Haltin huipulle hikoilematta – näin se onnistuu

Onko kaikki hyvin? Paleleeko? Näin kysyy Kilpis­safarien opas ja yrittäjä Hannu Rauhala kymmenen minuutin ajon jälkeen.

Mikäpä tässä ollessa, moottorikelkan reessä porontaljojen välissä. Vakuutan kaiken olevan erinomaisesti, vaikka pakkanen paukkuu 30 asteen tuntumissa. Päällä on kuitenkin lämpimät varusteet ja maisema kuin National Geographic -lehden luonto­kuvista.

Kirkas pakkasilma saa pilvettömän taivaan näyttämään entistä sinisemmältä ja silmänkantamattomiin kumpuilevat tunturit hohtavan valkoisilta. Ensikosketus talvisiin suurtuntureihin on uskomaton kokemus.

Värit ovat niin tyypillistä Suomea, mutta onko meillä todellakin tällaisia maisemia? Kyllä on. Nyt ollaan rekiretkellä Kilpisjärveltä Haltille, Suomen katolle.

Vaivaton vaihtoehto

Monen mielestä ainoa oikea tapa valloittaa Halti on tehdä se patikoiden. Jos noin sadan kilometrin kävely tai hiihto ei esimerkiksi terveyssyistä ole mahdollista, kannattaa harkita rekikyytiä.

Kallistuin itse tähän helpoimpaan tapaan, koska halusin keskittyä valokuvaamiseen ja maisemista nauttimiseen. Haltille ei myöskään saa ajaa kelkalla ilman paikallista opasta. Alue on ensisijaista poronhoitoaluetta, jolla saavat ajaa vapaasti vain paikalliset asukkaat. Äkkinäinen etelänkulkija voisi viitoituksesta huolimatta myös eksyä tunturiin, etenkin kun Käsivarren Lapissa kelit voivat vaihtua hetkessä auringonpaisteesta lumisateeseen.

Umpihangen lumo

Retkipäivänä edellispäivien puhurista ylängöllä ei ole jäljellä kuin tuulen tuivertamat koskemattomat hanget. Hanki kantaa ja kelkka kulkee hyvin kohti Suomen korkeimmaksi tunturiksi tituleerattua Haltia.

– Itse asiassa Suomen korkein, kokonaan Suomen puolella oleva tunturi on nimeltään Ridni, valistaa oppaani Hannu Rauhala ja osoittaa kaukaisuudessa kumpuilevia, jylhiä tuntureita.

Ohitamme erikoisesta muodostaan tutun Saivaaran. Sen huippu muistuttaa lännenelokuvista tuttuja ajanhampaan syömiä vuoria, ja siellä on innokkaana Lapin-kävijänä tunnetun presidentti Urho Kekkosen muistolaatta. Varsinkin alkuaikoina Kekkosen kerrottiin hiihdättäneen perässähiihtäjiä näännyksiin asti 50 kilometrin reiteillä.

Kyllähän täällä kelpaisi nytkin sivakoida. Tunturituuli on pieksänyt hangen niin kovaksi, että aikuinenkin saattaa kirmailla ilman suksia pitkin tuntureita hankeen uppoamatta. Reitin varrella näkyy vain kaksi ladutonta taivalta taittavaa hiihtäjää ahkio perässään.

Mielen sopukoista putkahtaa esiin tilanteeseen sopiva Aaro Hellaakosken värssy: Tietä käyden tien on vanki. Vapaa on vain umpihanki.

Kusiainen hiljentyy

Muutaman tunnin ajomatkan jälkeen kelkka kiskoo rekeä jo Pihtsusjärven autiotuvan ohi kohti Haltia.

Kun takavuosina nousin Haltille patikoiden, viimeinen kivikkoinen nousu taittui sankassa sumussa kiveltä kivelle loikkien. Nyt kelkka  karauttaa sujuvasti tunturin laelle maiseman kylpiessä auringossa.

Moottorikelkan sammuttua edes tuulenvire ei riko hiljaisuutta.

Täällä voisi etelänihminen istua pidemmänkin tovin, kuin Havukka-ahon ajattelija, ja antaa ajatuksen lentää vapaana kuin hiirihaukka.

Taivaan pankolla avaraa maailmaa katsellessa Veikko Huovisen hahmon ajatuksen kulku alkaa tuntua vallan viisaalta. Kuten se, että ihmisellä on tässä maailmankaikkeudessa vain kusiaisen valtuudet.

Totuus poroista

Paluumatkalla opas-Hannu suuntaa kelkkamme kohti valtakunnan länsirajaa. Koukkaapa reki välillä kuningas Haraldin valtakunnan eli Norjan puolelle.

Länsilaitaa palaamme etenkin siksi, että haluan kuvata poroja niiden talvilaitumilla. Menomatkalla Haltille poroja ei näkynyt. Oppaani mukaan syynä on se, että lähes kaikki  porot laiduntavat nyt länsilaidalla.

"Poroisännällä on samanmerkkinen kelkka ja porot tuntevat sen äänen. "

Kelkan pysähtyessä petteripunakuonot alkavat ruuan toivossa jolkutella jonossa luoksemme.

– Poroisännällä on samanmerkkinen kelkka ja ne tuntevat sen äänen. Luulevat, että tuomme niille heiniä, Hannu selittää.

Tyhjäkävelyä tyylillä

Päivän kallistuessa kohti hämärää retkueemme laskeutuu puuttomalta ylängöltä tunturikoivujen reunustamaan Kilpisjärven kylään. Ylhäällä tunturissa oli ollut huomattavasti lämpimämpää kuin alhaalla kylässä; auringon laskiessa kylmyys alkaa hiipiä paksujen varusteiden sisään.

– Monia etelänihmisiä saa patistaa panemaan tarpeeksi lämpimiä vaatteita päälle, Hannu myöntää.

Matkan jälkeen on hetki aikaa tarinoida mielenkiintoisista aiheista, kuten alueelle suunnitellusta kansallispuistosta ja eläinkannasta.

Joskus tuntureilla on liikkunut hirviäkin. Myös naali on jo perin harvinainen, ja ahmoja on nähty. Minä näin vain moottorikelkan jäljet.

Ehkä minulla kävisi hurja tuuri ja näkisin jälkien jättäjät ensi kerralla.

Lapin miehet kutsuvat vaeltajia leikillisesti tyhjänkävelijöiksi. Mutta ensi kerralla olisi asiaa. Jos ei muuta, niin katsoisin, näkyykö ahmoista edes jälkiä. Mitä sitä joutavaa Lapin perukoille ajamaan.

Artikkeli on ilmestynyt alunperin ET-lehdessä 18/2014.