Ole itsellesi armollinen, julistavat elämäntaito-oppaat. Taas uusi lattea neuvo, tuskailee ET:n toimittaja Irina Björkman. "Miksi en saa mitään irti näistä henkisen kasvun oppaista?"

Ole itsellesi armollinen. Siinä lause, johon törmää nykyisin jatkuvasti lehdissä, televisiossa, ihmisten arkipuheessa. Kaunis lause, niin kuin usein sen sanojatkin, menestyneet uraihmiset, jotka ovat pitkillä säärillään loikanneet ulos oravanpyörästä tai muuten vain havahtuneet, ettei menestys tuo onnea.

Aika harvassa tarinassa sohvaperuna kertoo löytäneensä itsensä uumenista uudenlaisen armon. Tai työtön. Moni itsensä armahtaja kun on entinen työmyyrä. Tuskin kukaan heistä mainitsee, että juuri tämän sisäinen piiskuruutensa ansiosta he ovat saavuttaneet sellaisen taloudellisen aseman, että voivat nyt armahtaa itsensä.

En luokittele itseäni näihin armon itseltään saaneisiin. Jos sen tekisin, en luultavasti nousisi sängystä ylös.

Myötätunto ei ole itsesääliä

Edessäni on pino tuoreita elämäntapaoppaita. Ne ovat hempeän pastellisia ja muistuttavat kaikesta, mitä voin sisältäni löytää: hyvän tyypin, pehmeyden, voimavaroja. Monen kirjan sivuilla vilahtaa sana hellittäminen.

En suoranaisesti halua sitä. Olen mielestäni kohtuullisen sujut itseni kanssa. Melko kriittinen ja ärsyyntyvä muita ja itseäni kohtaan, mutta asiat hoituvat, ystäviäkin on.

Armollisuus-ajatus tuntuu minusta vastenmieliseltä varmasti siksi, etten oikein saa elämäntapaoppailta mitään. Jään kiinni sanoihin, jotka tuntuvat latteilta: ihminen tavattavissa, olet osiesi summa, uskalla olla herkkä. Ja nyt tämä armollisuus.

Psykologi Mari Rauhalaa vähän huvittaa ärtymykseni. Rauhalan mielestä armollisuus omaa itseä kohtaan ei missään nimessä tarkoita laiskuutta eikä mukavuudenhalua. Se ei kuulu vain menestyjien etuoikeuksiin.

"On helpompi tarkastella virheitään, jos ei vajoa häpeän tunteeseen."

Mutta käsi sydämellä, eikö tällainen itsensä helliminen ole nykypäivän räjähdysherkässä maailmassa aikamoista itsekkyyttä?

Rauhala ei kysymyksestä provosoidu, vaan alkaa purkaa käsitettä. Ensinnäkin hän käyttää itseä kohtaan koetusta armollisuudesta termiä itsemyötätunto. Se on hänestä monisyisempi ilmiö kuin lehdistä lukemani jutut. Se tekee meistä hyväksyvämpiä myös muita kohtaan. Kaikki lähtee Rauhalan mielestä anteeksiannosta, mutta ei siitä ihan perinteisimmästä luterilaisesta.

– Ensimmäinen askel on se, että annamme itsellemme anteeksi, mutta se on vasta alku.

Tarkoittaako tämä sitä, että jos teen virheen, minun pitää antaa ensin anteeksi itselleni? Kuulostaa itsekeskeiseltä. Että odota vuoroasi, sinä kumoon kamppaamani, halaan tässä ensin itseäni.

– Itsemyötätuntoa kokevat ihmiset asettavat aivan yhtä vaativia tavoitteita itselleen kuin vähemmän myötätuntoiset, mutta ero on siinä, että he eivät epäonnistuessaan järkyty yhtä voimakkaasti kuin muut, Rauhala toteaa.

Toisin sanoen kunnon moka on myönnettävä reilusti, mutta se on osattava myös antaa itselle anteeksi.

– Kyllä. Tämän on osoitettu lisäävän ihmisten vastuunkantokykyä. On helpompi tarkastella omia virheitään, jos ei vajoa häpeän tunteeseen tai itsensä soimaamiseen.

Kohtuullisuus auttaa eteenpäin

Petri Koivisto käyttäisi armollisuuden sijaan kohtuullisuus-sanaa.

– Se on parempi sana siksi, että itseltä pitää myös pystyä vaatimaan asioita.

Petri on lukenut lähes koko aikuisikänsä erilaista psykologista kirjallisuutta ja elämäntaito-oppaita. Se ei ole vain harrastus, vaan hän kokee, että aihepiiri on ollut hänelle elintärkeä.

– Kuulostaa ehkä dramaattiselta, mutta ilman elämäntaitokirjallisuutta en olisi se ihminen, joka nyt olen, Petri Koivisto sanoo.

Yksi kirjallisuuden opetuksista on Petrin mielestä ollut tietynlainen hyväksyntä. Ilman empatiaa omista kokemuksista ei välttämättä oppisi juuri mitään.

"Itsensä muuttaminen ei ole helppoa, sen olen elämässäni oppinut."

Tämä muistuttaa Mari Rauhalan käsitystä itsemyötätunnosta. Koivisto antaa esimerkin.

– Vuosien opiskelun ansiosta olen alkanut hiljalleen tiedostaa itseäni ja toimintaani eri tilanteissa. Esimerkiksi jos kohtaan tylyn tyypin, en pahastu hänen käytöksestään heti. Ymmärrän, että hän on kiivasluonteinen ihminen ja sen vuoksi käyttäytyy niin kuin käyttäytyy. Se on arvokas havainto minun kaltaiselleni mielipahaan taipuvaiselle melankolikolle, Petri toteaa.

Petri myöntää, että anteeksianto on edelleen todella vaikeaa.

– Itsensä muuttaminen ei ole helppoa, sen olen elämässäni oppinut, Petri huokaa.

Aivoja muuttava myötätunto

Petrin halu kehittää itseään tekee vaikutuksen. Mieleeni muistuvat kuitenkin Mari Rauhalan sanat: Itsemyötätunnon herääminen ei vaadi itsen koko persoonallisuuden muuttamista. Se on lohduttava tieto.

Kirjakasasta käteeni osuu psykologi Ronnie Grandellin kirja Itsemyötätunto. Lievekuvassa seisoo komea nuori mies, joka on työn ohessa osallistunut muun muassa laulukilpailuun. Joudunko siis taas lukemaan superihmisen kertomuksen siitä, kuinka tämä on kovan yrittämisen jälkeen löytänyt sisältään anteeksiannon? Ei sentään. Grandell yhdistää neuvoihinsa tieteellisiä tutkimustuloksia. Hänen ensimmäinen väitteensä on, että itsemyötätunto muuttaa aivoja.

"Eri tutkimuksissa ympäri maailmaa on nähty, että itsemyötätuntoiset ihmiset ovat keskimäärin tyytyväisempiä elämäänsä ja parisuhteeseensa sekä ja kokevat vähemmän ahdistusta ja masennusta verrattuna henkilöihin, jotka suhtautuvat kriittisesti itseään kohtaan", Grandell kirjoittaa.

Miksi me kaikki emme siis suhtaudu itseemme myötätuntoisesti, kun se selvästi olisi meille hyväksi? On soitettava uudelleen Mari Rauhalalle.

– Elämme nykyään niin suorituskeskeisessä maailmassa, että myötätuntoinen asenne voi olla vaikea saavuttaa. Myös oma henkilöhistoria vaikuttaa paljon. Mitä traumaattisempia kokemuksia ihmisellä on, sitä vaikeampaa hänen voi olla kohdata heikkouttaan ja omia kielteisiä tunteitaan.

Meditointi voi auttaa

Rauhala on työssään huomannut, että itsemyötätunnon kehittämiseen tarvitaan tietoista läsnäoloa. Hän pyrkii herättelemään sitä meditaatioharjoituksissa.

Taas tunnen, kuinka jarru kirskahtaa. En pidä lainkaan meditoinnista. Rauhala kehottaa silti kokeilemaan. Hän muistuttaa, että en saa asettaa itselleni liian suuria odotuksia.

– Harjoituksissa on se hyvä puoli, että ne auttavat meitä tiedostamaan, mitä tunnemme juuri nyt ja miten koemme tunteet kehossamme.

"Tietoinen läsnäolo ei poista ongelmaa, mutta auttaa suhtautumaan siihen."

Miksi tunteiden erottelu on niin tärkeää?

– Mitä enemmän olemme kiinni omissa tunteissamme, sitä enemmän kiinnitymme itseemme. Tunnekuohussa emme välttämättä huomaa, mistä reaktiomme kumpuavat.

Mari Rauhala antaa esimerkin tilanteesta, jossa hän taas kerran vänkäsi murrosikäisen lapsensa kanssa kotiintuloajasta.

– Tunsin voimattomuutta ja raivoa. Silloin, juuri siinä hetkessä, suljin silmäni ja hengitin syvään. Annoin itseni tuntea negatiiviset tunteet ja lohdutin itseäni, että tämä on vaikea hetki, mutta en ole yksin. Sadat äidit ovat olleet ja tulevat olemaan tässä tilanteessa. Tietoinen läsnäolo ei poistanut ongelmaa, mutta auttoi minua suhtautumaan siihen. Silmät avattuani oloni ei ollut enää yhtä paha.

Mielikuvin kurjan olon kimppuun

Mari Rauhala ehdottaa kokeilemaan Pehmennä, tyynnytä, salli -harjoitusta, joka löytyy Youtube-videopalvelusta. Siinä käydään läpi jokin ikävä tapahtuma tai tunne ohjaajan opastuksella. Laitan kuulokkeet korvilleni ja aloitan harjoituksen.

Vaikka ensin haraan vastaan, jo muutaman minuutin kuluttua pääsen mukaan tunnelmaan. Mieleeni juolahtaa arkinen tapahtuma. Minua näpäytettiin sanallisesti jostain asiasta, ja tuohduin niin, että olin lähes koko päivän pahoilla mielin. Ääni kuulokkeissa ohjaa minua muistelemaan tapahtumaa ja tarkkailemaan sen herättämiä tunteita. Lopulta huomaan itkeväni.

Tilannetta muistellessa yhdistän kokemani tunteen moneen aiempaan tapahtumaan, joissa olen tuntenut samanlaisen loukkaantumisen. Tunnistan itselleni oudon tunteen: avuttomuuden. Itkettää vieläkin, mutta ei liiaksi, sillä ääni nauhoitteella tyynnyttää.

Meditaation jälkeen on hyvä olo, vähän kummallinen, mutta yllättävän kevyt.

Mari Rauhalan mielestä reaktioni kuulostaa tavalliselta.

– Usein on epämääräinen kurja olo, eikä oikein tiedä, miksi. Tällaisilla harjoitteilla voi päästä kiinni siihen, mitä oikeasti tuntee ja tarvitsee.

Älä suorita itseäsi sairaaksi

On myönnettävä, että epämääräinen kurja olo on minullekin tuttu. Ehkä sille pitäisi tehdä jotain. Vaikka väitän olevani "mukavuusalueella hiihtäjä", suoritan monia pieniä asioita niin, että ärsyynnyn turhan herkästi.

Innostun meditaatiotehtävistä ja aloitan uuden. Toivon nopeita tuloksia, mutta nyt keskittymiseni herpaantuu. Muistan Rauhalan kertoneen, että hän on kohdannut ihmisiä, jotka alkavat suorittaa jopa meditaatiota, koska suorittaminen on niin totuttu käytösmalli.

On siis aika pitää tauko.

Liiasta suorittamisesta ei seuraa mitään kovin kestävää. Urheilulääkäri Pippa Laukka kirjoittaa tuoreessa kirjassaan terveyden tasapainosta. Hyvinvoiva nainen -kirjan viesti on, että liika pinnistäminen, niin fyysinen kuin henkinen, ei ole turvallista.

"Olisi kamalaa kuolla hampaat irvessä ja itseensä tyytymättömänä."

Laukka on on kohdannut työssään ihmisiä, jotka ottavat paineita jopa myönteisistä elämänmuutoksista.

– Suosin nykyään kohtuuden käsitettä. Jos jokin elämässä hankaa, kaikkea ei kannata panna kerralla uusiksi. Pienillä terveysvalinnoilla elämästä tulee helpommin oman näköistä kuin kaiken muuttamisella, hän toteaa.

Laukan mielestä liika tavoitteellisuus ja suorittaminen voivat olla jopa vaaraksi fyysiselle terveydelle.

– Stressin yhteys kohonneeseen verenpaineeseen on tunnettu jo kauan, mutta stressillä on yhteys myös rintasyöpään, Laukka kertoo.

Olisi kamalaa kuolla hampaat irvessä ja itseensä tyytymättömänä. Ehkä teen jotain omalle ärtymykselleni. Heti tänään. Tai huomenna. Onneksi se ei vaadi paljon eikä sitä ainakaan tarvitse suorittaa.

Artikkeli on julkaistu ET Terveys -lehden numerossa 4/2017.

Omaishoitaja uupuu, jos hän jää yksin henkisten paineiden kanssa. Ei ole itsekkyyttä huolehtia omasta jaksamisesta.

Kun Marita, 64, lähtee kauppaan, hän kulkee myymälän läpi sivuilleen vilkuilematta. Kerää ostokset kärryyn, maksaa ja kiiruhtaa kotiin Alzheimerin tautia sairastavan miehensä luokse. 67-vuotiaan puolison saattaa jättää vielä hetkeksi kotiin yksinään, mutta Maritaa vaivaa koko ajan tunne, että jotain ikävää voi tapahtua.

Oliko elämäni nyt tässä?

Kerran mies oli Maritan kauppareissun aikana kaatunut, eikä päässyt omin voimin ylös.

– Kodissamme on satakiloinen mies, joka käyttäytyy kuin viisivuotias uhmaikäinen. Sitä on ollut vaikea hyväksyä. Mietin, oliko elämäni nyt tässä? Eikö minulla ole enää valinnanvaraa? Haluaisin yhä kulkea ja mennä.

Älä koskaan sano ”ei koskaan”

Marita ja hänen miehensä jäivät eläkkeelle jo 57-vuotiaina. He ajattelivat, että edessä olisivat harvinaisen pitkät ja rauhalliset eläkevuodet. He ostivat neljä vuotta sitten uuden, viehättävän omakotitalon lähempää keskustan palveluita. Mies kävi metsällä ja Marita harrasti keramiikkatöiden tekemistä.

Mutta sitten tapahtui jotakin.

– Ensin kaupassa käynti muuttui miehelleni vaikeaksi. Hän saattoi tulla kotiin ilman ostoksia, koska ei muistanut pankkikortin tunnuslukua.

Sitten miehen kävely alkoi muuttua hiihtämistä muistuttavaksi. Hänestä tuli entistä hiljaisempi, eikä juttu tahtonut luistaa vierailulla käyvien lasten ja lastenlastenkaan kanssa.

Ei hän pärjää yksin, eikä ole vielä laitoshoidon tarpeessa.

Vuonna 2015 pariskunta tilasi ensimmäisen ajan muistihoitajalle. Muistitesti ei oikein sujunut. Vuosi vuodelta testin tulos on huonontunut.

Nyt puolison aloitekyky ja omatoimisuus ovat menneet kokonaan. Kahvit hän vielä osaa keittää. Ulkoiluksi riittää käynti pihalla koiran kanssa.

– Ennen hänen sairastumistaan sanoin, että minä en sitten koskaan ryhdy omaishoitajaksi. Mutta kun tilanne tuli eteen, ei ollut muita vaihtoehtoja. Ei hän pärjää yksin, eikä ole vielä laitoshoidon tarpeessa, Marita sanoo.

Jaa tunteet, puhu ystävälle

– Aviopuolison hoitaminen herättää valtavasti tunteita sekä hoitajassa että hoidettavassa: surua, vihaa ja häpeää, sanoo koulutussuunnittelija Kaisa Parviainen Omaishoitajaliitosta.

Yksinäisyys kuormittaa omaishoitajia, sillä hoitotilanne sitoo usein kotiin. Silloin sosiaaliset suhteet ja ystävyyssuhteiden ylläpitäminen vaikeutuvat. Ja ne ovat juuri niitä, jotka auttaisivat jaksamaan.

Kannattaakin olla rakentavasti itsekäs ja nähdä myös omat tarpeensa. Se on myös hoidettavan etu.

Kaikkien tunteiden kokeminen on normaalia.

Paljon ratkaisee kyky käsitellä omia tunteita ja se, pystyykö niistä puhumaan puolison kanssa. Tärkeää on muistaa, että kaikkien eri tunteiden kokeminen on normaalia.

Mielipahan ja kiukun kätkeminen sisälle vie voimia. Erityisesti väsyneenä vaikeat tunteet voivat olla haastavia käsitellä, ja siksikin on tärkeää löytää omat tapansa tunteiden purkamiseen.

Voimaa arkeen voi saada vaikkapa harrastuksista, ystävistä, kävelylenkeiltä, luonnosta. Niistä olisi pidettävä kiinni, ettei kadottaisi itseään hoivan alle. Puhumalla pois pahaa oloa ja väsymystä jaksaa olla parempi hoitaja. Ystävä voi myös havaita, milloin hoitaja alkaa olla liian väsynyt ja milloin tämä tarvitsisi lepoa.

Parisuhde vai hoivasuhde?

Puolison sairastuminen on myös parisuhteelle riski. Se voi joko vahvistaa parisuhdetta tai erkaannuttaa puolisoita toisistaan.

– Parisuhteen merkityksellisyys kasvaa rakkaudesta, siitä että puolisot olisivat toisilleen ensisijaisesti puolisoita, Kaisa Parviainen muistuttaa.

Voi olla vaikea hyväksyä, että puoliso ei tunnu enää samalta, johon aikoinaan rakastui.

Jos puolison rooli on kadonnut hoivan alle, on haaste, kuinka sitä pystyy käsittelemään.

Joskus omaishoitaja kadottaa itsensä ja tarpeensa.

– Joskus omaishoitaja kadottaa itsensä ja tarpeensa, kun toisesta huolehtiminen on keskipisteessä. Jos häneltä kysyy, että kuinka sinä itse voit, hän kertoo ensin puolison tarinan, Parviainen sanoo.

Toisaalta ahdistusta voi aiheuttaa esimerkiksi se, jos perheessä on ollut aiemmin väkivaltaa. Kuinka jaksan hoitaa puolisoa, joka on ollut väkivaltainen?

Moni kokee vertaistuen tärkeäksi, koska silloin voi jakaa tunteensa edes jonkun kanssa. Jo muutama myötätuntoinen kysymys ja mahdollisuus itkeä toisen kuunnellessa voivat auttaa eteenpäin

Jaksamiseen vaikuttaa myös hoidettavan tilanne, omat voimavarat, elämäntilanne ja tarjolla olevat tukipalvelut.

Lapset tai muut läheiset eivät aina ymmärrä, kuinka vaativa osa omaishoitajalla on. Moni kokee, ettei häntä arvosteta.

– Omaishoitajan olisi aihetta jakaa taakkaa. Lapsille olisi syytä kertoa vaikeuksista, että he olisivat niistä tietoisia. Usein ulkopuolisilta tulee yksioikoisia neuvoja, jotka voivat olla ärsyttäviä ja loukkaavia, sanoo vanhustyön psykoterapeutti Pirjo Juhela.

– Olisi hyvä keskustella mahdollisimman paljon avoimella ja neutraalilla tavalla. Mutta helppoa se ei ole, hän myöntää.

Syyllisyyttä ja luopumista

Omaishoitajan vapaat ovat jaksamisen kannalta tärkeitä.

– Omaishoitosopimuksen tehneellä omaishoitajalla on oikeus vapaapäiviin, mutta moni ei käytä niitä, Kaisa Parviainen sanoo.

Monella kunnalla on tarjolla vain laitoshoitopaikkoja. Hoidettava saattaa vastustaa lähtöä sellaiseen, vaikka kyseessä olisi vain pari päivää.

– Idea vapaapäivistä on hyvä, mutta vaikea toteuttaa. Hoitaja on usein mielessään omaisensa luona ja huolissaan hänestä, eikä saa päästettyä irti, Pirjo Juhela sanoo.

– Joillekin omaisen hoidosta tulee täydellistä uhrautumista, lähes pyhä tapahtuma. Mutta mikään tällä alueella ei ole mustaa tai valkoista.

Valtavan vahvat voimat sitovat ja vetävät hoitamaan. Pariskunnan suhde voi olla ristiriitainenkin, mutta silti tilanteessa halutaan tehdä kaikki mahdollinen. Nainen on saattanut tottua elämään niin jo aiemmin esimerkiksi ottamalla kaikki kotityöt kontolleen.

Irti pienin askelin

Joskus siirtyminen kodin ulkopuoliseen hoitopaikkaan on väistämätöntä. Tilanteeseen liittyy paljon ristiriitaisia tunteita kuten syyllisyyttä. Enkö pysty toteuttamaan vihkivalaamme: kunnes kuolema meidät erottaa?

Kodin ulkopuoliseen hoitoon siirtyminen voi olla perusteltua vaikkapa hoidettavan edun ja omaishoitajan jaksamisen takia. Lopulliseen laitoshoitoon siirtymiseen voi liittyä luopumisen tunteita: olenko hoitanut puolisoani riittävän hyvin? Pirjo Juhela neuvoo päästämään irti pienillä askelilla.

– Omaishoitaja tuntee hätää: jos minä en ole siellä, puoliso kärsii. Jos omainen on laitoksessa, moni käy ensin katsomassa häntä kaksi kertaa päivässä. Käyntejä kannattaa pikkuhiljaa vähentää kertaan päivässä ja lopulta pitää välipäiviä.

Häntä on välillä vaikea saada lähtemään.

Vertaistukea ja henkireikiä

Alkuajat muistisairauden toteamisen jälkeen olivat Maritalle hyvin hankalat. Nukkuminen oli huonoa, kun huoli painoi.

Kaikki eivät ymmärrä hänen tilannettaan. Jotkut tuntuvat ajattelevan, että eihän miehellä ole mitään ongelmaa, hän kun muistaa vanhoja asioita ja osaa jutella niistä.

Maritalla on yksi hyvä luottoystävä, jonka kanssa hän voi puhua tunteistaan ja kokemuksistaan.

– Omia lapsia en halua jatkuvasti asialla kuormittaa. Minun on ollut vaikea sopeutua. Mutta ei ole muuta vaihtoehtoa.

Marita on käynyt juttelemassa ajatuksistaan myös psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Viime syksynä hän kävi OmaisOiva-kurssin.

– Yritämme myös käydä mieheni kanssa sairastuneiden ja omaisten ryhmässä, mutta häntä on välillä vaikea saada lähtemään.

Teen sen, minkä pystyn.

Ryhmäkokoontumisissa Marita on puhunut jaksamisestaan ja väsymisestään. Vastakaikua ei aina saa.

– Moni sanoo, että ei voi laittaa puolisoa edes vuorohoitojaksoille, vaikka he ovat kovin väsyneitä. He vain pitävät väkisin kiinni siitä, että kyllä minä hoidan. Kaikki kunnia heille, mutta siihen en aio ruveta.

Maritalla ei ole syyllisyydentunteita.

– Teen sen, minkä pystyn. Omakin elämä pitää elää. Koen, että minulla on siihen oikeus.

Marita on lastensa kanssa puhunut, että mies siirtyy laitoshoitoon siinä vaiheessa, kun ei enää pysty liikkumaan.

Miehen kanssa asiasta ei oikein pysty keskustelemaan, sillä hän vastustaa ajatusta laitoshoidosta.

Henkireikänä Maritalla on vielä yksi ilta viikossa, jolloin hän pääsee keramiikkaharrastuksensa pariin.

– Sen avulla jaksan.

Juttu on julkaistu ET Terveys -lehden numerossa 7/2018.

Uskalla pyytää apua

Omaishoidon tuki on kokonaisuus, joka muodostuu hoidettavalle annettavista palveluista sekä hoitajan palkkiosta, vapaasta ja hoitajan tukipalveluista. Omaishoidon tukea haetaan kotikunnalta.

Vertaistukea saa esimerkiksi Omaishoitajaliiton paikallisyhdistyksistä. Omaishoitajien tuetuilta lomilta voi saada pienen tauon arkeen, vertaistukea ja asiantuntijoiden ajatuksia arjen tueksi. Kelan järjestämien kuntoutuskurssien tavoitteena on tukea omaishoitajan toimintakykyä ja kohentaa elämänlaatua.

Lisätietoa: omaishoitajat.fi/omaishoitajalle/lomat-ja-kuntoutus.

Omaishoitajien neuvonta­puhelin:

0207 806 599 ma–to klo 9–15.

Mielenterveysseuran valtakunnallinen kriisi­puhelin: 0101 952 02 ma–pe klo 09–07, viikonloppuisin ja juhlapyhinä klo 15–07.

Kirkon valtakunnallinen palveleva puhelin: 0400 221 180 su–to klo 18–01, pe–la klo 18–03.

Ruotsinkielisen kirkon palveleva puhelin: 0400 221 190 ma–su klo 20-23.

Muistiliiton Vertaislinja-tukipuhelin: 0800 960 00 (maksuton) joka päivä klo 17–21).

Anna Yli-Kyyny, 54, harrasti rankkaa liikuntaa, kunnes kroppa teki tenän. Pilates opetti, että keho kaipaa riuhtomisen sijaan laadukasta liikettä.

Tunnelmallinen kynttilöiden valo toivottaa tervetulleeksi pilatestunnille. On perjantai-ilta helsinkiläisessä Studio Kaivopuistossa, ja työviikon kiire lepattaa vielä mielissä, kun naisporukka asettuu matoille pitkäkseen. Ohjaaja Anna Yli-Kyyny johdattaa lempeällä puheellaan kääntämään huomion sisäänpäin.

Kroppa teki tenän.

Anna houkuttelee meitä hengittämään rauhallisesti ja tunnustelemaan käsillä lantion luisia rakenteita: Tuossa ovat lantiokorin reunat, aivan kuin elefantin korvat. Tuo littana kohta alaselässä on ristiluu, ja sen molemmin puolin löytyvät hymykuopat.

Anna kehottaa keinuttamaan lantiota rauhallisesti eteen ja taakse. Hän kysyy, hahmottavatko tunnilla olijat häpyluun ja hymykuoppien muodostaman kolmion. Olisiko sitä mahdollista tiivistää? Kyllä! Tunnemme, miten ydintuki herää, kuten pilatestermein sanotaan. Tältä tuntuu olla läsnä kehossaan. Tältä tuntuu, kun huomio kääntyy sisäänpäin ja tulee tietoiseksi omasta kehosta.

Oppilaita lempein mielikuvin neuvova Anna on Method Putkisto Pilates -ohjaaja, joka on kulkenut pitkän matkan kohti kehontuntemusta ja läsnäoloa. Vielä viisi vuotta sitten hän harrasti rankkaa hikiliikuntaa, kävi bodypumpissa, power stepissä ja muilla vauhdikkailla ryhmäliikuntatunneilla. Sitten kroppa teki tenän ja Anna pysähtyi ensimmäistä kertaa kuuntelemaan, millaista liikettä keho oikeasti kaipaa.

”Pohdin, miten auttaisin aikuisia kipupotilaita, joista moni oli jo työkyvytön.”

Keinot loppuivat kesken

Fysioterapeuttina työskennelleen Annan asiakkaat kärsivät erilaisista tuki- ja liikuntaelimistön sairauksista, ja Anna alkoi miettiä työnsä vaikuttavuutta syvemmin. Lapset ja nuoret toipuivat hyvin, sillä heillä oli herkät aistit ja he omaksuivat harjoitteet nopeasti.

– Pohdin, miten auttaisin aikuisia kipupotilaita, joista moni oli jo työkyvytön. Kipu sumentaa aistijärjestelmiä, ja monella oli kehossaan sokeita pisteitä. He tekivät kuuliaisesti näyttämäni harjoitteet, mutta eivät tunnistaneet vääriä liikemalleja. Miten he osaisivat kotona auttaa itseään, jos he eivät tiedostaneet mitä tekivät?

Anna uumoili, että jokin kehotietoisuuteen keskittyvä metodi voisi olla hyvä työkalu. Hän alkoi etsiä sopivaa täydennyskoulutusta. Lääkintävoimistelijaksi hän oli valmistunut 1988 ja täydensi myöhemmin osaamistaan ylemmällä ammattikorkeakoulututkinnolla. Anna teki 20 vuotta fysioterapeutin töitä Reumasäätiön sairaalassa ja sen jälkeen poliklinikkatyötä sekä kaupungilla että keskussairaalassa.

Treeniä hammasta purren

Samaan aikaan Annan oma keho alkoi oireilla. Vanhat vammat muistuttelivat olemassaolostaan ja uusiakin tuli. Olkapään kiertäjäkalvosimen lihaksessa todettiin reikä, eikä Anna pystynyt säryltä nukkumaan. Vuodevaatteiden ravistelukin oli liian kivuliasta. Hypyt ja pomput rasittivat jalkaholvia ja kantapäätä. Kuntosalilla takareidestä kuului naksahdus, minkä jälkeen istuminen ja kävely vaikeutuivat.

”Monet ikäiseni ovat treenanneet itsensä kipeiksi.”

– Tein silti rankkoja treenejä ja vatsalihasliikkeetkin yleensä levypaino käsissä. Olin kova suorittamaan enkä uskaltanut hellittää, koska pelkäsin kuntoni romahtavan. Olen huomannut, että monet muutkin ikäiseni naiset ovat treenanneet itsensä kipeiksi, osa jopa niin, että niveliä on vaihdettu tekoniveliin.

Avioeron jälkeen Anna jätti sairaalamaailman ja asettui uuden kumppanin kanssa Jyväskylään. Nyt jos koskaan oli muutoksen aika. Anna löysi Jyväskylästä Method Putkisto Pilates -studion ja tutustui syvävenyttelyyn ja pilatekseen.

– Huomasin, etten ollut lainkaan niin hyvässä kunnossa kuin luulin. Olin jäykkä ja tajusin, että minun pitää lopettaa rankka liikunta kokonaan joksikin aikaa, jotta hermostoni pystyisi aistimaan, kuinka pilatesliikkeet tehdään oikein.

Kivut katosivat

Anna alkoi tehdä Lili-koiran kanssa pitkiä metsälenkkejä. Hän keskittyi luontoon, raittiiseen ilmaan ja oman hengityksen kuunteluun. Anna löysi myös uinnin ja kävi lisäksi kerran viikossa sekä syvävenyttelyssä että pilateksessa.

”Puolen vuoden kuluttua kaikki kipuni olivat poissa.”

– Puolen vuoden kuluttua kaikki kipuni olivat poissa. Liikkuvuuteni parani huimasti, ja olkaniveliä tukevien lihasten voima kasvoi.

Anna suhtautuu kehoonsa uudella tavalla.

– Olen ryhdikäs, liikkuva ja joustava, ja kävely on aikaisempaa rennompaa. Hyväksyn vartaloni ja iloitsen siitä.

Jotta pystyisi auttamaan muita samalla tavoin, Anna on viime vuosina opiskellut Method Putkisto -koulutuksessa pilatesohjaajaksi.

Pilatestunnilla on rauhallinen tunnelma, mutta liikkeet ovat tehokkaita.
Pilatestunnilla on rauhallinen tunnelma, mutta liikkeet ovat tehokkaita.

Perhekin on onnellisempi

Nyt Anna on muuttanut miehensä ja koiransa kanssa Helsinkiin, työskentelee jälleen fysioterapeuttina ja ohjaa syvävenyttelyä sekä pilatesta. Anna on löytänyt työkalun, jolla hän opettaa asiakkaitaan tuntemaan oman ”sisäavaruutensa”. Oman kehonsa sisällä asiakas pystyy korjaamaan vääriä liikeratoja ja auttamaan itse itseään.

Pilates on tuonut hyvän ryhdin ja rentoutta, mutta myös rauhallisen mielen. Anna pystyy palaamaan kehoonsa ja sen myötä hetkeen, olipa hän tunnilla oppilaana tai ohjaajana.

Perjantai-illan pilatestunnin jälkeen Anna kävelee studiolta keskustaan ja hyppää Lauttasaaren-bussiin. Edessä on rauhallinen, ulkoiluntäyteinen viikonloppu miehen ja Lilin kanssa. Lapset ovat tulossa kylään, joten Anna laittaa hirvipaistin uuniin.

– Kun opin olemaan itselleni armollisempi, minusta tuli tyytyväisempi ja onnellisempi ja myös perhe pääsee nauttimaan siitä, Anna sanoo.

Anna Yli-Kyyny iloitsee löydettyään metodin, joka parantaa kehontuntemusta. Annan ohjattavina ovat Elina Ylppö (takana) ja Helka Riihimäki.
Anna Yli-Kyyny iloitsee löydettyään metodin, joka parantaa kehontuntemusta. Annan ohjattavina ovat Elina Ylppö (takana) ja Helka Riihimäki.

Annan liikuntaviikko

  • Joka päivä kävelylenkki metsässä koiran kanssa, 60-90 min.
  • Uintia tai pilatesta kerran viikossa, 45-60 min.
  • Laitepilatesta kerran viikossa, 60 min.
  • Omatoimista syvävenyttelyä fiiliksen mukaan.
  • Pyöräilyä kauppaan ja harrastuksiin.

Lihasvoima pysyi ennallaan

  • Rankan liikunnan lopettaminen ei heikentänyt Annan lihasvoimaa. Sen sijaan liikunnasta tuli nautittavampaa, kun kivut katosivat.
  • Kehon rasvaprosentissa tai kehon rasvattomassa massassa ei kahden vuoden aikana tapahtunut merkittävää muutosta. Tämä ilmeni Jyväskylän yliopiston mittauksissa. Anna osallistui tutkimukseen, jossa seurattiin vaihdevuosi-ikäisten naisten terveyttä ja liikunta-aktiivisuutta.

Miten alkuun?

  1. Useimpien yksityisten liikuntakeskusten ohjelmissa on pilates-tunteja.
  2. Myös naisvoimistelijat ja työväenopistot järjestävät pilatesopetusta.
  3. Lisäksi tunteja on tarjolla vain pilatekseen erikoistuneissa yrityksissä, kuten esimerkiksi Method Putkisto Pilates -studioilla, Somatic-studiolla ja Pilates Helsingissä. methodputkisto.com, somaticstudio.com, pilateshelsinki.fi

Juttu on julkaistu myös ET Terveys -lehden numerossa 1/2018.