Seppo Verho, 72, ajatteli ettei halua rääkätä itseään liikunnalla. Mutta kun kengännauhojen solmiminenkin alkoi olla hankalaa, Seppo päätti, että jotain on tehtävä. Nyt hän treenaa sulkapallon MM-kisoja varten.
Olen ollut pikkupojasta asti lukutoukka. Luin esimerkiksi Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen, ja Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan ahmaisin 7-vuotiaana heti kirjan ilmestyttyä.
Luin myös tietokirjoja, rakensin radioita ja yritin väsätä höyrykonettakin, mutta siitä ei tullut mitään. Niitä putkenpätkiä taitaa vieläkin löytyä kellarista.
Lapsena minulla ei ollut urheilijan motoriikkaa.
Olin kaveripiirissäni ainoa, joka luki. Muut pojat olivat innoissaan voimistelusta, jalkapallosta ja koripallosta, ja minäkin kokeilin niitä, mutta pallo ei ollut ystäväni. Minulla ei ollut urheilijan motoriikkaa eikä kärsivällisyyttä opetella.
Oppikoulussa löysin oman, kulttuurihenkisen porukkani. Saimme äidinkielen opettajan kautta huokeita teatterilippuja. Siellä me teinipojat sitten istuimme Kansallisteatterin piippuhyllyllä Kerjäläisoopperaa ja muita klassikoita katsomassa.
En tajunnut, mitä järkeä on mennä salille nostamaan kuollutta rautaa.
/etlehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/seppo_verho_2.jpg?itok=XvfGMNhU)
En vierastanut kehon rasittamista enkä fyysisiä töitä – en vain tajunnut, mitä järkeä olisi juosta pallon perässä tai mennä salille nostamaan kuollutta rautaa.
17-vuotiaasta alkaen vietin useamman kesän rakennustyömaalla. Silloin tuntui, että kunto kohentui kesän aikana niin paljon, että sillä pärjäsi melkein seuraavaan kesään.
Ruuhkavuosien kävelyretket
Hyötyliikunnan olen aina hyväksynyt ja tykännyt puuhailla puutarhassa. Asuessani oman perheeni kanssa Kauniaisissa innostuin pitkistä kävelylenkeistä. Kävelin kerran kuussa koko 18 kilometrin matkan Helsingistä Kauniaisiin ja kerran viikossa puoli matkaa.
Ruuhkavuosina hyötyliikunta jäi vähiin, mutta joskus viikonloppuna saatoimme lähteä vaimon kanssa pitkälle lenkille. Kävellessä pystyimme keskustelemaan esimerkiksi lasten kasvatuksesta, sillä kotona pienillä padoilla oli todella tarkat korvat.
Kuusikymppisenä näin lyhtypylvään kupeessa ilmoituksen taijin alkeiskurssista, ja päätimme lähteä vaimon kanssa kokeilemaan lajia.
Kiinalainen taiji kolahti minuun heti.
Kiinalainen terveysliikunta kolahti minuun heti, sillä pääsin jo ensimmäisellä tunnilla meditatiiviseen tunnelmaan. Verkkaiset liikkeet ja rauhallinen hengitys hiljensivät mielen ja rentouttivat koko kehon.
Lajissa viehätti myös sen vaikeus. Ensimmäisen vuoden aikana oppii tekemään liikesarjan mekaanisesti, ja vasta sitten alkaa varsinainen harjoittelu.
Olen hyvin suorituskeskeinen tyyppi ja nautin siitä, ettei taijin kaltaisessa lajissa tule koskaan valmista. Saan hioa liikkeitä ikuisesti. Taijiin liittyi paljon itämaista viisautta, joten se tuntui sopivan fiksulta liikuntamuodolta kulttuurin ystävälle.
Olen hyvin suorituskeskeinen tyyppi.
Viimeiset vuodet työelämässä olivat todella kuormittavia, enkä olisi selvinnyt niistä ilman taijin tuomaa mielenrauhaa. Otin tavaksi tehdä pienen harjoituksen olohuoneessa joka aamu ennen töihin lähtöä.
Puhti pois
Jäin eläkkeelle vuonna 2011. Jatkoin taijin harrastamista ja hyötyliikuntaa, mutta arki muuttui pikkuhiljaa hankalammaksi. Paino nousi joka vuosi hieman, ja fyysinen kunto romahti. Tuntui hankalalta kyykistyä solmimaan kengännauhoja ja puuskutin portaissa.
Lupauduin sukulaisten muuttotalkoisiin, mutta laatikot painoivat niin maan perhanasti, että voimat loppuivat kesken.
Tiesin tarvitsevani lisää voimaa.
Ymmärsin, ettei kävelyn ja haravoimisen kaltainen herrasmiesurheilu enää riittänyt pitämään minua kunnossa.
Jos halusin toimintakykyni säilyvän, minun oli pakko alkaa treenata kovempaa. Tiesin tarvitsevani lisää voimaa, mutta vitkuttelin.
Kynnys lihaskuntoharjoittelun aloittamiseen oli korkea ja minua pelotti: miten tällainen vatsakas selkävaivainen ukkeli pärjäisi kuntosalilla? Pelkäsin myös, etten kokemattomana liikkujana tunne rajojani ja vetäisen itseni piippuun tai iän haurastuttamat paikat pettävät kovassa rääkissä.
Rauta on raskasta
Tekosyyt loppuivat, kun tyttäreni Johanna perusti pari vuotta sitten Helsinkiin kuntosalin, TFW Konalan. Pääsin salille ikään kuin kyökin kautta. Siellä tehdään crossfitin tyylistä toiminnallista harjoittelua, jonka pääpaino on voimaharjoittelussa.
Ensimmäinen tunti oli kamala! Olin aivan poikki jo verryttelyksi tarkoitetuissa haarahypyissä. Jatkoin kuitenkin sitkeästi omaan tahtiini ja muutaman kerran jälkeen aloin tottua kovempaan harjoitteluun.
Käyn voimatunneilla, joilla tehdään paljon painonnoston perusliikkeitä kuten maastavetoja, kyykkyjä ja penkkipunnerruksia. Harjoittelemme ryhmässä, mutta itse harjoitukset tehdään parin kanssa vuorotellen siten, että toinen tekee ja toinen kannustaa.
Minusta on hienoa, että eri-ikäiset ja -kuntoiset pystyvät treenaamaan yhdessä. Treeniparini nostaa sata kiloa, minä 50, mutta kumpikin irvistää yhtä pahasti, ja lopuksi lyödään yläfemmat. Jos teen ennätyksen, käyn kilauttamassa isoa laivakelloa ja saan koko ryhmältä aplodit.
Treenaan lähellä suorituskykyni ylärajaa.
Minulle on tärkeää, että harjoittelu on ohjattua. Sekä valmentaja että treeniparini valvovat, että teen liikkeet turvallisesti oikealla tekniikalla.
Tässä iässä loukkaantumisen pelko on ihan realistinen, mutta kunnon kohentuessa ja voiman lisääntyessä olen oppinut tunnistamaan rajani.
Pyrin treenaamaan aina lähellä oman suorituskykyni ylärajaa. Seuraavana päivänä lihaksia kivistää ja kävelen jäykästi kuin puu-ukko, mutta sitä seuraavana päivänä on vetreä ja vahva olo.
Tulokset paranevat kohisten.
Kun tässä iässä aloittaa kuntosalitreenin nollasta, tulokset paranevat huimaa vauhtia. Se tuntuu hyvältä, mutta ymmärrän myös, että lakipiste tulee pian vastaan. Pitää varautua siihen, että loppuiän aikana tulokset pikkuhiljaa huononevat.
En enää tavoittele nousua yhä korkeammalle vuorelle. Treenaan siksi, että pystyn tulemaan tyylikkäästi alas.
Uusi laji haltuun
Pari vuotta sitten sain puhelun vanhalta kansakoulukaveriltani Eerolta, jonka kanssa olin aikoinaan harjoitellut tupakanpolttoa koulun viereisessä metsikössä.
Eero kysyi, lähtisinkö hänen kanssaan sulkapallon MM-kisoihin. Näin hölmöön ehdotukseen oli pakko vastata myöntävästi. Harjoittelemme siis nelinpeliä ja tähtäämme 80-vuotiaiden sarjaan. Meillä on vielä kahdeksan vuotta aikaa oppia pelaamaan.
Ehdotus oli niin hölmö, että siihen piti vastata myöntävästi.
Tapaamme keskiviikkoisin Matinkylässä Espoossa. Meitä on siellä parinkymmenen hengen senioriporukka, joten saamme aina hyvin pelin pystyyn.
Välillä mietin, onko mitään järkeä matkustaa 1,5 tuntia suuntaansa sulkapallon perässä, mutta kotinurkilta ei löydy näin hienoa ryhmää.
Kolme treeniä viikossa
Pyrin tekemään kolme harjoitusta viikossa: yhden lihasjumpan salilla, yhden taiji-harjoituksen puistossa ja yhden sulkistreenin.
Sulkapallo tuo ketteryyttä ja reaktiokykyä, ja minulla onkin vanhaksi papaksi yllättävän hyvä refleksit. Taiji on meditaationi ja lisäksi se parantaa kehonhallintaa ja keskittymiskykyä. Ilman täydellistä läsnäoloa se olisi tyhjänpäiväistä käsien heiluttelua. Voimaharjoittelu on kaiken terveyteni ja toimintakykyni perusta.
Uskaltautuminen kuntosalille pari vuotta sitten on ollut elämäni tärkeimpiä päätöksiä. Vuosia vaivanneet selkävaivat ovat poissa, jaksan kivuta portaat kevyesti eikä junaan juokseminen saa enää haukkomaan henkeä.
Kuntosalille meno oli elämäni tärkeimpiä päätöksiä.
Jaksan tarvittaessa seisoskella tuntitolkulla festareilla tai muissa riennoissa. Olin äskettäin muuttotalkoissa enkä enää nääntynyt isojenkaan taakkojen alle.
Luulin koko ikäni, ettei minusta ole urheilijaksi. En kuvittele nytkään olevani mestariurheilija, mutta olen oppinut, että liikunnan harrastaminen on kivaa juuri omalla tasolla. Minua ei harmita yhtään, vaikka hentoiset tyttöset nostavat salilla enemmän.
Mikä tärkeintä, kovien lihaskuntotreenien tekeminen on tuonut iloa, jämäkkyyttä ja itsevarmuutta myös muuhun elämään. Kun jaksaa puurtaa ja toistaa asioita yhä uudelleen, oppii ja edistyy. Samalla asenteella harrastan myös valokuvausta. Kun luottaa itseensä, kaikki asiat etenevät sujuvammin.
Kun keskityn kunnolla, voin tehtailla ennätyksiä.
Salilla näen konkreettisesti, miten tärkeitä keskittymiskyky ja tahdonvoima ovat. On päiviä, jolloin 65 kilon tanko ei penkkipunnerruksessa liikahda lainkaan, ja tiedän jo aloittaessa, ettei puntti nouse.
Jonain toisena päivänä keskityn hyvin ja valjastan kaiken tahdonvoimani ponnistukseen. Silloin tehtailen ennätyksiä, ja laivakello kilisee taas.
Juttu on julkaistu aiemmin ET-lehdessä.
Morjens Seppo, tässä serkkusi Paul Brusin. En tiedä mistä artikkeli tupsahti ruudulle ja seppohan se siinä. Saatkohan tämän luettavaksesi. Nostelehan iisisti niitä puntteja. Meikkukin menossa tohonseniori punttikselle kampin palvelukeskukseen, on ilmainen.Asunut 20v takaTöölössä. Otappa yhteyttä, jos tämän näet,tietty voin soitella TFW/Johannalle. Olis kiva nähdä.
