Koskaan ei ole liian myöhäistä. Aina voi oppia, aina voi voittaa pelkonsa. Markus Nyman, viisikymppisenä pelkonsa voittanut, on oiva esimerkki.
”Kiipeilyn voi aloittaa vanhemmallakin iällä, olen siitä itse oiva esimerkki. Olin viisissäkymmenissä ja podin pahaa korkeanpaikankammoa, kun rakensimme maalla uutta vapaa-ajanasuntoa. Timpuri oli sitä mieltä, että minun on tultava katolle auttamaan levyjen laitossa – ja niin menin, ja kammo katosi. Sitten jo hurahdinkin kiipeilyyn. Nykyisin olemme vaimoni kanssa kumpikin kouluttautuneet kiipeilyohjaajiksi.
"Kiipeily on hyvä yhdistelmä henkisiä haasteita ja fyysistä puolta. Määrittelen itse, millaisia riskejä haluan ottaa."
Laji on turvallinen, jos kiipeää turvallisesti. Kukaanhan ei halua pudota, vaikka putoaisi vain muutaman metrin köyden varaan roikkumaan. Eikä kiipeily ei ole myöskään niin fyysinen laji kuin moni kuvittelee. Luullaan, että siihen tarvitaan hirveät käsivoimat. Päinvastoin, kiipeily on tekninen laji. Vaikka hyvää liikuntaa se myös on: käytössä on keskivartalo, jalat ja kädet.
Hienointa kiipeilyssä on tietysti se, että kiipeillessä saa olla ulkona ja tekemisissä luonnon kanssa. Polut kiipeilykalliolle ovat usein hieno kokemus. Maisemat ovat upeat ja ympärillä avautuu avara taivas.
Kaikkein mieleenpainuvin kiipeilykokemukseni on Ranskan Provencesta, Verdonin syvästä kanjonista. Se on kiipeilijöiden paratiisi, jossa voi nähdä valtavia korppikotkia kaartelemassa kiipeilijöiden yllä. Oli toukokuu ja kiipesimme 180-metristä reittiä. Ne maisemat, ne linnut... Sitä kiipeilykertaa en koskaan unohda.”
