Ole itsellesi armollinen, julistavat elämäntaito-oppaat. Taas uusi lattea neuvo, tuskailee ET:n toimittaja Irina Björkman. "Miksi en saa mitään irti näistä henkisen kasvun oppaista?"

Ole itsellesi armollinen. Siinä lause, johon törmää nykyisin jatkuvasti lehdissä, televisiossa, ihmisten arkipuheessa. Kaunis lause, niin kuin usein sen sanojatkin, menestyneet uraihmiset, jotka ovat pitkillä säärillään loikanneet ulos oravanpyörästä tai muuten vain havahtuneet, ettei menestys tuo onnea.

Aika harvassa tarinassa sohvaperuna kertoo löytäneensä itsensä uumenista uudenlaisen armon. Tai työtön. Moni itsensä armahtaja kun on entinen työmyyrä. Tuskin kukaan heistä mainitsee, että juuri tämän sisäinen piiskuruutensa ansiosta he ovat saavuttaneet sellaisen taloudellisen aseman, että voivat nyt armahtaa itsensä.

En luokittele itseäni näihin armon itseltään saaneisiin. Jos sen tekisin, en luultavasti nousisi sängystä ylös.

Myötätunto ei ole itsesääliä

Edessäni on pino tuoreita elämäntapaoppaita. Ne ovat hempeän pastellisia ja muistuttavat kaikesta, mitä voin sisältäni löytää: hyvän tyypin, pehmeyden, voimavaroja. Monen kirjan sivuilla vilahtaa sana hellittäminen.

En suoranaisesti halua sitä. Olen mielestäni kohtuullisen sujut itseni kanssa. Melko kriittinen ja ärsyyntyvä muita ja itseäni kohtaan, mutta asiat hoituvat, ystäviäkin on.

Armollisuus-ajatus tuntuu minusta vastenmieliseltä varmasti siksi, etten oikein saa elämäntapaoppailta mitään. Jään kiinni sanoihin, jotka tuntuvat latteilta: ihminen tavattavissa, olet osiesi summa, uskalla olla herkkä. Ja nyt tämä armollisuus.

Psykologi Mari Rauhalaa vähän huvittaa ärtymykseni. Rauhalan mielestä armollisuus omaa itseä kohtaan ei missään nimessä tarkoita laiskuutta eikä mukavuudenhalua. Se ei kuulu vain menestyjien etuoikeuksiin.

"On helpompi tarkastella virheitään, jos ei vajoa häpeän tunteeseen."

Mutta käsi sydämellä, eikö tällainen itsensä helliminen ole nykypäivän räjähdysherkässä maailmassa aikamoista itsekkyyttä?

Rauhala ei kysymyksestä provosoidu, vaan alkaa purkaa käsitettä. Ensinnäkin hän käyttää itseä kohtaan koetusta armollisuudesta termiä itsemyötätunto. Se on hänestä monisyisempi ilmiö kuin lehdistä lukemani jutut. Se tekee meistä hyväksyvämpiä myös muita kohtaan. Kaikki lähtee Rauhalan mielestä anteeksiannosta, mutta ei siitä ihan perinteisimmästä luterilaisesta.

– Ensimmäinen askel on se, että annamme itsellemme anteeksi, mutta se on vasta alku.

Tarkoittaako tämä sitä, että jos teen virheen, minun pitää antaa ensin anteeksi itselleni? Kuulostaa itsekeskeiseltä. Että odota vuoroasi, sinä kumoon kamppaamani, halaan tässä ensin itseäni.

– Itsemyötätuntoa kokevat ihmiset asettavat aivan yhtä vaativia tavoitteita itselleen kuin vähemmän myötätuntoiset, mutta ero on siinä, että he eivät epäonnistuessaan järkyty yhtä voimakkaasti kuin muut, Rauhala toteaa.

Toisin sanoen kunnon moka on myönnettävä reilusti, mutta se on osattava myös antaa itselle anteeksi.

– Kyllä. Tämän on osoitettu lisäävän ihmisten vastuunkantokykyä. On helpompi tarkastella omia virheitään, jos ei vajoa häpeän tunteeseen tai itsensä soimaamiseen.

Kohtuullisuus auttaa eteenpäin

Petri Koivisto käyttäisi armollisuuden sijaan kohtuullisuus-sanaa.

– Se on parempi sana siksi, että itseltä pitää myös pystyä vaatimaan asioita.

Petri on lukenut lähes koko aikuisikänsä erilaista psykologista kirjallisuutta ja elämäntaito-oppaita. Se ei ole vain harrastus, vaan hän kokee, että aihepiiri on ollut hänelle elintärkeä.

– Kuulostaa ehkä dramaattiselta, mutta ilman elämäntaitokirjallisuutta en olisi se ihminen, joka nyt olen, Petri Koivisto sanoo.

Yksi kirjallisuuden opetuksista on Petrin mielestä ollut tietynlainen hyväksyntä. Ilman empatiaa omista kokemuksista ei välttämättä oppisi juuri mitään.

"Itsensä muuttaminen ei ole helppoa, sen olen elämässäni oppinut."

Tämä muistuttaa Mari Rauhalan käsitystä itsemyötätunnosta. Koivisto antaa esimerkin.

– Vuosien opiskelun ansiosta olen alkanut hiljalleen tiedostaa itseäni ja toimintaani eri tilanteissa. Esimerkiksi jos kohtaan tylyn tyypin, en pahastu hänen käytöksestään heti. Ymmärrän, että hän on kiivasluonteinen ihminen ja sen vuoksi käyttäytyy niin kuin käyttäytyy. Se on arvokas havainto minun kaltaiselleni mielipahaan taipuvaiselle melankolikolle, Petri toteaa.

Petri myöntää, että anteeksianto on edelleen todella vaikeaa.

– Itsensä muuttaminen ei ole helppoa, sen olen elämässäni oppinut, Petri huokaa.

Aivoja muuttava myötätunto

Petrin halu kehittää itseään tekee vaikutuksen. Mieleeni muistuvat kuitenkin Mari Rauhalan sanat: Itsemyötätunnon herääminen ei vaadi itsen koko persoonallisuuden muuttamista. Se on lohduttava tieto.

Kirjakasasta käteeni osuu psykologi Ronnie Grandellin kirja Itsemyötätunto. Lievekuvassa seisoo komea nuori mies, joka on työn ohessa osallistunut muun muassa laulukilpailuun. Joudunko siis taas lukemaan superihmisen kertomuksen siitä, kuinka tämä on kovan yrittämisen jälkeen löytänyt sisältään anteeksiannon? Ei sentään. Grandell yhdistää neuvoihinsa tieteellisiä tutkimustuloksia. Hänen ensimmäinen väitteensä on, että itsemyötätunto muuttaa aivoja.

"Eri tutkimuksissa ympäri maailmaa on nähty, että itsemyötätuntoiset ihmiset ovat keskimäärin tyytyväisempiä elämäänsä ja parisuhteeseensa sekä ja kokevat vähemmän ahdistusta ja masennusta verrattuna henkilöihin, jotka suhtautuvat kriittisesti itseään kohtaan", Grandell kirjoittaa.

Miksi me kaikki emme siis suhtaudu itseemme myötätuntoisesti, kun se selvästi olisi meille hyväksi? On soitettava uudelleen Mari Rauhalalle.

– Elämme nykyään niin suorituskeskeisessä maailmassa, että myötätuntoinen asenne voi olla vaikea saavuttaa. Myös oma henkilöhistoria vaikuttaa paljon. Mitä traumaattisempia kokemuksia ihmisellä on, sitä vaikeampaa hänen voi olla kohdata heikkouttaan ja omia kielteisiä tunteitaan.

Meditointi voi auttaa

Rauhala on työssään huomannut, että itsemyötätunnon kehittämiseen tarvitaan tietoista läsnäoloa. Hän pyrkii herättelemään sitä meditaatioharjoituksissa.

Taas tunnen, kuinka jarru kirskahtaa. En pidä lainkaan meditoinnista. Rauhala kehottaa silti kokeilemaan. Hän muistuttaa, että en saa asettaa itselleni liian suuria odotuksia.

– Harjoituksissa on se hyvä puoli, että ne auttavat meitä tiedostamaan, mitä tunnemme juuri nyt ja miten koemme tunteet kehossamme.

"Tietoinen läsnäolo ei poista ongelmaa, mutta auttaa suhtautumaan siihen."

Miksi tunteiden erottelu on niin tärkeää?

– Mitä enemmän olemme kiinni omissa tunteissamme, sitä enemmän kiinnitymme itseemme. Tunnekuohussa emme välttämättä huomaa, mistä reaktiomme kumpuavat.

Mari Rauhala antaa esimerkin tilanteesta, jossa hän taas kerran vänkäsi murrosikäisen lapsensa kanssa kotiintuloajasta.

– Tunsin voimattomuutta ja raivoa. Silloin, juuri siinä hetkessä, suljin silmäni ja hengitin syvään. Annoin itseni tuntea negatiiviset tunteet ja lohdutin itseäni, että tämä on vaikea hetki, mutta en ole yksin. Sadat äidit ovat olleet ja tulevat olemaan tässä tilanteessa. Tietoinen läsnäolo ei poistanut ongelmaa, mutta auttoi minua suhtautumaan siihen. Silmät avattuani oloni ei ollut enää yhtä paha.

Mielikuvin kurjan olon kimppuun

Mari Rauhala ehdottaa kokeilemaan Pehmennä, tyynnytä, salli -harjoitusta, joka löytyy Youtube-videopalvelusta. Siinä käydään läpi jokin ikävä tapahtuma tai tunne ohjaajan opastuksella. Laitan kuulokkeet korvilleni ja aloitan harjoituksen.

Vaikka ensin haraan vastaan, jo muutaman minuutin kuluttua pääsen mukaan tunnelmaan. Mieleeni juolahtaa arkinen tapahtuma. Minua näpäytettiin sanallisesti jostain asiasta, ja tuohduin niin, että olin lähes koko päivän pahoilla mielin. Ääni kuulokkeissa ohjaa minua muistelemaan tapahtumaa ja tarkkailemaan sen herättämiä tunteita. Lopulta huomaan itkeväni.

Tilannetta muistellessa yhdistän kokemani tunteen moneen aiempaan tapahtumaan, joissa olen tuntenut samanlaisen loukkaantumisen. Tunnistan itselleni oudon tunteen: avuttomuuden. Itkettää vieläkin, mutta ei liiaksi, sillä ääni nauhoitteella tyynnyttää.

Meditaation jälkeen on hyvä olo, vähän kummallinen, mutta yllättävän kevyt.

Mari Rauhalan mielestä reaktioni kuulostaa tavalliselta.

– Usein on epämääräinen kurja olo, eikä oikein tiedä, miksi. Tällaisilla harjoitteilla voi päästä kiinni siihen, mitä oikeasti tuntee ja tarvitsee.

Älä suorita itseäsi sairaaksi

On myönnettävä, että epämääräinen kurja olo on minullekin tuttu. Ehkä sille pitäisi tehdä jotain. Vaikka väitän olevani "mukavuusalueella hiihtäjä", suoritan monia pieniä asioita niin, että ärsyynnyn turhan herkästi.

Innostun meditaatiotehtävistä ja aloitan uuden. Toivon nopeita tuloksia, mutta nyt keskittymiseni herpaantuu. Muistan Rauhalan kertoneen, että hän on kohdannut ihmisiä, jotka alkavat suorittaa jopa meditaatiota, koska suorittaminen on niin totuttu käytösmalli.

On siis aika pitää tauko.

Liiasta suorittamisesta ei seuraa mitään kovin kestävää. Urheilulääkäri Pippa Laukka kirjoittaa tuoreessa kirjassaan terveyden tasapainosta. Hyvinvoiva nainen -kirjan viesti on, että liika pinnistäminen, niin fyysinen kuin henkinen, ei ole turvallista.

"Olisi kamalaa kuolla hampaat irvessä ja itseensä tyytymättömänä."

Laukka on on kohdannut työssään ihmisiä, jotka ottavat paineita jopa myönteisistä elämänmuutoksista.

– Suosin nykyään kohtuuden käsitettä. Jos jokin elämässä hankaa, kaikkea ei kannata panna kerralla uusiksi. Pienillä terveysvalinnoilla elämästä tulee helpommin oman näköistä kuin kaiken muuttamisella, hän toteaa.

Laukan mielestä liika tavoitteellisuus ja suorittaminen voivat olla jopa vaaraksi fyysiselle terveydelle.

– Stressin yhteys kohonneeseen verenpaineeseen on tunnettu jo kauan, mutta stressillä on yhteys myös rintasyöpään, Laukka kertoo.

Olisi kamalaa kuolla hampaat irvessä ja itseensä tyytymättömänä. Ehkä teen jotain omalle ärtymykselleni. Heti tänään. Tai huomenna. Onneksi se ei vaadi paljon eikä sitä ainakaan tarvitse suorittaa.

Artikkeli on julkaistu ET Terveys -lehden numerossa 4/2017.

Omaa kehoa voi olla vaikea rakastaa. Siksi pinnalle on noussut kehopositiivisuus eli aate, joka pyrkii opettamaan itseinhon sijaan itsensä hyväksymistä. 

Etenkin kesää kohden ajatukset bikineistä ja mekkokeleistä voivat ahdistaa: en voi, en kehtaa, näytän kamalalta. Entä, jos stressaamisen, ulkonäön muokkaamisen ja ainaisen laihduttamisen sijaan yrittäisitkin muuttaa ajatusmaailmaasi?

Tässä kuusi vinkkiä, joiden avulla sinäkin voit opetella kehopositiivisemmaksi.

1. Katso peiliin

Iso vatsa, heiluvat allit, muhkuraiset reidet, liian luiseva... Kun katsot peiliin, näetkö vain vikoja? Pyri mieluummin keskittymään hyvään. Keksi jokaista kehossasi inhoamaasi asiaa kohden kaksi asiaa, joista pidät. Se voi tuntua aluksi vaikealta, mutta pian alat löytää positiivisia kohtia helpommin. Voit ajatella: ”En ehkä ole juuri sellainen kuin haluaisin, mutta olen silti aika ihana.”

2. Kiitä kehoasi

Mieti, miten usein parjaat ulkonäköäsi hiljaa mielessäsi tai ääneen ystävällesi. Ala sen sijaan kehua kroppaasi siitä, mitä se osaa tehdä. Jalkasi kuljettavat sinua, kätesi voivat koskettaa. Olet ehkä voimakas tai hyvä halaamaan. Jokaisella on vain yksi keho. Mikset arvostaisi omaasi ja kohtelisi sitä rakkaudella?

3. Unohda kokolappu

On kurjaa, kun tuttu vaatekoko ei mene päälle sovituskopissa. Muista kuitenkin, että vaatekoot vaihtelevat paljon eri valmistajilla. Siksi niitä ei kannata tuijottaa liikaa. Älä välitä lapun numerosta, vaan valitse sellainen vaate ja koko, joka tuntuu hyvältä päällä.

Paidanniskaan merkitty koko ei myöskään kerro sinusta ihmisenä mitään. Jos lapun numeron näkeminen silti ahdistaa, leikkaa koko lappu irti.

4. Älä vertaa muihin

Katsele muita ihmisiä lempein silmin, älä katkerasti tai vertaillen. Kun mietit, että tuttavasi, joku julkisuuden henkilö tai mainoksen malli on kaunis ja upea, ajattele: ”Ja niin olen minäkin.”

Nykyinen kauneusihanne on ehkä hoikka ja treenattu, mutta vartaloita on lukemattomia erilaisia. Ne ovat kaikki yhtä arvokkaita. 

5. Liiku oikeista syistä

Moni rääkkää itseään kuntosalilla tai lenkkipolulla verenmaku suussa. Jos huomaat urheilevasi ulkonäön takia, ota aikalisä. Etsi laji tai tapa liikkua, josta oikeasti pidät. Liiku hyvän olon vuoksi – älä siksi, että söit eilen pullan. Liikunnan ei kuulu olla rangaistus.

6. Ole ystävä itsellesi

Yritä kohdella itseäsi yhtä kiltisti kuin kohtelet parasta ystävääsi. Pidät hänestä hänen itsensä, et ulkonäön takia, eikö niin? Mieti, mikä sinun persoonassasi on hyvää. Olet ehkä sisukas, rohkea, hyvä äiti tai rakastava puoliso, kätevä käsistäsi tai hyvä työssäsi. Keskity vahvuuksiisi. Ihmisarvosi ei riipu siitä, miltä näytät.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 9/2018.

Kriisin voi laukaista onnettomuus, äkillinen sairastuminen tai läheisen kuolema. Kriisin käsittelyn neljä vaihetta tulee työstää läpi ennen kuin elämää voi jatkaa.

Kyllä se siitä. Elämä kantaa. Muista positiivinen asenne. Kannustuslauseet eivät auta, kun elämältä katoaa pohja ja horisontti.

Toipuminen lähtee siitä, että hyväksyy pikkuhiljaa uuden järkyttävän todellisuuden. Psykologian kielellä puhutaan traumaattisen kriisin työstämisestä.

Tyypillisiä traumaattisen kriisin laukaisijoita ovat onnettomuudet, läheisen kuolema tai äkillinen sairastuminen. Kriisin käsittelyssä on neljä vaihetta: sokki, reaktio, työstäminen ja uudelleensuuntautuminen.

1. Ensin tulee sokki

Traumaattisen kriisin sokkivaiheessa tietoisuus ja huomiokyky kaventuvat, todellisuudentaju horjuu. Tavallisia oireita ovat vetäytyminen, yliaktiivisuus, tapahtuman kieltäminen ja paniikkituntemukset.

Sokki on mielen aikalisä tilanteessa, jossa on mahdotonta käsitellä kaikkea uutta.

2. Reaktiovaihe valmistaa tulevaan

Reaktiovaiheessa traumaattinen kokemus tunkeutuu jatkuvasti mieleen. Ihminen yrittää päästä kärryille, miksi ja miten kaikki tapahtui.

Muutoksen täydellinen kieltäminen vähenee, ja tunteet heräävät. Prosessi sisältää usein ahdistuneisuutta, masennusta, itkuisuutta ja univaikeuksia.

3. Työstäminen on kovaa työtä

Työstämisvaiheessa ihminen alkaa rakentaa kielellistä kertomusta kokemastaan. Keskeiseksi kysymykseksi nousee, miten tästä selviää. Kun työstämisvaihe etenee, keskittyminen tapahtuneeseen ja menneeseen elämään vähenee. Trauma alkaa hellittää.

Jos kriisireaktio lukkiintuu, tarvitaan ammattiapua.

4. Elämä kantaa sittenkin

Traumaattisen kriisin loppusuoralla ihminen alkaa pelata uusilla korteillaan ja elämä voittaa.

Elämä ei ole ennallaan, mutta joiltain osin se voi olla jopa todempaa, täydempää ja parempaa kuin ennen.

Traumaattisen kriisin työstäminen on tuottanut uudenlaisen luottamuksen. Elämä on arvaamaton, mutta elämisen arvoinen.

Lähde: Suomen mielenterveysseura

Artikkeli on julkaistu ET Terveys -lehden numerossa 5/2017.