reiteillä.

Kyllähän täällä kelpaisi nytkin sivakoida. Tunturituuli on pieksänyt hangen niin kovaksi, että aikuinenkin saattaa kirmailla ilman suksia pitkin tuntureita hankeen uppoamatta. Reitin varrella näkyy vain kaksi ladutonta taivalta taittavaa hiihtäjää ahkio perässään.

Mielen sopukoista putkahtaa esiin tilanteeseen sopiva Aaro Hellaakosken värssy: Tietä käyden tien on vanki. Vapaa on vain umpihanki.

Kusiainen hiljentyy

Muutaman tunnin ajomatkan jälkeen kelkka kiskoo rekeä jo Pihtsusjärven autiotuvan ohi kohti Haltia.

Kun takavuosina nousin Haltille patikoiden, viimeinen kivikkoinen nousu taittui sankassa sumussa kiveltä kivelle loikkien. Nyt kelkka  karauttaa sujuvasti tunturin laelle maiseman kylpiessä auringossa.

Moottorikelkan sammuttua edes tuulenvire ei riko hiljaisuutta.

Täällä voisi etelänihminen istua pidemmänkin tovin, kuin Havukka-ahon ajattelija, ja antaa ajatuksen lentää vapaana kuin hiirihaukka.

Taivaan pankolla avaraa maailmaa katsellessa Veikko Huovisen hahmon ajatuksen kulku alkaa tuntua vallan viisaalta. Kuten se, että ihmisellä on tässä maailmankaikkeudessa vain kusiaisen valtuudet.

Totuus poroista

Paluumatkalla opas-Hannu suuntaa kelkkamme kohti valtakunnan länsirajaa. Koukkaapa reki välillä kuningas Haraldin valtakunnan eli Norjan puolelle.

Länsilaitaa palaamme etenkin siksi, että haluan kuvata poroja niiden talvilaitumilla. Menomatkalla Haltille poroja ei näkynyt. Oppaani mukaan syynä on se, että lähes kaikki  porot laiduntavat nyt länsilaidalla.

"Poroisännällä on samanmerkkinen kelkka ja porot tuntevat sen äänen. "

Kelkan pysähtyessä petteripunakuonot alkavat ruuan toivossa jolkutella jonossa luoksemme.

– Poroisännällä on samanmerkkinen kelkka ja ne tuntevat sen äänen. Luulevat, että tuomme niille heiniä, Hannu selittää.

Tyhjäkävelyä tyylillä

Päivän kallistuessa kohti hämärää retkueemme laskeutuu puuttomalta ylängöltä tunturikoivujen reunustamaan Kilpisjärven kylään. Ylhäällä tunturissa oli ollut huomattavasti lämpimämpää kuin alhaalla kylässä; auringon laskiessa kylmyys alkaa hiipiä paksujen varusteiden sisään.

– Monia etelänihmisiä saa patistaa panemaan tarpeeksi lämpimiä vaatteita päälle, Hannu myöntää.

Matkan jälkeen on hetki aikaa tarinoida mielenkiintoisista aiheista, kuten alueelle suunnitellusta kansallispuistosta ja eläinkannasta.

Joskus tuntureilla on liikkunut hirviäkin. Myös naali on jo perin harvinainen, ja ahmoja on nähty. Minä näin vain moottorikelkan jäljet.

Ehkä minulla kävisi hurja tuuri ja näkisin jälkien jättäjät ensi kerralla.

Lapin miehet kutsuvat vaeltajia leikillisesti tyhjänkävelijöiksi. Mutta ensi kerralla olisi asiaa. Jos ei muuta, niin katsoisin, näkyykö ahmoista edes jälkiä. Mitä sitä joutavaa Lapin perukoille ajamaan.

Artikkeli on ilmestynyt alunperin ET-lehdessä 18/2014.

Miten rekiretkelle?

  • Mitä: Rekiretkiä Haltille järjestävät muun muassa Kilpissafarit ja The Lapland Connection.
  • Ajankohta: Joulukuusta huhtikuun loppuun. Säävaraus.
  • Kesto: Kokopäiväretki, seitsemän tuntia.
  • Hinta: 80 e/hlö. Minimiosallistujamäärä neljä henkilöä. Pienempi seurue voi varata koko reen omaan käyttöönsä 320 eurolla. Kilpissafareilla varusteet, kuten kypärä, haalarit, kengät ja käsineet, kuuluvat retken hintaan. Laplandconnectionilla hintaan sisältyy kypärä, lisämaksu muista varusteista 12 e/hlö.
  • Muuta: Haltille voi mennä myös moottori­kelkalla. Kelkkailu vaatii aina paikallisen oppaan mukanaolon ja uraluvan.
    Tarkempia tietoja opaspalveluista, kelkkojen vuoraamisesta sekä uraluvista voi kysyä muun muassa retkien järjestäjiltä.
  • Ilmaista: Jos kunto riittää, Haltille voi hiihtää omatoimisesti. Autiotuvissa
    majoittuminen on maksutonta. Kesäreittiä patikoiden Kilpisjärveltä on Haltille matkaa noin 55 kilometriä.
    kilpissafarit.fi, thelaplandconnection.com
  • Tiedot vuodelta 2014.

Kiinnostaako rauhallinen ja liikunnallinen luontoloma La Gomeran saarella? Lauttamatka Teneriffalta kestää alle tunnin.

Lähden retkelle pienestä Las Hayasin kylästä. Se on pieni talojen ripotelma palmu-, kanerva- ja laakeripuiden keskellä. Mutta ensin poikkean eukalyptuslehdossa, jossa sijaitsee ravintola La Montaña Casa Efigenia.

Se on valmistanut gomeralaista kotiruokaa yli 50 vuotta. Doña Efigenia Borges ja hänen aikuiset lapsensa valmistavat luomukasvisruokaa, jonka ainekset ovat omilta mailta. Palvelu on sydämellistä mutta verkkaista.

Polku lähtee kappelin takaa Garajonayn kansallispuiston reunalta suoraan varjoisaan laakeripuumetsään. Se on ainutlaatuinen jäänne metsävyöhykkeestä, joka peitti Välimeren ympäristöä ennen jääkautta.

Sammalen ja naavan peittämät puut muodostavat ryteikköisen peikkometsän. Puut kurottuvat jopa 30 metriin. Puunrunkoja makaa maassakin, ja sirppivitjasaniaiset yltävät pään korkeudelle. Saniaislajeja on puistossa 27. 

Leveä polku vie Las Crucesin retkipaikalle. Lähde on kuivunut vähäisten sateiden takia. Kapealla, jyrkästi laskeutuvalla polulla on puisia portaita. Tulen maantielle, josta haarautuu lyhyt ja pitkä reitti Vallehermoson laaksoon. Valitsen pitkän.

Mesetan metsätie kulkee kansallispuiston reunaa pitkin kiertäen varjoisia laaksonperiä. Ulkokaarteissa on komeat näkymät vuoristoon. Kun siirryn harjanteen toiselle puolelle, laakson pohjalla näkyy Tazon kylä. La Palman saaren kaksoishuiput pilkistävät pilvistä 50 kilometrin päässä.

Laskeudun Camino Lomo de los Cochinosin polulle. Kiertämäni laakso näyttää valtavalta kraatterilta kymmenine sivulaaksoineen. Rotkon toisella puolella häämöttää sadan asukkaan Macayo. Se valuu kuin nauhana vuorenrinteessä kohti padottua järveä.

Laavapilari Roque Cano kohoaa Vallehermoson kylän yläpuolelle kuin koiranhammas. Jättiagavet ja kaktukset reunustavat polkua. Vallehermoso sijaitsee kanjonissa kallioseinien ja terassipeltojen saartama. Kaikkialla on pieniä puutarhoja, perunapeltoja ja hoikkia taatelipalmuja.

Kylä tunnetaan makeasta palmuhunajasta, miel de palmasta. Se valmistetaan keittämällä kanariantaatelipalmusta valutettu mahla. Viiletessään neste muuttuu mustaksi siirapiksi, ohuemmaksi kuin mehiläishunaja.

Myynnissä on käsin tehtyjä saviastioita, koritöitä, puusta veistettyjä esineitä ja lasitavaraa. Viiniköynnökset kasvavat puisilla telineillä. Eniten viljellään valkoisia rypälelajikkeita, kuten forastera blancaa.

Paikalliset valittavat, että matkailijat käyvät kylässä vain päiväseltään, vaikka 3 000 asukkaan kylä olisi hyvä tukikohta vaelluksille.

Hillityn iltaelämän saari

Pyöreä, halkaisijaltaan vain 25-kilometrinen La Gomera tarjoaa paljon. Rotkot kulkevat mereen. Rosoisen vuoriston juurelle kallioiden väliin jää pieniä, mustahiekkaisia rantoja. Väriä tuovat ikivihreät laakeripuumetsät, trooppiset laaksot banaaniviljelyksineen ja sitruspuineen, kuivat kalliomaisemat, kaktukset ja yli satatuhatta palmua.

Useimmat saaren 22 000 asukkaasta saavat elantonsa suoraan tai välillisesti matkailusta. Pisimmälle matkailu on kehittynyt Valle Gran Reyssä ja Playa de Santiagossa, joiden aurinkoisilla kaistaleilla on pieniä hiekkarantoja ja muutamia hotelleja.

Ero Teneriffan eteläiseen turistirannikkoon on huomattava.

Enimmäkseen majoitutaan apartamentoihin, vuokrahuoneistoihin. Pääkaupunki San Sebastian on vahvasti paikallinen pieni kylä, jonka keskiaikaisesta keskustasta löytyy muistomerkkejä Kolumbuksen ajoilta.

Saari on vielä hyvin aito. Ero Teneriffan eteläiseen turistirannikkoon on huomattava myös elämänasenteessa. Iltaelämä on hillittyä.

Monet tulevat saarelle vaeltamaan. Polkuja käyttivät ennen vuohipaimenet, puunhakkaajat, metsästäjät, pyhiinvaeltajat ja kauppiaat. Reitit ovat yleensä hyvin merkittyjä, joten vaellus onnistuu ominkin päin. Monet yritykset tarjoavat opastettuja retkiä noin 30 eurolla. Hintaan sisältyy kuljetus sekä englannin- tai saksankielinen opastus.

Uiminen kielletty

Banaaniterttuja leikkaava mies vinkkaa minut luokseen Valle Gran Reyn laaksossa. Saan käteeni kolmen kilon tertun – retken eväspuoli on kunnossa.
Kävelen La Caleran rinnekylän läpi. Kivetyltä polulta koko paratiisimainen laakso aukeaa edessäni palmuineen, appelsiinipuineen, puutarhoineen ja vihannestilkkuineen.

Casa de La Sedan kylästä erkanee polku kalliorinteeseen. Upea palmurotko Barranco Los Ancones avautuu edessäni.
Laskeudun jyrkkää kallioseinämää jättiruokojen täyttämään Barranco de Aruren uomaan, jossa puro virtaa vapaana. Polku kulkee varjoisassa bambutunnelissa, jonka läpi auringonvalo siivilöityy.

'

Dramaattisen rosoiset, basaltinharmaat vuorenrinteet kohoavat portaittain. Niitä elävöittävät palmut ja tyräkit. Purossa kasvava papyruskaisla kasvaa jopa viisimetriseksi. Siitä egyptiläiset valmistivat paperia ja norjalainen Thor Heyerdahl kaksi kaislavenettä merimatkoilleen.

Tungosta ei ole.

Sivuutan pieniä altaita, joissa uiminen on kielletty, koska puron vesi ohjataan alempana juomavedeksi. Pienet putoukset solisevat voimakkaasti. Hypin kiveltä toiselle ja ylitän puron taas kerran.

Tunnin kapuamisen jälkeen tulen kapeaan, hämärään kalliokanjoniin, jonka perällä on 15-metrinen vesiputous ja pieni lampi. Kuin luonnon kappeli. Kohtaamani itävaltalainen pariskunta on haltioissaan.

Paluumatkalla nousen ympäröiville, hylätyille viljelyterasseille. Tukimuurien kivet ovat hämmästyttävän isoja. Niitä on siirrelty härkä- tai hevosvoimin. Rinnehyllypolku tarjoaa uusia näkymiä vehreään palmumetsään.

El Gurossa asuu hippityylisiä taiteilijoita. Nousen kivettyä polkua valkoiselle kappelille, Ermita de los Reyesille. Ihmisiä ei näy.

Vaaleanpunaisen rinteen lumossa

Aamulla odottelen bussia Las Vueltasin pysäkillä. Bussi numero 8 kiertää La Playan ja La Puntillan kautta. Kun se tulee Vueltasiin, tilaa on enää muutamalle. En mahdu kyytiin. Me pysäkille jääneet otamme taksin. Matka vuorille maksaa vain kuusi euroa henkeä kohden.

Kilometrin korkeudessa Las Hayasissa on vielä kylmä. Lähden patikoimaan kohti El Cercadon kylää.

Hyvin merkitty polku kiertää syvän rotkon reunaa.

El Cercadoa hallitsee huipulle rakennettu valkoinen kappeli. Käsityöperinne säilyy kolmen pajan voimin. Kulhot ja kupit tehdään paljain käsin ilman savipyörän apua.

Kylästä näkyy jo seuraavaan, Chipudeen. Laskeudun upeaan palmulaaksoon, jota reunustavat porraspellot. Kylää pidetään saaren vanhimpana, kirkko rakennettiin 1540. Kylään näkyy pöytävuori La Fortaleza, jossa alkuasukkaat uhrasivat jumalille yhtä sun toista liikenevää.

Saan vettä lähteestä vanhalta pesupaikalta, ja tulen laaksoon, jossa tuoksuvat viikunapuut. Koko rinne kukkii vaaleanpunaisena – mantelipuita.  

Kivimuurein tuetut pellot jyrkässä rinteessä todistavat menneiden aikojen ankarasta työstä. Ermita Nuestra Señora de Guadalupen kappeli näkyy kallion nokalla 750 metrin korkeudessa. Se on 1400-luvulta. Parvekemaiselta terassilta näkee Barranco de Argagan rotkoon.

Ylitän uoman ja nousen solaan. Edessä aukeaa Suuren kuninkaan laakso kaikessa mahtavuudessaan. Rotkon seinät ovat kerroksittain kuluneet. Alempana siintelevät palmut ja peltotilkut.

Valkoiset talot ovat kuin sokeripaloja.

Vaellan jyrkkää polkua syvyyksiin. Palmujen takaa ilmestyy kappeli, Ermita de los Reyes. Laskeudun kiviportaat rotkoon ja jatkan soratietä La Caleran bussiasemalle.

Vain helppoja reittejä

Aurinko laskee, väki kokoontuu La Playan rannalle Valle Gran Reyssa. Joku katselee nuotiota, toinen merta. Uushipit soittavat bongorumpuja, kitaroita, klarinetteja ja aboriginaalien didgeridoo-torvea. Tulirenkaita. 1960-luvulla alkanut perinne jatkuu.

Rannan luolassa yöpyy nuoria, mutta majoituksen saa myös lähistön Argayallin meditaatio- ja joogaretriitistä.

Reitti Valle Gran Reystä Arureen nousee yli 800 metriä. Sitä sanotaan vaativaksi, mutta näen, kuinka joku nousee polkua kainalosauvoilla.

Toinen, iäkäs mies, kertoo sairastavansa syöpää, hänkin pääsee Arureen pulmitta. Alan ajatella, että La Gomeran saarella on vain helppoja reittejä.

Etsitkö hyvää korealaista tai japanilaista ravintolaa Berliinistä? Kaupungissa asuva Eppu Nuotio vinkkaa, mistä löytyvät Berliinin parhaat ravintolat ja kahvilat.

Epun suosikkiravintolat Berliinissä

Epun kotikaupunginosa Friedenau:

Portugalilainen Cafe Santos on ihana lounas- ja illallispaikka, mutta se on kiinni sunnuntaisin ja maanantaisin. Palvelu saattaa olla toisinaan hiukan hidasta, mutta ruoka ja paikan hurmaavat omistajat korvaavat sen. 

S-Cafe-Friedenaun vieressä on ihana pieni italialainen ravintola, Bergamotto.

Ihanaa thairuokaa ja loistavaa sushia löytyy Sweet Cocos-ravintolasta, jossa on japanilainen sushikokki. Paikka ei hurmaa ulkonäöllään, mutta ruuallaan kyllä.

Trattoria del Corsosta saa kertakaikkisen hyvää italialaista ruokaa.

Savignyplatzin alue:

Sachiko sushi on sushitaivas. Siellä ei tarvitse tilata mitään. Istut vain tuolillesi ja nappaat ohikulkevista "veneistä" mieleisesi annoksen. Kassalla maksetaan lautasten lukumäärän mukaan. Kokki on japanilainen kuten koko omistajaperhekin. Sushi on niin hyvää, että meinaa tulla itku. 

Fantastista vietnamilaista ruokaa saa Saigonissa.

Prenzlauer Bergin alue:

Prenzlauer Bergin alueella parhaat ja romanttisimmat vietnamilaiset ovat Si An ja Onkel Ho.

Prenzlauer Bergin paras korealainen on Omoni.

Ihanan ihana on venäläinen Pasternak. Pasternakin vieressä on vesitorni, jonka alla oli ensimmäinen keskitysleiri. Se perustettiin heti kun kansallissosialistit nousivat valtaan ja alueen juutalaiskauppiaat ja opettajat ja taiteilijat haettiin sinne. Vesitornissa on nykyään asuntoja ja päiväkoti, ylhäällä mäellä ruusutarha. Sieltä on hienot näkymät yli kaupungin.

Epun suosikkikahvilat: 

Friedenaun alue:

Vanhalla Friedenaun asemalla, joka on rakennettu 1874, toimii kahvila ja ravintola S-Cafe-Friedenau. Se on hurmaava paikka juoda kuppi kahvia, syödä vähän jotakin, ottaa lasi viiniä. 

Friedenaun hautausmaan lähellä on paljon ihania kahviloita ja ravintoloita, esimerkiksi Wild Caffe.

Kirjailija Herta Müllerin lempikahvila Frau Behrens Torten (hän istuu siellä usein lauantaisin, kun on käynyt ensin torilla) on klassinen kakkukahvila, josta saa myös käsintehtyä suklaata. 

Savignyplatzin alue:

Schwarzes Cafe, ympäri vuorokauden auki oleva kahvila, josta saa aamiaista vaikka kello 04.00. Myös hyvä lounaspaikka. 

Yksi ehdottomista lempikahviloistani Cafe Brel, joka on kerrassaan loistelias ruokapaikka.

Mahtavan Literatur Hausin Wintergarten-kahvilasta saa aamiaista, lounasta, illallista, viiniä ja kahvia: 

Prenzlauer Bergin alue:

Cafe Butter on ihana aamiaispaikka.

Cafe Bar Wohnzimmer on päivisin kahvila, öisin (neljään asti tai myöhempään)  yökerho. Siellä voi huoletta ottaa torkutkin divaanilla.

Kollwitzplatzin torin ympärillä on hurmaavia kahviloita ja ravintoita.

 

Eppu Nuotio on ET Terveys -lehden uusi kolumnisti. Lue lisää Epusta ja Berliiniin muutosta ET Terveys -lehden numerosta 1/2018.