Saako kuolinvuoteen ääressä vitsailla?

Kuoleman lähestyessä tuntemusten kirjo on valtava. Tuohon kirjoon mahtuu myös huumoria.

Kuolemansairas on pohjimmiltaan samanlainen kuin aiemmassa elämässään. Jos huumori on ollut osa hänen luonnettaan, sairaus ei poista sitä ainakaan kokonaan. Sen on nähnyt työssään Tiina Surakka, joka toimi 14 vuotta saattohoitokodin johtajana Tampereella.

– Vierailulle tulleet saattoivat ihmetellä, että täällähän nauretaan. Huumori on tärkeää saattohoidossakin, ja potilaat nauttivat hymystä, muistelee erikoissairaanhoitaja ja terveystieteiden tohtori Surakka aikaansa Pirkanmaan hoitokodissa.

Surakka on yksi tuoreen Palliatiivinen hoitotyö -kirjan (Fioca) tekijöistä. Kirja käsittelee parantumattomasti sairaan hoitamista ja saattohoitoa. Teos on hyödyllistä luettavaa myös saattohoidossa olevan läheisille, omaishoitajille ja vapaaehtoistyöntekijöille.

Seksuaalisuuskin säilyy

Kirjassa puhutaan muun muassa surusta, kuoleman pelosta, syyllisyydestä ja seksuaalisuudesta. Ihmisen seksuaalisuuteen pätee sama kuin huumorintajuun: se ei katoa sairastumisen jälkeen. Usein parantumattomasti sairaan kuvitellaan kuitenkin olevan seksuaalisesti haluton ja elämänkumppaninkin seksuaalisuus sivuutetaan.

Kuoleva ihminen haluaa olla itsensä näköinen viimeiseen saakka.

– Jotkut haluavat meikata vielä saattohoidossakin. Ihminen saa olla lopussakin sitä, mitä on aina ollut, Surakka sanoo.

Mielenkiintoinen artikkeli: "Kaunis enkeli vie minut kotiin" – Tutkija teki kirjan kuolinvuodekokemuksista

Suru on yksilöllistä

Surututkija Helena Erjannin mukaan sekä omaisessa että kuolevassa alkaa suuri prosessi heti, kun diagnoosi saadaan. Molempien prosessit ovat luonnollisesti erilaisia.

Erjanti löysi väitöskirjassaan yli 8000 ominaisuutta, jotka kuvasivat omaisen surua.

– Jo tuo määrä kertoo, että suruprosessi on aina niin yksilöllinen, ettei kenellekään voi sanoa, että sinä suret väärin, Erjanti sanoo.

Kuolleen läheisellä on yleensä mahdollisuus päästä kolmen kuukauden kuluttua kuolemasta saattohoitokotiin tai -osastolle keskustelemaan.

–Haastateltavani kuitenkin sanoivat, että vasta puolen vuoden päästä uskoo, että toinen on todella kuollut. Siinä vaiheessa ihminen tarvitsisi tukea hirmuisesti. Olen miettinyt, että tuossa tilanteessa olisi apua koulutetuista vapaaehtoisista, jotka kuuntelisivat.

Omaisensa menettäneille on tarjolla sururyhmiä seurakunnissa ja mielenterveystoimistoissa, mutta Erjannin mukaan niitä ei ole tarpeeksi.

Lue lisää: Kuolemanpelko hellittää iän myötä